Mitä tehdään Kuusamossa kun pakkanen hipoo kolmeakymmentä? Lähdetään koskeen kellumaan!

Lähdettyämme Rukalta, pysähdymme pienen ajomatkan jälkeen Kemijärvelle vievän tien varren levähdyspaikalle. Olemme Kiveskoskella.

Kelkkailuhaalareiden päälle puetut, vyötärölle automatkan ajaksi hihoistaan solmitut kelluntapuvut vedetään ylös ja vetoketjut kiskotaan kiinni. Erittäin tilavat kumisaappaat on integroitu asuun. Päähän vedetään tiukka neopreenistä tehty  kypärähuppu, ja jo valmiiksi kohmeiset kädet tungetaan neopreenihanskoihin.

Kun päähän vielä kiinnitetään kypärä, ja koko komeus kruunataan kelluntaliivillä, alkaa paketti olla valmis.

Tunnen itseni Michelin-ukoksi.

Rukapalvelun eräopas Sami antaa hyvät ja jämäkät ohjeet.

On selvää, että ainakaan meidän kaikkien neljän ei pidä yrittää laistaa niistä yhtä aikaa. – Muuten joku meistä saattaa tahtomattaan jatkaa matkaansa sovitun rantautumispaikan jälkeen – kohti Venäjän rajaa.

Kaakerramme jäykissä kelluntapuvuissamme jonossa metsäpolkua yläjuoksuun.

Kosken rannan puut on tönkkökuorrutettu paksulla kuuralla.

On äärimmäisen kaunista.

Kahlaamme yksi kerrallaan varoen veteen. Veden paine puristaa.

Yllättävän nopeasti virta tempaisee mukaansa. Sitä on mahdoton vastustaa. Miksi pitäisikään?

Otamme ohjeistetun asennon ja nostamme kädet ilmaan suojataksemme niitä kastumiselta – toistaiseksi.

On hiljaista.

Melkein äänetöntä.

Virtaava vesi on korkealla, ja pitää vain pientä ääntä.

28 asteen pakkasessa höyrystyvä vesi heikentää näkyvyyttä.

Tunnelma on unenomainen.

Koskikarat pulahtevat virran reunoilta veteen. 

Niitä katsellessa mieli rentoutuu.

Ne eivät tunnu juuri välittävän meistä hiljaisista ajelehtijoista.

Väistyvät vasta aivan läheltä.

Saan pohjakosketuksen vain kerran. Pyrstöni osuu pehmeästi kiveen.

Kerran ajaudun hipaisemaan jään reunaa – yrittäessäni varmistua etten varmasti missaa maihinnousukohtaa.

Onneksi ensimmäisenä kellunut opas auttaa maihinnousussa ottamalla meistä vuorollaan tukevan otteen ja auttamalla jaloilleen.

Rohkelikot eivät pelkää käsiensä jäätymistä, vaan tarttuvat tilaisuuteen ja lähtevät hymyssäsuin toiselle kellunnalle.

Ja vielä kolmannelle.

Minulle ääreisverenkierrottomalle riittää kerta, kun kerran sormissanikin on vielä tunto tallella.

Kelluntapukujen vetoketjut jäätyvät nopeasti. Onneksi autolla odottava Erkki auttaa pukujen riisumisessa. Auton takahutlaarista vaihdetaan jalkaan lämpimät kelkkailukengät.

Ja suunnataan takaisin rantaan.

Läheisellä kodalla odottaa avotuli.

Ja kahvit, ruisleivät ja makkarat.

Kahvimaito meinaa jäätyä tölkkiinsä. Ei haittaa.

Miten ulkona kaikki maistuukin niin hyvältä?

En malta jäädä tulen lämpöön.

Tätä jäätävää kauneutta on saatava talteen tulevan kesän helteille.

Palaan yläjuoksulle.

Vain vaivoin erotan vesihöyrystä yksinäisen joutsenen.

Kovilla pakkasilla tulee aina mieleen miten luonnonvaraiset eläimet pärjäävät?

– Mutta eiväthän ne aina pärjääkään.

Kova talvi karsii kantaa, moni ei näe kevättä. 

Sitä se on.

Avara luonto. 

Koskikellunta on elämys. Ja kesällä varmasti vielä hienompi myös meille kylmäsormisille.

Mutta jos tässä ei ole vankkaa evidenssiä niin missä sitten:

Talvi on varustautumiskysymys.

Erityisesti se on sitä koskessa, 28 asteen pakkasessa.

∞

Kiitos että kelluit koskessa kanssani ❤

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogia voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2016 – 2019 Johanna Suomela. All rights reserved.