Aikamatka lapsuuden aurinkoisiin kesiin

Olen kasvanut kiinni Mummolaani. Juurtunut sen vehreään puutarhaan, jonka pihapuiden kasvua olen seurannut vuosikymmenet.

Näin pitkään olen saanut  pitää kiinni lapsuuden aurinkoisista kesistä. Niistä jolloin aurinko paistoi aina. Ja se todella paistoi. Aamuvarhaisesta auringonlaskuun.

Hirsirunkoinen talo kylpi auringossa, onhan se nimensä veroinen. Peltola.

Tuossa talossa, auringon lämpimän katseen alla, opin kunnioittamaan elämää ja viisaita vanhoja naisia. Mummoni Edith hoiti talossaan vaivojaan valittamatta ja töitään luettelematta oman lapsikatraansa, navetan asukit  – ja numeroa tekemättä myös hyvän joukon lastenlapsia.

Muistan senkin kerran kun hauras pikku karitsa tuotiin navetasta sisään lämpimään, vahvistumaan. Ihan kuin siinä lapsikatraassa ei olisi ollut tarpeeksi.

Kaikki elämä oli arvokasta.

Elämä ei ollut materialla mitattuna rikasta, mutta se kantoi. Loppuun asti.

Olen eläinrakas ulkoilmaihminen. Engelsmanni sanoisi ”It runs in the family”.

Taito elää kunnioittaen niitä nelijalkaisia, joilla ei sanoja omien oikeuksiensa puolustamiseen, ei ole itsestäänselvyys.

Lapsena opin sen varhain. Se kuului Peltolan ”kesäkoulun opinto-ohjelmaan”.

Mummolan pihapiirissä sain nähdä Minkki-varsan huikean kasvuvauhdin, ja Eeva-vasikan kesän mittaisen elämän päättymisen pimenevään syksyyn.

Ulla-tädin vuohi oli nimetty filmitähden mukaan, mutta Tertun lampaiden nimistä ei minulla ole muistikuvaa.

Ingrid Bergman -kuttu teki pioneerityötä, tuotti vuohenmaitoa allergisille lapsille ja juustoon, lampaat tuottivat villaa. Osaisin varmasti vieläkin lypsää vuohen käsin. Se lienee vähän kuin polkupyörällä ajo?

Silloin kun vanha sauna vielä seisoi pikkuruisen Oinasjoen partaalla, sen rantakaistaleet oli verkkoaidattu. Ankat elivät mukavaa elämää jokivedessä plutien ja kaakattaen, ja törmillä nukkuen. Osa neljän hehtaarin pellosta oli perunamaana.

Joen toinen puoli oli varattu sorkkaeläimille, isompi puoli hevosille. Vieläkin muistan miten Mistyn ja Minkin polut siellä kulkivat.

Koiriakin oli, mutta se oli koiran kanssa eläneelle lapselle itsestään selvää.

Tiina, Bella, Reko ja Roxy.

Viimeksi kaikkein rakkain ja läheisin, musta noutaja Tytti ♥

Mikään ei ole lapselle parempaa kasvuseuraa kuin täyspäinen ja viisas koira.

Koiran kanssa kasvava lapsi oppii kantamaan vastuun elävästä olennosta, ja sen miten eläin tuntee. Iloa ja pelkoa, uteliaisuutta ja kiintymystä, ihan niinkuin mekin.

Koiran kanssa kasvava lapsi oppii, että emme voi tehdä eläimille mitä tahansa, vain siksi että voisimme. Eläinseurassa empatiakyky kasvaa.

Yöpaidassa vastaheränneenä aamumörököllinä paljasjaloin laitumelle meno oli luonnollisinta mitä silmät avattuani saatoin tehdä. En tuolloin osannut edes aavistaa, miten rakkaita ja ikimuistoisia nuo kesäiset hetket vielä olisivat.

Kasvoimme Minkin kanssa molemmat isoiksi. Tai Minkki kasvoi.

Minä ylitin rimaa hipoen 160 sentin rajan.

Minusta tuli kompakti, rakettiinkin helposti mahtuva avaruusajan ihminen, Minkistä kaunis ratsu.

Rakas Edith-mummo asui Peltolassa elämänsä loppuun Tertun hoivaamana, ja vietti sairaalassa vain lyhyen ajan. Ulko-ovi oli aina auki suvun tulla ja mennä.

Peltola oli elävä yhteisö, jossa kaikilla oli paikkansa, ja jonne jokainen oli tervetullut.

Nyt on viimeinenkin Peltolan vanhoista viisaista naisista poissa.

Ulla kuoli yllättäen vuosia sitten, hankittuaan naapurista vanhoille päivilleen pienen mökin. Terttu viime lokakuussa.

Tertun rakkaudella vaalimassa puutarhassa vanhat omenapuut, syreenit, maksaruohot ja sipulikukat heräävät pian uuteen kesään. Ja kukkivat taas kuin ensimmäistä kertaa.

Ensimmäistä kertaa ne kukkivat tyhjälle talolle.

Kaksi-kolmekymmenluvun vaihteessa rakennetun talon puuverhous on pahasti rapistunut ja maali hilseilee. Sokkeli on painunut ja lattiat viettävät.

”Purkukuntoinen” on määritelmä joka kauppakirjaan kirjataan.

– Vaikka kukaties, osaavat kädet, uuttera mieli ja lämmin sydän voivat puhaltaa vanhaan hirsirunkoiseen taloon vielä hengen. Nostaa sen uuteen kukoistukseen.

Ja sen auringonpaisteisista kesistä saavat nauttia vielä monet tulevat polvet.

Puutarha on valmiina, ja se odottaa.

-Odottaa jotakuta joka haluaa vaivojaan säästämättä poimia myös ne korkeammalta kuroteltavat hedelmät.

Tällä talolla on tarina.

Tarina jonka soisi jatkuvan.

❤

Päivitys, elokuussa 2016:

Vanhan hirsirunkoisen talon elämä jatkuu.

Paljon Onnea kunnostusprojektiinne Jenny ja Ali! ❤

❤ ❤ ❤

Mustavalkoiset kuvat otti edesmennyt tätini UMA Ulla-Maija Aaltonen

Värikuvat ovat minun, ethän käytä niitä ilman lupaani.

Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.