Elämyslounaalle kolmeen kilometriin

Ateriahetki on nautinnollisempi jos sen viettää kauniissa ympäristössä.

Vielä parempi jos kauniiseen ympäristöön on päässyt lihasvoimin – kuten vaikka sveitsiläisen vuoren rinnettä ylös nousten.

Sveitsi on kaunis maa. On sama meneekö sinne kesällä vai talvella, milloinkaan maisema ei petä esteetikkoa. Tässä suhteessa olen Hanna Hanhi, sillä veljeni asuu Sveitsissä.

Lokakuussa halusin päästä Finnairin upouuden A350 -laajarunkokoneen kyytiin. Lyhyitä familiarisaatiolentoja, joilla henkilökuntaa ajettiin sisään uutukaiseen koneeseen, ei lennetty lainkaan Zurichiin, mutta München on tarpeeksi lähellä.

Matkasimme siis Saksan Münchenin lentokentän autonvuokrauspisteen kautta Sveitsiin. Pitkään viikonloppuun suunniteltiin retkeä jollekin vuorelle, mielellään lihasvoimin, jos mahdollista.

Sveitsissä on vuorelle halajavalle valinnanvaraa hulluuteen saakka. Satamäärin.

Kun korkeanpaikankammoinen lähtee siedätyshoitoon, hän ei yleensä edes tavoittele korkeinta mahdollista ”hoitopaikkaa”. Niinpä kohteella pitää olla muutakin tarjottavaa kuin korkeahko profiili. Kuten kiva kulkukelpoinen vaellusreitti, kauniit maisemat ja perillä mahdollisuus ateriaan. Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui Titlis, vaikka se on sveitsiläisittäin pikkiriikkinen, sijoittuessaan korkeusjärjestyksessä kolmeen kilometriin kurottavana vasta naurettavalle sijalle 119.

Aamiaisen jälkeen ajamme Engelbergiin. Matkalla meitä vastaan tulee sveitsiläisten kellokaulalehmien kulkue, jota yritän liikkuvan auton takapenkiltä videoida. Talven lähestyessä nuo kenties maailman kauneimmat lehmät noudetaan korkeilta vuoristolaitumilta alas, ja ne ”puetaan” juhlavasti matkaa varten.

Lempeäsilmäisten Rouvien tehdessä matkaa, on kellonkalkatus korvia huumaava.

Pian lehmänkellojen kalke vaihtuu helikopterin roottorin säksätykseen.

Olemme perillä Titliksen ala-asemalla. Nyöritämme maastokengät jalkaan ja lähdemme puskemaan ylämäkeen.

Liikunta ja maisemien ihailu ovat tärkeitä, eikä kuvaamista missään tapauksessa saa unohtaa! Niinpä pysähtelen vähän väliä, kävelyseuralaisteni mielestä kenties ärsyttävyyteen asti. Mutta hei, sveitsiläiset talotkin ovat kauniita.

Mutta entäpä sveitsiläiset maisemat! Aina Sveitsin reissuilla tulee väkisinkin mieleeni, kuinka yltiöonnekkaita ovatkaan he, jotka tuolla saavat asua. – Vaikka kaipa tuohon ylenpalttiseen kauneuteenkin turtuu?

Jos ylläolevaa ”joutuu” tuijottamaan 365 päivää vuodessa, saattaisi ajatus vaikkapa pohjanmaalaisesta peltomaisemasta tuntua jossain vaiheessa peräti  virkistävältä vaihtelulta.

Ja sveitsiläiset lehmät. Tai nuo ylläolevat pikkuisethan eivät mitään lehmiä ole, mutta sama kaunis naama on niilläkin jo kasvamassa.

Minulla ei ole koskaan niin kova hinku eteenpäin, etten ehtisi pysähtyä ottamaan kuvaa sveitsiläisestä märehtijästä.

Tai norjalaisesta. Tai englantilaisesta.

Ylöspäin noustessamme lumiraja alkaa häämöttää.

Jyrkkää nousua ja tien ylitystä…

…seuraa pieni tasainen laidunlaakso, jonka takana vuori nousee jyrkkänä.

Alkuun etenemme ajouraa pitkin.

Kävely vaellussauvojen kanssa on helppoa, mutta profiili jyrkkenee.

Ohittamamme maatilarakennukset kääpiöityvät kauas alapuolellemme.

Ajoura päättyy, ja polku sukeltaa Hannun ja Kertun metsään.

Puiden alla maa on vielä paljas.

Vihreä sammalmatto – ja vaellusreitin maalatut merkit – ovat ainoat värit harmaassa maisemassa.

Nousu jyrkkenee ja metsäpolku päättyy. Välillä haukataan happea – ja odotellaan valokuvaajaa…

…joka kuvailee estoitta myös tulosuuntaan.

Aurinkoinen ja selkeä sää oli toiveissani, mutta nyt kaikkialla on harmaata.

Opasteet ovat selkeät,

ja purossa on juomavettäkin tarjolla.

Sitä tarvitaankin, sillä nousu jyrkkenee ja retkenjohtaja hoputtaa säälimättä.

Emme kuulemma halua jäädä alhaalta nousevan pilven nielaisemiksi, sillä se heikentäisi näkyväisyyttä ja vaikeuttaisi reitin seuraamista.

Totta. Huonolla näkyväisyydellä kiviin maalatut merkit erottuisivat huonosti.

Olikohan tämä nyt joku oikopolku? Vai onko reitti tarkoituksella vedetty kivikkoon?

Onneksi jyrkänteen yläpuolella meitä odottaa palkinto. Reitti ja hengitys tasaantuvat. Navetan räystään alla jääpuikot houkuttelevat hakemaan vähän vaihtelua havumetsäkuviin.

Miehet mennä viuhtovat kaukana edelläni, ja minä senkun kuvaan.

Pikkuisen järven heijastuksia katsellessani, en voi olla miettimättä miltä täällä näyttäisi kirkkaalla säällä.

Mutta auringonpaistetta on turha haikailla.

Luonto on aina kaunis, harmaana päivänä vain vähän ujommalla tavalla.

Saavumme Trübseen hissiasemalle, joka on 1800 metrin korkeudessa. Olemme tulleet lihasvoimin noin 800 metriä ylöspäin. Alhaalla vihreiden niittyjen keskellä näkyy pikkuruisia valkoisia pilkkuja, ne ovat rakennusten kattoja.

Korkeanpaikankammo alkaa muistutella itsestään. Koska olemme pian jäätikön reunalla, joudumme hyppäämään hissiin.

Taisin pitää koko matkan silmiä kiinni, sillä loppumatkasta ylöspäin ei löydy yhtään kuvaa. Päädymme 3020:een metriin.

Ylhäällä kuvaan kartan, ja suuntaamme kohti jäätikköluolaa.

Mutta toisin kuin Guccin avokkaissa pasteeraavat kiinalaiset, me emme ylläty että on kylmää ja liukasta.

Päällämme on 20 metriä Titliksen jäätikköä.

Sisäänpääsy tänne on ilmainen, kun on ensin maksanut rapeat 89 Sveitsin frangia hissilipusta.

Käymme myös katsomassa miltä näyttää Euroopan korkeimmalla sijaitseva riippusilta, Titlis Cliff Walk. Sillalla on liikaa remuavaa korkeanpaikankammotonta porukkaa. Meno muiden painon alla tuljuvalle sillalle ei houkuttele, joten päätän olla menemättä.

Sen sijaan suunnistamme hyvin ansaitulle myöhäiselle lounaalle. Vaihtoehtoja on kaksi. Meluisa ja hälyisä itsepalvelupuoli, ja upean näköalan tarjoava Panorama -ravintola.

Itsepalvelupuolella on vapaata, mutta siellä on myös kiljahtelevia lapsia ja rauhaton tunnelma. Eikä näköalaa. Odotamme siis sinnikkäästi vapaata pöytää näköalaravintolasta. Sillä kun on tullut kaukaa pimeästä Pohjolasta, ja kiivennyt lähes vuoren puoliväliin, ei pienen odotuksen voi antaa pilata kokonaisuutta!

Pienen odotuksen jälkeen pääsemme pöytään istumaan. Ja se näköala. Uuh. Se on huikea!

Alapuolella pilvi väijyy edelleen, mutta yläpuoliset pilvet alkavat hiljalleen hajaantua. Otan ruokajuomaksi punaviiniä, nautin parhaan kolmen kilometrin annokseni ikinä, ja ajatus riippusillalle menosta alkaa kiehtoa vähitellen.

Istumme aivan rauhassa ja nautimme maisemasta.

Auringon paistaessa, rohkaisuviinin jälkeen, olo on mitä mainioin.

Siinä se riippusilta sitten on, ja minä sen keskellä nököttämässä.

Kuvaan kuin en olisi missään muualla ikinä ollutkaan.

Suurimmat remuisat turistilaumat ovat poistuneet, ja huipun näköalatasanteellakin on rauhallista.

Pilviverho väistyy.

Hiihtäjiä varoitetaan kamalista paikoista neljällä kielellä.

Vihdoin vuorimaiseman keskellä istuva ”Buddhakin” erottuu kirkastunutta maisemaa vasten.

Tuuli muovaa hangen pintaa, tuntuu kuin aika pysähtyisi.

Titlis on kiivetty ja koettu. Nautittu.

Jäljellä on vielä vuorenmittainen kyyti hisseillä alaspäin, ensimmäinen osuus kuuluisalla pyörivällä Titlis Rotairilla. Se oli käyttöön tullessaan maailman ensimmäinen pyörivä gondoli.

Sinne siis. Ja tällä kertaa laitetaan videointi päälle. YouTube kielsi alkuperäisen äänitteen käytön, sillä siellä kuului – yllätys, yllätys, hissimusiikkia! Suonette siis anteeksi hirveän humpan, jonka videoni ääniraidaksi valitsin, vain koska se sattui olemaan täsmälleen oikean pituinen. (Keltaisen Lumiani kuori heijastuu paikoin ikkunasta, joten laadun voi halutessaan valita ”hoodeeksi”)

– Ja se lihasvoimin noustu osuus oli Sports Trackerin mukaan pituudeltaan 7,4 kilometriä.

-Ei mikään häävi reissu pituudeltaan, mutta nousua tuli kiitettävästi.

Ja näistä maisemista ja tästä päivästä sain yhden helmen lisää elämysteni helminauhaan.

Jotain jota voin sitten keinutuolissa muistella.

❤

Sveitsin Engelbergistä noustiin Titlikselle  17.10.2015

❤

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2019 Johanna Suomela. All rights reserved.