Norjalaista luontoterapiaa Aurlandissa

Elämä on luopumista. Varauksettomin uskollisuus ja pyyteettömin rakkaus päättyy aina suurimpaan kuviteltavissa olevaan suruun.

Kukaan muu kuin koiraihminen ei voi ymmärtää toista koiraihmistä. Että koiraystävän lähtö vihreille nummille repii sydämen vereslihalle.

Missä olit kun Diana kuoli? Muistatko missä kuulit Princen kuolemasta?

Minä muistan missä olin kun Papan Mettäkoira kuoli. Olin aamutoimissa lehtevän puun varjoon pysäköidyssä matkailuautossa, joen varressa. Norjan Aurlandissa. Itkin. Ja itkin.

Ja päätin että päivän pikkuvaelluksesta tulee Viivin muistokävely.

Tuo pikkuinen nappisilmä muutti ensin meille. Wanhan Sotaratsuni kanssa metsästyskoirien jäljestyskokeessa käydessäni olin törmännyt Kiva-nimiseen bretagnen bassettiin. Koira oli paitsi hirmuisen kiva ja suloinen, myös loistava jälkikoira. Halusin sotaratsulle kaverin, ja samanlaisen nappisilmän jäljestyskaveriksi.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Isäni ja mieheni noutivat pennun paluumatkalla Savukosken metsästysreissulta. – Että voi kuinka pieni, eihän tuosta mitään koiraa voi tulla? Otetaanko me tätä ollenkaan mukaan, sehän menee rikki?

Viivi asettui taloksi ja chesapeakelahdennoutaja Veetin kaveriksi. Mini oli todellakin niin pieni, että otti kerran ritolat hädintuskin marsun mentävästä pihaportin alle jäävästä pikkuraosta. Onneksi noheva kälyni sai kiinni.

Sitten tuli takavasemmalta yllättävä muutto – ja sitä seurasi ihmistä suurempi remontti. Viivi oli paljon isälläni hoidossa. Liukastuessa saamani nilkkamurtuma sinetöi vaivihkaa alkaneen koiran adoptioprosessin. Meillä oli taas vain yksi koira.

It runs in the family. Eläinrakkaus on sukurasite. Usein isäntäperhe valitsee koiran – mutta joskus myös koira valitsee isäntänsä. Ja sitä älköön ihminen erottako.

Viivi oli jo pitkään tasapainoillut kaltevalla pinnalla. Salakavala kohtutulehdus vioitti munuaisia. Vaikka kaikki tehtiin mikä Viikin teholla voitiin. Viikon hoitojakson päätteeksi Viivi lähetettiin kotiin saattohoitoon – viikonlopuksi. Koiran tila kuitenkin parani tinkimättömällä ja kellontarkalla lääkityksellä kuin ihmeen kaupalla. Viikko vaihtui. Kuukausi. Vuosi. Ja toinenkin. Kunnes tuli Viivin aika. Surin pientä nappisilmää kuin omaani.

Onneksi liikunta on lääkettä, ja luonto parantaa.

Parasta mitä voisin itkuisiin silmäpusseihini kompastellen tehdä, oli Viivin muistokävely. Vedän uskolliset maastokenkäni jalkaani, ja puen Ronjalle valjaat päälle.

Patikkaretki Stegasteinin huikealle näköalapaikalle

Pian Aurlandin leirintäalueeltä lähdettyämme edessämme ryöppyää vesiputous, ja sen alla pikku koski kuohuu puhtaana ja raikkaana.

Otan pauhaavasta putouksesta pari kuvaa ja päätän sulloa kaiken varalta kameran ja puhelimen muovipussiin.

Mikä osoittautuukin oikeaksi ratkaisuksi. Mikroskooppisia pisaroita leijailee ilmassa meitä vastaan kauas putoukselta.

Joskus näillä reissuilla tulee mieleen, että vedenkestävä kuvauskalusto olisi kätevä vaelluskumppani.

Putouksen ohitettuame hyvin pian vastaamme kävelee seitsemänkymppinen pariskunta. Ajattelen mielessäni että jaahas, jos nuo ovat tuolta tulleet, on reitin oltava pala kakkua. Mikäs tässä on ylämäkeen puskiessa.

– Mutta jos jotain Norjassa on syytä oppia, niin se, että vuononrinteitä ikänsä sahanneita harmaita panttereita – eikä norjalaisia serpentiiniteiden neulansilmäkurvien koulimia bussikuskeja – kannata aliarvioida.

On reitillä jänniäkin paikkoja. Isoja jyrkkiä pudotuksia ja purojen ylityksiä.

Jyrkkää nousua ja jalan alla liukuvia irtokiviä.

Mutta jännintä oli kuitenkin se, että olemme Ronjan kanssa kahdestaan liikkeellä. Mieheni halusi kokea kuuluisan Flåmin junamatkan yhteen toiseen ylämäkeen – ja tulla maastofillarilla alas.

Ei kiitos. Minä en nauti sellaisesta kohelluksesta. Etenkään kun viime vuosina on tullut ajeltua enemmän neljällä kuin kahdella pyörällä.

(Loppupeleissä hän sitten ajelikin tuon eeppisen junamatkan peräti kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla pingersi alas fillarilla jota sai polkea alamäkeen jotta pysyi liikkeellä. Toisella kerralla taisi onneksi mennä jo hiukan paremmin. Joka tapauksessa pieni mutta tärkeä vinkki Flåmiin menijöille: Älkää lähtekö junareissuun aikoen tulla pyörällä pois – ellette ole varanneet pyörää yläasemalle etukäteen!)

Meillä on omalla retkellämme kaunis sää ja hienot maisemat.

Vuononrinteen niityllä nautimme suuresta suosiosta ja isosta fanijoukosta. Pulleat paarmat pyörivät ympärillämme kuin olisimme olleet ainoat syötävät lentomatkan säteellä. Ja voipi hyvinkin olla että olemme.

Ronja-Ilona hairahtuu välillä suuren intohimonsa, puukalikoiden kantamisen, pauloihin.

Ketään muita ei reitillä enää tule vastaan.

Paarma-armeijan vainoamat kuvaustaukomme jäävät lyhyiksi ja ärräpäiden säestämiksi.

Maisemat ovat onneksi todella upeat, ja tämän retken huippuhetki onneksi jo lähellä.

Stegasteinin näköalapaikalta pitäisi olla huikentelevaiset näkymät alas vuonoon.

Aurlandin Stegastein on wau-elämys

Siinä se on! Stegasteinin näköalapaikka. Sen rakentamisessa ei ole säästelty.

On aikaansaatu wow-elämys, paikka johon todellakin kannattaa pysähtyä.

Aurlandin Stegastein on todella retkeilyhousunlahjetta tutisuttava paikka.

Stegastein on elämyskohde, jyrkän rinteen päälle kurottava huikea rakenne, jonka päätyseinä on pleksiä.

Kyllä Norjassa osataan!

Tuntuu melkein kuin katselisin alas lentokoneesta, niin paljon on pudotusta Aurlandin kylälle. Huimaa!

Mutta tämä onkin osa upeaa, vartavasten turisteille rakennettua, arkkitehtonisesti ylivertaista National Tourist Route – verkostoa.

Kyllä tänne kannatti kävellä – välillä jyrkkäänkin ylämäkeen. Mutta alaspäin liukastelusta en tykkää.

Päätän kävellä kiemuraista serpentiinitietä takaisin. Osin välttääkseni liukastumasta ja halkaisemasta päätäni kahdeksi kissankupiksi, kuten isoäidilläni oli tapana meitä lapsena varoittaa – osin nähdäkseni kauniin vuonomaiseman paremmin.

Alkuun maisema jää vähän katveeseen. Monestakin syystä.

Mutta näkymä paranee kun matka jatkuu.

Onneksi matkan varrelle osuu myös lammaslaitumia, ja äitinsä kanssa hengailevia pikkunöpölejä ❤

Katselukulma muuttuu kiemurtavaa tietä kulkiessa hitaasti, eikä asvaltilla autoja väistellen tee mieli juosta.

Flåmin suuntaan katsellessa vasemmanpuoleisten kuusten takana tarkkasilmäinen saattaa havaita vilauksen Aurlandista. Takana vuonon pohjukassa Flåmiin ankkuroidun ison risteilyaluksen.

Kyllähän tässä maisemassa silmä lepää.

Minkälaista olisi asua talossa josta aukeaa tällainen näköala? Suostuisin helposti! Ei tarvitsisi kauan puhua ympäri.

Alemmallekin näköalatasanteelle pitää tietysti pysähtyä poseeraamaan.

Ja taas matka jatkuu.

Matka tuntuu edistyvän kovin hitaasti, mutta reitissämme on todellakin aika paljon mutkia matkassa.

Koko reissumme tallentuu myös Sports Trackeriin. Tietty.

Vihdoin pääsemme takaisin Aurlandin kylään, kirkon eteen päästyämme tihrustan ylärinteeseen. Siellä se ”hyppyrimäki” näkyy – jos osaa oikeasta paikasta etsiä…

Matkalla leirintäalueelle ohitamme myös kauniin niityn.

Kovin surullisesta alustaan huolimatta päivästä tuli sittenkin hyvä.

Liike on lääke.

Ja luonto parantaa.

Myös murtuneen mielen.

Viivi juoksee vihreillä niityillä © Janne Aaltonen

En muista missä olin kun kuulin Princen kuolemasta.

Mutta muistan missä olin kun Papan Mettäkoira kuoli.

Lepää rauhassa Viivi ❤

∞

Kiitos mukanaolostasi!

Mikäli pidit lukemastasi, blogiani voit seurata myös Facebookissa.

Mikäli pidit kuvistani, Lumiani jäljet näkyvät Instagramissa.

Kaikki kuvat ovat minun, ethän käytä niitä ilman lupaa.

Copyright © 2018 – 2021 Johanna Suomela. All rights reserved.

∞