Närängän erämaatilan lammaspaimenten juhannus

Helmikuussa Metsähallituksen suunnittelija soitti. ”Olet voittanut arvonnassa lammaspaimenviikon Kuusamon Närängän erämaatilalle.”

En epäröinyt vastaustani hetkeäkään. Viikko olisi luontoihmisen lottovoitto.

Äitini totesi minun olevan varmuudella hullu. Eihän kukaan muu vaihtaisi Tammisaaren merellistä juhannusta viikkoon Kuusamon Hyöteikönsuon soidensuojelualueen sydämessä.

Hyttysiä olisi miljoonia, mutta karhuja ei kuulemma edes tarvittaisi montaa.

Yksikin riittäisi.

Puolisoni sanoi ettei missään tapauksessa lähde Kuusamoon vesisateeseen ja hyttysiä syöttämään. Poikani ei vaivautunut edes vastaamaan.

Onnekseni hyvä ystäväni ymmärsi välittömästi mistä on kyse: Kerran elämässä -tilaisuudesta, jossa olisi mahdollisuus kokea jotain suurta.

Kerron kenties myöhemmin lisää tuosta ikimuistoisesta lammaspaimenviikosta ja Närängän erämaatilasta, mutta ensin kerron sinulle minkälainen oli

Näränkävaaran juhannus

Valoisat yöt hämmentävät. Yölläkin aurinko paistaa loimottaa metsän läpi vaaran laelle.

On yhtä valoisaa kuin kotona etelässä pilvisenä päivänä.

Juhannusaaton aattona teemme keskiyöllä retken läheiselle Kirkkokalliolle.

Aurinko on harmillisesti pilviverhon takana, mutta Kirkkokalliolta aukeaa hieno näkymä. Vasemmalla kaukana siintää Rukatunturi, oikealla näkyy Laattajajärvi.

Järven oikeanpuolimmaisessa reunassa kulkee suuren ja mahtavan Venäjän valtakunnan raja.

Hyöteikönsuon soidensuojelualueen lämpimässä kosteudessa siinneet hyönteismaailman ilmavoimat käyvät maisemia ihaillessamme voimiaan säästämättä kimppuumme. Meitä ne eivät hyttysverkotettuine hattuinemme haittaa, mutta suurhyökkäyksen kohteiksi joutuvia koiriamme tulee surku.

Palaamme takaisin Närängän erämaatilanne vaaran lakea pitkin valoisassa kesäyössä.

Vuorokausi on juuri vaihtunut.

On juhannusaatto.

Aamupäivällä herään Närängän pirtin puusohvalta aurinkoiseen päivään. Erämaan äänettömyydessä on helppoa nukkua sikeästi ja pitkään. Nuorimmainen koiramme Yeti, tuttavallisemmin Jetsu, nukkuu sikeästi jalkopäässäni omalla taljallaan.

Iltaisin hyttysistä on oma riesansa, mutta täällä en ole löytänyt koirastani ensimmäistäkään puutiaista. -Tosin vuonna 2014 tehty Turun yliopiston tutkimus osoitti, että ilmaston lämmetessä punkit kiipeävät vääjäämättä Suomen kartalla yhä pohjoisemmas.

Avaan Instagramin ja tavaan ensimmäisenä fiidiini tulevan Cathrynin postauksen.

Britannian EU-kansanäänestyksen tulos on valmis.

Brexit on totta!

Eilisiltana mietimme mitä teemme jos britit – vastoin omaa ennakkoarviotani – päättävät pysyä mukana. Juoksisimme alasti talon ympäri. Nyt ei onneksi tarvitse.

Mikä historiallinen päivä!

Kerron Breaking Newsit ystävälleni oven läpi.

Härregyyd. Mutta mehän tiesimme tämän.

Ruokin koiran ja lähdemme yhteisille asioillemme. On oikeastaan aika kätevää kun ihminen ja koira voivat hoitaa molemmat aamutoimensa samalla hyyskäreissulla.

Närängän torpan portaan alla asuva, häntäänsä paranteleva sisilisko latailee akkujaan auringossa ja on onnellisen tietämätön EU:ta heiluttavasta poliittisesta kriisistä.

Onko sen häntä päätynyt Näränkävaaran pyylevien rupisammakoiden lounaslistalle?

Näränkävaaran aamutoimet ovat omanlaisiansa. Sähköttömässä torpassa vesi kulkee sisään niin nopeasti kuin itse jaksaa sitä vinttikaivolta kantaa.

Juomavesi noudetaan metsänrinteen lähteestä sadan metrin päästä, ja kahvimaito yllättävän viileästä maakellarista. Myös lampaiden juomavesi noudetaan vinttikaivosta.

Läkähdyttävän lämpimien kesäpäivien takia sisällä talossa on liian kuuma. Ikkunoita ei saa auki,  ovea taas ei voi pitää auki iltaisin päivystävien hyttysten, ja päivisin väijyvien paarma-armeijoiden vuoksi. Puuhelloihin ei tee edes mieli laittaa tulia. Lisälämpöä ei todellakaan tarvita. – Pirtin leivinuuni on kyllä niin komea että melkein tekisi mieli kokeilla. Aamukahvivesi porisee kaasulevyllä.

Täällä Närängässä valaistuskin toimisi kaasulla. Meistä kumpikaan ei ole koskaan ennen nähnyt kaasulla toimivia kattolamppuja, onneksi niitä ei tarvitse sytytelläkään – kun yötä päivää on valoisaa. (ja hämäriin komeronnurkkiin kurkitaan tarvittaessa vaaralle lähes turhaan raijatulla Fenixin Raptorilla)

Juhannuksena pitää olla kukkia. Täällä niiden perään ei tarvitse erikseen lähteä.

Närängän pihaniityn kukkaketo aukeaa muutaman askeleen päässä ulkoportaalta. Riittää kun ojentaa kätensä ja valitsee. Onneksi kaikkia lajeja on paljon, myös maariankämmeköitä. Niinpä otan niitäkin muutaman pirtin pöytää koristamaan.

Närängän erämaatila on perinnekohde. Entisen navetan paikalla toimii tilan muinaisesta elämästä kertova näyttely. Tila kunnostettiin pieteetillä 2000-luvulla, siitä ja Närängän historiasta voit lukea halutessasi lisää täältä.

Juhannuksen kunniaksi avaamme hetkeksi Närängän historianäyttelyn liukuovet ja annamme lämpimän kesätuulen käydä läpi.

Kesätuuletusta valvova ”virkaa tekevä näyttelyamanuenssimme” ei ole ensimmäinen koira tällä vaaralla.

Sekarotuisia pystykorvansukuisia täällä Närängässä on aina ollut, metsästystarkoituksiin.

Onpa täällä yritetty härkääkin käyttää – hevosen korvikkeena. Hevospolo oli kuollut, eikä uutta haluttu ostaa velkarahalla.

Ei tainnut jukuripääsonnin kanssa tulla maatöistä oikein mitään.

Vaan eipä täällä vaaralla mikään muukaan lie helppoa ollut.

Ajatuksia herättävän näyttelyvisiitin jälkeen sytytetään tulet saunaan.

Närängän sauna oli aikoinaan tehty savusaunan mitoilla, niinpä siitä tuli hervottoman suuri.

Nykyisin siellä on tosin myös hervottoman kokoinen kiuas, joten kokonaisuus toimii.

Närängän saunan savu tupruaa saunan piipusta ylös Näränkävaaralle, sauna lämpiää hissukseen.

Pesuvesipadan alle on viritetty toinen tuli, pian sekin porisee.

Saunan lämmetessä karkaamme kesäkukkia tulvivalle niitylle. Tänään sidotaan kukkaseppeleet.

Ei minkään virallisen ohjeen mukaan, vaan ihan omasta päästä. Sillä samalla tavalla jolla voikukkaseppeleet lapsuuden aurinkoisina kesinä tehtiin.

Seppeleitä sitoessamme aurinko paistaa, ja leppeä kesätuuli tarjoaa harvinaista herkkua. Ei yhtään hyttystä eikä paarmaa, missään.

Ei kiirettä mihinkään.

On vain tämä hetki ja tämä huikean tärkeä askare.

Kukkaseppeleen teko.

Suloinen joutilaisuus.

Kauniin kesäpäivän hetki jolloin aika pysähtyy.

Olemme läsnä.

Tässä ja nyt.

Tämä on sitä elämän hidastamista. Kunpa useammin olisi aikaa pysähtyä niitylle kukkaseppeleasioissa!

Ihan itte tehdyt seppeleet laitetaan pesuvatiin veteen odottamaan h-hetkeä.

Ensin on kuitenkin juhannussaunan aika!

Matkalla saunalle pysähdyn Närängän torpan portaalle katsomaan maisemaa Hyöteikönsuon suuntaan.

Aurinko loimottaa kaikella voimallaan Näränkään. Alhaalla Hyöteikönsuon takana risteilee pilviä. Tuleeko sade?

Närängän saunassa otamme pehmeät ja pitkät löylyt. Ikkunasta näkyy kukkiva niitty – ja alhaalla jo tutuksi käynyt korpimaisema.

Vilvoittelemme välillä pihalla ilman rihmänkiertämää. Ja saunomme taas.

Pukuhuoneessa huomaamme kuinka kaksi sauvakävelevää miestä nousee talolta kohti saunaa. Onneksi tulivat vasta nyt.

Hossan luontokeskuksesta avaimia noutaessamme tiedustelimme kuinka paljon täällä käy retkeilijöitä. ”Kyllä te varmaan ihan keskenänne saatte siellä olla”, pojat sanoivat – ja hymyilivät päälle.

Kyllä ei saatu olla. Ihan ruuhkaksi oli porukkaa. Aatonaattona kun kotiudumme Kuusamosta 140 kilometrin kauppareissulta, parkkipaikalla ohitsemme suhahti paidaton sauvajuoksija. Ja ensimmäisenä päivänä ulos mennessä seisoi nainen pitkän järjestelmärunkoputken kanssa portaalla kuvaamassa. Hyvät hyssykät.

Tulemme korpeen rajavyöhykkeen huudeille, tiettömän taipaleen päähän (lähimmälle parkkipaikalle 1200 metriä) ja törmäilemme lähes päivittäin ihmisiin.

Oikeasti pihapiiri on avoin kaikille retkeilijöille. Lampaita saa ihailla ja tulipaikalla paistaa makkaraa jos metsäpalovaroitus ei ole voimassa, kaikki kulkijat ovat tervetulleita! Sitä vaan pieni ihminen niin hämmästyy, kun luulee olevansa ihan metsässä, jonne ei kukaan jaksa vaivautua.

Saunan jälkeen siistiydymme ja pukeudumme mekkoihin. Närängässä on ollut helppo möyhöttyä – sillä missään ei ole peilejä.

Otamme Proseccomaljat elämälle.

Ja kesälle.

Ja Närängälle.

Hassuttelemme seppeleet päässämme.

Otamme kuvia ja nautimme olostamme.

Illalla laskemme lampaat, vaikka vielä ei nukkumaanmenoaika olekaan.

Otan vielä vähän kuvia purppuraisesta maisemasta. Sen jälkeen onkin illallisen aika. Syömme värikkäät salaatit ja nautimme punaviiniä.

Avaan Metsähallituksen julkaiseman Närängän talokirjan, ja luen ääneen.

Närängän raivaaja 1850

(kirjoittanut Tuomo Pirttimaa)

Risto Kyllinen: Syntyi 1788 Pudasjärvellä, kuoli 1854 Närängässä.

Puoliso Margeta Yrjöntytär Kurvinen: Muutti Näränkään ensimmäisenä asukkaana 1841.

”Näytti jo ettei sitä hallan pirua pääse millään karkuun. Tuossa minä asuin puolentoista vuosikymmentä reilun peninkulman päässä, Vuoriniemellä, ja yritin vaimon ja viiden lapsen kanssa, jos siihen hallaan vaikka ajan kanssa tottuisi.

Vaan ei siihen tottunut. Yhtä vähän minä siihen totuin kuin pottu tai tuleentumaton ohra.

Monta vuotta minä tätä vaaraa katselin ja mietin. Että vieläkö kerran otan ja raivaan alusta asti kaiken.

Olen minä raivannut. Pudasjärven pitäjästä aloitin, Kuusamon Penttilänvaarassa renkinä jatkoin, sieltä parhaissa voimissani menin itselliseksi Kallioluoman niemeen.

Aina yritin parempaa. Että olisi helpompi, että olisi ruista ja särvintä niin että kerrankin riittää. Marketaa ja noita lapsiriepuja minä kai siinä ensimmäisenä ajattelin, ja itseäni sillä tavalla, ettei tarvi nälässä kitua sitten kun vanhemmiten lakkaa kirves kopsumasta.

Yli puolensadan vuoden oli jo ikää kun minä tähän vaaraan nousin ja aivan oikein tein. Kahtena talvena Kallioluomalta kuljin koloamassa ja kaskipuut kuivumaan. Tai aivan ensimmäisen kerran tässä paikalla kassara heilahti jo edellisenä syksynä, kun tulin närömään pikkupuut nurin. Siitä närömisestä kai se vaaran nimikin on tullut. Kuka lie antanut, entinen ukko. Onhan täällä vanhoja huuhdan paikkoja vitikkoa tunkemassa.

Toisena kesänä minä poltin huuhdan ensimmäisen kerran, ja kolmantena sitten loppuun asti, kaikki kunnon roviolla ihan tuhkaksi asti.

Vanhan saunan hirret ajoin poroilla Kallioluomalta tänne. Siinä asuttiin ensin, sitten vähän kerrassaan karjasuojaa ja pirttiä rakentamaan. Onhan siitä jo vuosia.

Uuden riihen tuohikatto loistaa mukavan puhtaana. Mielessä on samanlainen tunne niin kuin aina, kun saa jotain valmiiksi. Tuntee että mennään eteenpäin ja jokin parempi on taas lähempänä.

Tässä samassa kohtaa puojin porraspuulla minä istuin sillä kertaa kun tajusin oikein kunnolla, että tähän vaaraan kannatti tulla. Oli elokuuta. Aamuhämärässä tulin pirtistä, tuuli puhalsi naamaan. Navetan nurkalta näin, miten Ruutisäkinrinteestä alaspäin koko maailma oli usvan sisässä.

Hallausvan.

Ja minulla tässä pihassa potunvarsi oli pystyssä ja kasvoi sen yön jälkeen vielä kuun kierron.

Silloin minä istuin samassa paikassa ladon ovisuulla ja nauraa kurskatin puoliääneen. Näin Marketan sytyttävän pärettä pirtissä. Nousin, kävelin pihan yli ja mietin matkalla valmiiksi, millä sanoilla tätä vaaraa kehaisen.

Että tänä syksynä monessa paikassa kaivetaan männynkävyn kokoisia pottuja, vaan ei Närängässä.”

❤

Molemmat pyyhimme silmäkulmiamme. Iho nousee kananlihalle syvästä liikutuksesta.

Joku elämää suurempi tunne liikahtaa jossain hyvin syvällä.

Mitä me kermaperseiset kaupunkilaiset oikein luulemme elämästä tietävämme?

Kuinka vähän on lopultakin aikaa siitä kun tällä vaaralla – ja maaseudulla kaikkialla ympäri Suomen, elettiin näin?

On kuin olisimme tavoittaneet jotain suomalaisuuden syvimmästä olemuksesta.

Ei tosin suon, kuokan, ja Jussin.

Vaan vaaran, kuokan, ja Riston.

Sen kaikenvoittavan suomalaisen sisun, jolla viisikymppisenä noustaan vaaraan Hallan Pirua karkuun, ja raivataan vielä kerran uudet pellot.

Lukuhetkemme sinetöi lammaspaimenviikkomme ja juhannuksemme Näränkävaarassa.

Uppoamme kliseeseen kaulaamme myöden.

Tämän päivän jälkeen nainen voi lähteä Närängästä.

Mutta Näränkä ei tule koskaan lähtemään naisesta.

 ❤

Kiitos mukanaelostasi!

Kiitos ikimuistoisesta elämyksestä Metsähallituksen luontopalvelut!

Mikäli haluat lukea lisää yllä siteeraamiani Närängän tarinoita, niitä löytyy täältä.

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Harvoin ilmestyviä juttujani pääset seuraamaan myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2016-2022 Johanna Suomela. All rights reserved.