Valloittava Vallisaari

Helsingin matkailukesän kuumin juttu luontoihmiselle on kiistatta uutuuskohde Vallisaari.

Vallisaaren viettelevän kaunis luonto on vain 20 minuutin vesibussimatkan päässä Kauppatorilta.

Niinpä mekin päätämme nousta JT-Linen vesibussiin kauniina lauantai-iltapäivänä.

Lähtölaituri on ruuhkainen, mutta onnistun bongaamaan bloggarikollegani,  Meriharakka-matkablogin Pirkon ennen laivaannousua.

Illalle on luvattu sadetta, mutta lähtiessämme Kauppatorin rannasta sää on säkenöivä.

Vesibussi on tupaten täynnä. Kaikki haluavat ulos aurinkoiselle kannelle. Me jäämme seisomaan, osa istuu mukavasti alas. Kannelle.

(parin päivän kuluttua selvisi, että kyydissä oli myös Helsingin Sanomien toimittaja, jonka kuvista ruuhka hyvin näkyy)

Ohitamme matkalla pikkuisen miinanraivaajien saaren, Lonnan.

Seitsemän euron hintaisella menopaluulipulla pääsisimme osana saarihyppelyä Lonnaankin, mutta vain järjestyksessä Vallisaari-Suomenlinna-Lonna.

Perillä Vallisaareen tulijaa vastassa on vanha tiilinen luotsitalo.

Vallisaari.fi -sivusto kertoo luotsien varsin värikkäästä historiasta näin:

”Vallisaaresta tuli 1700-luvulla luotsien saari. Luotsit elivät mökeissään saaren luoteiskärjessä Kustaanmiekan salmen vieressä, lähellä saapuvia laivoja. Luotsit ja muut saarelaiset aiheuttivat järjestysvallalle päänvaivaa viinanpolttimo- ja kapakkatoiminnallaan, joka sai heidät toisinaan unohtamaan työnteon. Saarelaisia epäiltiin alituisesti myös viinan salakuljetuksesta ja laittomasta anniskelusta. Kun venäläiset saapuivat vuonna 1808, toimintaa rajoitettiin ja saarelta aidattiin tiilimuurein erillinen alue viinanpoltolle. Lopulta luotsit määrättiin heille vuonna 1878 valmistuneeseen Luotsitaloon Vallisaaren pohjoisrannalle kauemmaksi patterialueesta. Vuonna 1910 luotsien uudeksi asuinpaikaksi päätettiin Hylkysaari, mutta tilanpuutteen takia heitä jäi myös Vallisaareen. Viimeiset luotsit muuttivat pois Vallisaaresta vasta 1920-luvun alussa. Nykypäivänä Luotsitalo lienee yksi parhaiten säilyneistä muistoista, joka kertoo tarinaa saaren vanhasta ja värikkäästä asuinkannasta.”

Historianjanoiselle juuri tuo Vallisaaren oma sivusto onkin mainio tietolähde.

Sieltä voit ihailla myös Vallisaaren kävijöiden Instagramiin jakamia kuvia.

Vesibussilaiturille saavuttaessa vasemmalla odottaa kuivakäymälä, ja reitin varrella oikealla Vallisaaren ja Kuninkaansaaren kartta.

Valokuvaani paremman kartan – ja Metsähallituksen oppaan saarille löydät täältä.

Kauniina kesäpäivänä Vallisaari on pakahduttavan kaunis.

Niittykukat kukkivat ja aurinko paistaa.

Seuraamme polkua lammen rantaan.

Ja heti sen jälkeen nousemme muiden perässä toista polkua kalliolle.

Etsimme piknikkipaikkaa, ja teemme juuri sen mitä ei pitäisi. Poikkeamme kävelytieltä.

Kallionlaen jäkälät ja sammalet ovat murentuneet pölyksi satojen kulkijoiden alla.

Kuulin kyllä kuinka vesibussissa kuulutettiin saaren haavoittuvasta luonnosta, ja pyydettiin pysymään poluilla.

Vasta myöhemmin, syvemmälle saareen kävellessämme ymmärrän, että niillä poluilla ei tarkoitettukaan näitä aiempien vierailijoiden tallaamia, vaan ihan niitä rakennettuja kävelyteitä.

Istumme lämpimälle kalliolle leppeään kesätuuleen ja katamme herkut pellavaiselle pöytäliinalle, viltin päälle.

Vallisaaressa, kuten joka paikassa muuallakin, on itsestään selvää että kaikki mitä mukana tuodaan, viedään lähtiessä pois.

Myös kepeän kesäiltapäivän ulkoilmaruokailussa nautittu ihana roseeviinipullo.

Havahdumme kesäpäivän kauneudessa laivojen sumutorvien ääniin.

Yhtäkkiä vastapäisen Suomenlinnan kirkon torni katoaa sumuverhon taa.

Onneksi sumu hälvenee lähes yhtä nopeasti kuin tulikin.  Sumutorvet hiljenevät.

Punavalkoinen ”kerrostalo” on jälleen kerran onnistunut ujuttautumaan kapean Kustaanmiekan läpi.

Keräämme pöytäliinan, viltin ja tyhjät eväspakkaukset reppuihimme ja jatkamme matkaamme – tällä kertaa kävelytietä pitkin.

Mitään ei luonnosta mukaan oteta, eikä mitään sinne jätetä.

Paitsi jalanjälkiä. Ja niitäkin olisi tänään voinut jättää vähemmän.

Aivan kävelytien varressa aukeaa monimuotoinen kasvirunsaus.

Ei ihme että saari on 1000 eri perhoslajin koti, joista yli 100 on harvinaisia tai suorastaan uhanalaisia.

Vallisaaren luonto onkin lajiensa runsaudessa Helsingin edustan saarien joukossa aivan poikkeuksellinen.

Säilyäkseen sellaisena sen pitäisi myös saada aivan poikkeuksellista kunnioitusta.

Kieltoja ja rajoituksia tosiaankin on paljon.

Koiramme on tietty ollut kytkettynä koko ajan, mutta tuon ”pysy merkityllä reitillä”-kyltin olisin halunnut nähdä jo aiemmin!

Avotulen teko ja grillaus saarella on edelleen kielletty – maastoon vuonna 1937 suuressa räjähdeonnettomuudessa sinkoilleiden räjähteiden vuoksi.

Tuolloin kahdeksan ihmista kuoli välittömästi – ja neljä myöhemmin vammoihinsa sairaalassa. Lisäksi puolustusministeriön taisteluvälineosaston päällikkö, insinöörieversti Aleksanteri Huuri järkyttyi tapauksesta niin sydänjuuriaan myöten, että kuoli viikon kuluttua pamauksesta.

Kun suomalaiselle kerrotaan alueen olevan ”herkkä kulumiselle”, ja reitti rajataan köydellä, ei varmasti kenellekään tule mieleen lähteä löytöretkeilemään reitin ulkopuolelle.

Sen sijaan reitin viereinen portaikko suorastaan kutsuu kiipeämään ylös – varoituskyltistään huolimatta – eikä tämä suinkaan ole ainoa paikka tällä saarella josta voisi vahingossa pudota.

Mutta on todettava kuten norjalaiset, miettiessään Preikestolenin kalliojyrkänteen aitaamista:

Koko luontoa ei kuitenkaan voi aidata.

Reitit ovat helppokulkuisia, myös lastenrattaiden työntäminen onnistuu.

Vallisaaren paras näköalapaikka on Aleksanterinpatteri.

Itse rakennuksiin ei pääse sisään, mutta niiden päälle rakennetulta tasanteelta on upea näkymä merelle ja Suomenlinnan yli Helsinkiin.

Omalla tavallaan kenties koko kaupungin hienoin?

Saaren hienointa antia on kuitenkin rehevä lehtimetsä.

Kun pääsemme vihdoin Torpedolaiturille, alkaa taivas näyttää siltä että se voi pudota niskaamme minä hetkenä hyvänsä.

Kuninkaansaari jää siis tällä kertaa väliin, kenties ensi kerralla?

Vallisaaren vanhat, hienot rakennukset olisivat myös olleet suuremman huomioinnin arvoisia – vaikkei niitä voikaan ihailla kuin ulkoapäin ja matkanpäästä.

Harmillisesti missaamme vesibussin, ja sitten onkin reilusti aikaa kuvailla laiturilla – vaikka mukanamme sosiaalistumassa olevaa kahdeksankuukautista käyttölinjaista labradorinpoikasta.

Vihdoin vesibussiin päästyämme näemme hienon sateenkaaren, ja Lokki Joonatan saattelee meitä takaisin Kauppatoria kohti.

Kolmen kilometrin pituinen Aleksanterin kierros Helsingin Vallisaaressa tehtiin kytketyn koirakaverin kanssa  9.7.2016.

Lisää virallista tietoa Vallisaaren kulkuyhteyksistä – myös GPS-koordinaatit omalla veneellä liikkumiseen – löydät täältä.

Huomaathan kuitenkin että Vallisaaren maksullinen retkisatama sijaitsee Torpedolahdessa. Retkisatamassa ei saa yöpyä vielä vuonna 2016. Satama on tarkoitettu enintään viiden tunnin vierailuihin ja maksu viideltä tunnilta on 5 euroa.

♥  ♥  ♥

Kiitos mukanaelostasi!

Kiitos jälleen hienosta ulkoilmaelämyksestä Metsähallituksen luontopalvelut!

Retkiäni voit seurata myös Facebookissa.

Lumiani jäljille pääset myös Instagramissa.

Kaikki kuvat ovat minun, ethän käytä niitä ilman lupaani.

Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.

♥

Tuoreita juttuja Vallisaaresta muissa medioissa:

*Meriharakan Pirkon kivan jutun Vallisaaresta voit lukea täältä.

*Ja täältä löydät Helsingin Sanomien toimittajan saman päivän vierailun pohjalta tekemän jutun Vallisaaresta.