Ahvenanmaalla on yksi paikka ylitse muiden. HavsVidden on paikka jossa kauniit kallioiset rannat ovat helposti saavutettavissa, ja vaativakin matkailija löytää tasokkaan yösijan.

Moni on kutsunut paikan kalliohuviloita luksusmökeiksi. Mutta mitä on luksus?

Luksuksella on huono kaiku. Se on jotain tarpeetonta, jotain pröystäilevää. Se on sitä kun mennään liian pitkälle, kun ei ymmärretä että ”tavallinen riittää”.

Minunkin sanastossani perinteinen luksus on sitä kun jotain on liikaa. Kullalla silattuja vesihanoja ja hotellin omaan kääreeseen yksittäispakattuja vessapaperirullia. Tarpeettoman suuri kylpyhuone ja prässätty pellavaliina vuoteenvierusmaton päällä.

Minulle HavsVidden ei ole luksusta sen perinteisessä määritelmässä.

Havsvidden on luontoluksusta.

Laatua ja mielenrauhaa. Tilaa hengittää raikasta merituulta.

Kauniita maisemia ja meren läsnäolo. Ihan lähellä, mutta kuitenkin turvallisen välimatkan päässä.

HavsVidden on laadukas ja kaunis. Siellä totesin että ei minusta ole matkailuautoilijaksi. (muualla kuin kansallispuistojen liepeillä, paikoissa joissa muuta lämmityksellä varustettua majoitusta ei kertakaikkiaan ole)

∞

Ajamme Maarianhaminasta Getaan ihan vaan nähdäksemme minkälainen on HavsVidden. ”Mennään käymään, mutta ei me sinne yöksi jäädä”. – Kuinka voisimmekaan, eihän meillä ole mitään varattuna, matkailuautolomalle kun on lähdetty.

 Ison tien varressa tönöttää Kakkubuffaa mainostava kyltti, ja sekös saa 66 prosentille seurueestamme veden kielelle.

Minä hinkkaan toiveikkaana Lumian kameranlinssiä puhtaaksi.

HavsViddenin pihaan ajaessa vastassa on ainoa hirvi jonka haluan auton etupenkiltä nähdä. – Kekseliäästi toteutettu näkötorni!

Päätämme oikoa autossa istuessa jämähtäneitä lihaksiamme. Kävellä koirakaverien kanssa kalliokärjen pikkupolun ympäri ennen himoittua kakkubuffaa. Katsellaan ympärillemme, että minkälainen paikka tämä nyt sitten on.

Onko kaikkien luettujen kehujen arvoinen?

Paikka on kaunis. Helppokulkuisilla kallioilla tuuli tuivertaa. Aurinko paistaa.

Sinisten merkkitäplien etsiminen on välillä haasteellista, mutta eipä tuolla eksymäänkään pääse.

Olipa hyvä että ajettiin tänne, että saimme tilaisuuden nähdä tämän kallioparatiisin!

Hotelliaulan moderni ote miellyttää silmää.

Kakkubuffassakin on onneksi myös hedelmiä tarjolla.

En tiedä missä vaiheessa –  kenties jo kallioilla kävellessä – se iskee kuin miljoona volttia: Tänne haluan jäädä yöksi! Mutta onko täällä tilaa??? Pojat keskittyvät kakutteluun, minä mietin miten kestän pettymyksen jos paikka onkin täynnä.

Respa tarkastaa: Hotellin puolelta löytyisi pieni kulmahuone. Käyn katsomassa huoneen, se on todella pieni, eikä merinäköalaa ole. Ei jatkoon.

Mutta löytyy onneksi myös muuta. Pikkuinen kahden henkilön sviittihuvila kaukana respasta. Katson pikaisesti netistä kuvia, totean että sitä ei tarvitse lähteä katsomaan livenä. Kiitos otan sen!

Tarjolla oleva pikkuhuvila on koiraton, mutta onneksi meillä on se matkailuauto. Poikanen nukkukoon koirien kanssa siellä.

Sviittihuvila numero 33 on pieni, kaunis ja laadukas. 43 tyylikästä ja toimivaa neliötä. Helppokäyttöinen kaasutakka ja raikkaat vaaleanvihreät tekstiilit luovat tunnelmaa.

Kaunis merimaisema mykistää.

Sängyn päädystä aukeava maisema on nautinnollinen. Kyllä Suomen luonto on kaunis.

Myös sängyn sivulta ikkunasta aukeaa kaunis maisema. Ihastun tapaan jolla luonto on tuotu lähelle.

Täällä olisi tosi hienoa viettää talvista pakkaspäivää.

Katsella jossain taivaanrannassa pilvien välissä häämöttävää pikkuruista valojuovaa, ja keskittyä maisemaan ja takkatuleen.

Poksautamme auki pikkuisen proseccon. Skoolaamme maisemalle, Ahvenanmaalle ja lomalle.

Käymme katsomassa pienen merialtaan huvilan lähellä.

 

Pojat jäävät merialtaan viereiseen pikkusaunan löylyihin, minä suuntaan takaisin huvilalle.

Miksi mennä merta edemmäs, kun täälläkin on ihana, tänään vain meille varattu – sauna merinäköalalla, suihkulla ja kylpyammeella?

 

Saunan jälkeen otan toiminnanhaluisen käyttölinjaisen labradorimme terassille. Nahkahihna pitää ”pikkukoiramme” ulkona merituulessa, poissa kielletyistä sisätiloista.

Myös lähimmän naapurihuvilan terassilla on koira. Lajitoverit intoutuvat kommentoimaan jotain kovin tärkeää toisilleen. Pahoittelen kommentointia naapurin Rouvalle, mutta pieni ohikiitävä ”kuulumistenvaihto” ei häntäkään häiritse.

Äänimaisema hiljenee ja täydellinen rauha laskeutuu.

Aurinko alkaa laskea. Harmillisesti se tulee täällä pohjoisrannalla painumaan ”selän taakse”. Mutta se tietää mahdollisesti hyviä näkymiä auringonnousuun.

Koska meillä on autossa jääkaappi täynnä illallisaineksia, päätämme kokata huvilassa.

Onneksi autostamme löytyy mausteita, astioita ja tarpeistoa, sillä täällä ilmeisesti on ajateltu että täällä ei kokata, vaan käydään erinomaiseksi mainitussa hotelliravintolassa syömässä. Siitä kielii lautasvalikoimakin. Tarjolla oleva suurin lautanen on se sama pienehkö, johon törmäämme seuraavana aamuna herkullisella aamiaisella. Niinpä päädymme kammottavaan tyylirikkoon, päädymme syömään kertakäyttölautasilta.

On hetkiä jolloin käytännöllisyys kannattaa rankata tyylikkyyden edelle.

Sääli että pikkukeittiön varustelussa on toivomisen varaa. Samppanjalaseja on vaikka kuinka monta, mutta punaviinilaseja vain yksi. Niinpä käymme Jeltsinin kanssa pikkukävelyllä ja lainaamme baarista toisen.

Ellei meillä olisi ollut riistaa käden ulottuvilla, olisimme pyrkineet ravintolan asiakkaiksi. Ja se lieneekin tarkoitus. Mutta se ravintola pysyy siellä, ja on myöhemminkin saavutettavissa.

Tämä maisema tekee minut onnelliseksi vain tänään.

(ja kaikkina niinä hetkinä kun mielessäni palaan tähän iltaan ja katson näitä kuvia)

Aurinko laskee, ja ilta sinertyy. ”Venuksen vyö” näyttäytyy horisontissa ennen hämärän laskeutumista.

Nukumme isot ikkunat auki. Ilma on puhdasta ja raikasta, on lähes äänetöntä.

Herään aamun sarastukseen ennen kello viittä. Hipsin silkkiyöpaidassani äänettömästi terassille ja keskityn valon lisääntymiseen.

Tuuli on melkoinen. Se kylmää ja pyörittää jälkiä vedenpintaan.

Reilun tunnin kuluttua aurinko on noussut. Ja minua paleltaa.

Viereisen huvilan isot ikkunat heijastavat uuden päivän valoa.

Jatkan unia muutaman tunnin, aamiaiseen on vielä aikaa.

∞

Aamiainen on erinomainen, ja kauniisti esillä. Syömme ulkona terassilla, lämpimän auringon alla. Tuuli on kova, mutta juuri tälle terassille se ei sovi.

Aamiaisen jälkeen teen vielä uuden kalliokävelyn.

Eilen näin Ahvenanmaan kauneimman kallioaltaan.

Tänään haluan löytää sen uudelleen.

Ja löydän.

Kaikki ihana päättyy joskus. Niin tämäkin vajaa vuorokausi näiden upeiden merimaisemien ääressä.

Pois ajaessamme olemme vankkumattoman yksimielisiä siitä, että tämä paikka on yksinään Ahvenanmaan visiitin arvoinen.

Tulisimme uudestaan milloin tahansa.

Vaikka talvella.

Silloin myös kahden hengen sviittihuvilan hintataso on helpommin tavallisen kuolevaisen ulottuvilla.

∞

Ellei Ahvenanmaalle ole matkaa suunnitelmissa, pääset HavsViddenin upeille kallioille helpoimmin ja edullisimmin katsomalla elokuvan Tulen morsian. Elokuva kertoo Ahvenanmaan noitavainoista vuonna 1666. Pääosassa mm. Antti Reini.

❤

Kiitos että kävit kanssani HavsViddenin rantakalliolla!

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni Facebookissa.

Kuviani löydät myös Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2018 Johanna Suomela. All rights reserved.

❤