La Gomeran viimeiset kiusaukset

Kanarian vihreä jalokivi La Gomera vie kauneudellaan jalat alta. Jotta saamme kaikki valoisat tunnit hyödynnettyä maastossa, jatkamme El Cedron laakeripuumetsäpatikoinnin jälkeen vielä toisenlaiseen maisemaan.

Patikointi kansallispuiston eteläreunaan

Reitti 16, Lajugal-Pajarito-Lajugal tarjoaa avarampaa maastoa, ja helppo(nopea)kulkuisen rengasreitin. Helpot 7,3 kilometriä, vain vähän korkeuseroja. Matkaan!

Lämpimimmillä paikoilla paikalliset marketat lämmittelevät jo varovasti kukintakauttaan. Ujo lupaus maisemantäyttävistä valkoisista päivänkakkarapilvistä piiloutuu pientareelle.

Täälläkin suuri maastopalo teki tuhojaan 2012.

Karrelle palaneita puita on jäänyt maisemaan törröttämään. Kuin luonnontuhon muistomerkeiksi. Nämä rungot tulevat seisomaan tässä vielä pitkään.

Puukellokanervat puskevat uutta kasvustoa juuriltaan, mutta toipumiseen on pitkä matka.

Reitti kulkee Garajonayn kansallispuiston eteläreunaa sivuten. Parhaassa maisemakohdassa kaukana vastakkaisen vuoren rinteellä seisoo uljas Roque de Agando. Sitä olemme jo tieltä ihailleet – mutta kestääpä tuo maisemaan jäänyt tulivuoren purkauskanava muitakin tarkastelukulmia.

Jyrkänteen reunalle on jäänyt henkiin isoja mäntyjä. Jotkut niistä muistuttavat erehdyttävästi pulloharjoja. Tulipalo on tuhonnut oksiston, mutta puut ovat kasvattaneet uutta kasvua suoraan rungostaan. Ovatpa sukkelan näköisiä. Ja sitkeitä.

Markettapuskia on hulluuteen saakka. Mietimme miten jokainen niistä maksaisi Suomessa puutarhaliikkeessä ainakin 150 euroa, mutta täällä ne kukkivat pian kaikille patikoijille – ilmaiseksi. Toisen rikkaruoho on toisen ruukkukasvi.

Reitti on laakeripuumetsän jälkeen kovin avoin – eli jopa vähän tylsä. Kun vihreät puskat alkavat työntää kukkaa, näyttäisi maisema herkullisemmalta. Toisaalta tämän voisi hyvin juosta tai ajaa maastopyörällä, kunhan varoo paikoitellen isoja kanariamännynkäpyjä.

Kävellen aikaa meni SportsTrackerin mukaan alle puolitoista tuntia, eli ihan kiva iltapäivälenkki.

Korkeanpaikankammoilua lintuperspektiivissä

Palaamme parkkipaikalla odottavaan autoon, jonne poikanen on jäänyt odottamaan. Teinin aika ei tule milloinkaan pitkäksi, kunhan varavirtaa riittää. Ja sitä riittää. Olisipa järkyttävää lopettaa kuvaaminen akun loppumiseen! Voi olla että sellaista slarvaamista ei voisi antaa ikinä itselleen anteeksi. Varsinkaan näissä maisemissa.

Jatkamme matkaa kohti Roque de Agandoa, ja hetken mielijohteesta pysähdymme kamerankuvalla varustetun, näköalaa lupailevan kyltin luo. ”Mirador del Morro de Agando 0,4 km”. Ja taas jalkaudutaan!

Aurinko on mennyt pilveen, tai oikeastaan pilvimassa on nielaissut meidät.

Valo hiipuu, mutta ikuistetaan nyt nämäkin valvatit, kukkia on nähty tänään niin vähän.

Polku sukeltaa metsään – ja hetken kuluttua ylittää tien kaarisiltaa pitkin.

Puut ovat sammalparroissaan upeita, satukirjamaisia. En juuri hämmästyisi jos törmäisin täällä hobittiin. Enkä edes vaikka itse Gandalf karauttaisi parta liehuen valkoisella ratsullaan mutkan takaa.

Polku nousee ylöspäin, ja pian huomaan olevani kapealla irtokivisellä polulla jossain aivan liian korkealla. Irtokivet liukuvat jopa karkeakuvioisten maastokenkieni alla, onneksi ylempänä odottaa pikkupätkä laatoitusta. Tervehdin ilolla myös äkkikuolemalta suojaavaa, tarrautumismahdollisuuden tarjoavaa kasvillisuutta. -Ja teräsverkkopohjaista aidattua maisemankatselutasannetta.

Taidamme olla Agandon huipun tasalla, tai kenties jopa vähän sen yläpuolella. Tuuli puree kylmästi, ja tuntuu häijyltä muutenkin kuin lämpötilan vuoksi. Pari kuvaa riittää.

Lähdemme alaspäin. Samaan aikaan kylmä pilvi kiipeää jyrkänteen reunaa ja nielaisee meidät. Oikeastaan parempi niin. Sitä pudotusta ei pelkää mitä ei näe. Esitän kuitenkin hermostuneesti ääneen toivomuksen, että vähän kaidetta voisi edes pahimmassa paikassa olla. Edes härnyyksi.

Mutta niinhän se on, ettei koko luontoa voi aidata. Ja kansallispuiston virallisessa kartassakin muistutetaan:

”Your safety is our concern, but it is your responsibility”.

Serpentiinitie on kuuma

Aiemmassa Gomerapostauksessani ylistinkin jo saaren hyviä teitä. Toisena päivänä lähdemme ajamaan kohti Valle Gran Reyta.

 

Vaikkei tällä saarella haluaisi kävellä askeltakaan, näkee autostakin kauniita maisemia, ja omaleimaista luontoa.

Tienvarsilla ei roskia näy, eikä juuri muutakaan josta herkinkään matkailija voisi mielensä pahoittaa.

Matkalla Hermiguan suunnasta kohti Valle Gran Reyta pysähdymme Aruressa. Kyltti lupailee hövelisti taas hienoa näköalaa, mutta tie jyrkässä maisemassa näyttää niin kaposelta että päätämme käydä tutkimusretkellä jalkaisin.

Polun varressa näemme matkamme ensimmäiset kanat ja vuohet. Vuoristoinen rannikkomaisema on henkeäsalpaava. Ohitamme karjasuojan, jonka pienessä aidatussa tarhassa on valtava määrä eri-ikäisiä vuohia. Pieni sisälläni asuva mielensäpahoittaja ei katsellaan löydä juomapistettä, eikä mitään ruoaksi kelpaavaakaan näy missään. Maassa lojuu kuivia risuja, mutta niissäkään ei taida mitään syötävää enää olla. Edes vuohelle.

Pian saan muuta ajateltavaa, henki salpautuu.  Korkealla kulkeva tie kulkee pois tuulelta suojaavan kallioharjanteen suojeluksesta. Tuuli on väkivaltaisen voimakas. Tuntuu että se voisi tarrautua kiinni, ja heittää minut alas. Ikinä en ole tuulen vuoksi joutunut kääntymään reitilläni ympäri, nyt se tapahtuu. Meistä painavin (ja rohkein) lähtee jatkamaan matkaa kohti oletettua näköalapaikkaa, me palaamme poikasen kanssa kallionharjanteen tarjoamaan tuulensuojaan.

Kuvaan tienvarren ohdakkeita odottaessani, aurinko lämmittää. Myrskytuulesta tuulensuojaan kävelee vanhempi pariskunta. Kertovat että näköalapaikalle on matkaa, eivätkä suosittele sinne menoa. Tuuli on heidän mielestään vaarallisen voimakas.

Hetken kuluttua rohkelikkomme palaa, huomattuaan ettei luvattua näköalaa löydykään järkevän kävelyn päästä. Iltapäivä on jo pitkällä, joten olisi hyvä päästä lähemmäs majapaikkaa ennen kuin säkkipimeä laskeutuu.

Hedelmällisen Hermiguan maaseutuhotelli Ibo Alfaro

Neljä Gomeran lomapäivää jaetaan kahteen eri hotelliin. Ensimmäiset kaksi yötä vietetään La Gomeran pääkaupungin San Sebastianin viihtyisässä, upean puutarhan ympäröimässä Paradorissa. Jälkimmäiset kaksi yötä Hermiguan hedelmällisen banaaninviljelylaakson Ibo Alfarossa. Hermiguaan asetumme, jotta olemme mahdollisimman lähellä pääkohdettamme, El Cedron laakeripuumetsää.

Jo 1600-luvulla asutetussa Hermiguassa asuu nykyisin niukin naukin yli 2000 asukasta. Koska Garajonayn kansallispuisto sijaitsee Hermiguan eteläosassa, kylä on mitä mainioin tukikohta luontomatkailuun. Kylässä on myös pari kauppaa, ja useampi ravintola. Uimarantakin olisi, mutta vaikka päivälämpötila ylittää 20 º, pitää navakka tuuli huolen siitä ettei akuuttia virkistäytymistarvetta ole.

Ibo Alfaro on pieni luonteikas maaseutuhotelli, jonka etupihan pikkupuutarhan ohi toisaalla aukeaa etäinen merinäköala, toisaalla pikkutien halkaisema vuoristomaisema. Tämä hotelli löytyi Maailman äärellä -blogin Heidin vinkkaamalta Secret Places -hotellisivustolta.

Sviittimme ”Emilio 3”, sijaitsee rinteessä omassa rakennuksessaan varsinaisen päähotellin yläpuolella. Useamman porrasnousun ja pienen ylämäkikävelyn päässä. Huoneisto on siisti, ja suihkullinen kylppäri moderni ja uutuuttaan hohtava. Sisustus vaikuttaa hotellin kuvagallerian muihin huoneisiin verrattuna askeettiselta, odotin kuvien perusteella aavistuksen romanttisempaa. Mutta tämä taitaa olla ainoa huone jossa on ikioma, isohko terassi. – Joka on kyllä kiva olemassa, vaikkei luontomatkailija kansituoleissa ehdikään loikoilla.

Olohuoneeseen on sijoitettu sähkövimpaimet: taulutelkkari, vedenkeitin ja pieni jääkaappi. Kalusteina pikkuinen sohva, nojatuoli, kirjoituspöytä, metallirunkoinen sohvasanky ja ruokapöytä tuoleineen. Kahden huoneen pikkusviitti tarjoaa kaipaamaamme väljyyttä, kun poikanen saa itselleen oman huoneen.

Nukumme Emilio kolmosessa hyvin, tosin ensimmäisenä yönä myrskytuuli kolisuttaa ikkunoita ja ujeltaa nurkissa. Pahimpien tuulenpuuskien aikaan terassikalusteetkin liikkuvat. Moiset voimatuulet ovat kuulemma tällä puolella saarta poikkeuksellisia.

Aamulla on hieno herätä jostain vastapäisiltä rinteiltä kuuluvaan kukonlauluun. Onneksemme aurinko nousee tammikuun alussa aika myöhään.

Hotellilla on tarjolla asiallinen aamiainen sisääntulokerroksen aamiaishuoneessa, samassa kerroksessa sijaitsee myös yhdistetty respa-kirjasto ja itsepalveluperiaatteella toimiva baari. Mukaansa voi ottaa postikortteja, viiniä, olutta ja pikkupurtavaa, kunhan kirjaa ylös valintansa, nimensä ja huoneensa numeron.

Kahden huoneen pikkusviittimme maksoi etukäteen veloitettuna 130 euroa yöltä, joten hinta kolmelle henkilölle, käytössämme olleille neliöille jaettuna on suorastaan edullinen. Hotellin henkilökunta antoi varauksen jälkeen myös ystävällisesti tietoa La Gomeralle Teneriffalta liikennöivistä lauttayhtiöistä, ja auton vuokrauksesta.

Sisään kirjautuessamme saamme suositukset Hermiguan ravintoloista, mutta käytännössä syömme aina tien päällä jo ennen hotellille paluuta, joten suositukset jäävät testaamatta.

San Sebastianin kujilla

La Gomeralle ei reittilaivalla pääse tulematta sen pääkaupunkiin San Sebastianiin, jonka satamaan molempien laivayhtiöiden alukset ankkuroituvat. Alle 10.000 asukkaan kaupunki on rauhallinen, ja toivottavasti sellaisena se myös pysyy. Kaupungin tähtihetki lieni vuonna 1492, kun itse Herra Kolumbus pysähtyi täällä ennen lähtöään Intiaan – ja saapumistaan Amerikkaan.

Kaupungin tärkein nähtävyys on rannan välittömässä läheisyydessä, puiston keskellä sijaitseva goottilainen torni, Torre del Conde. Ainoana jäljelle jääneenä puolustuslinnoituksen osana se on myös Gomeran saaren vanhin rakennus, peräisin vuodelta 1447. Torniin pääsee myös sisään, mutta puistossa vieraillessamme se ei ollut auki.

Kun Fred Olsenin Expresslaiva Benchijigua lipuu ulos San Sebastianin laiturista, vilkutamme jyrkänteen laella sijaitsevalle Paradorille ja kaupungin pastellivärisille taloille.

Kiitos La Gomera, oli kiva tavata. Tämä on hyvän ystävyyden alku ❤

∞

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2017 Johanna Suomela. All rights reserved.