Sukellus Torronsuon talveen

Talviaurinko on ujo, eikä se tee numeroa itsestään. Se kulkee taivaanrannassa matalana ja maastoutuu mielellään metsän taakse, piiloutuu häveliäästi puiden lomaan.

Siksi talvella paras paikka mielen aurinkokennojen lataamiseen on järven jää – tai suuri suoalue. Juuri sellainen kuin Forssan lähellä Tammelassa sijaitseva Torronsuon keidassuo.

Vuonna 2017 Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi Suomen luontoa juhlittiin neljänä Luonnon päivänä. Talviluonnon päivä oli 4.2. Tuona päivänä en päässyt sukeltamaan talveen, vaan sukelsin suruun. Kävin saattamassa kummitätini viimeiselle matkalleen.

Helmikuun alkupuolella aurinko paistoi kauniisti, lumi kimmelsi ulkona. Päätin järjestää oman talviluonnon päiväni, ja sukeltaa Torronsuon talveen.

Kiljamon parkkipaikalta en malttanut lähteä metsään Lintutornin suuntaan. Helmikuun aurinko loisti suolla ja valo houkutteli opastaulun ohi suoraan esteettömälle reitille. – Hakemaan ensisilmäystä siitä miksi tänne on tultu.

150 metrisen leveän baanan päässä odottaa katselutasanne, ja sieltä matka jatkuu tavallisia pitkospuita pitkin eteenpäin.

Pitkospuut ovat tukevasti jäässä, ja niiden päällä on hiukan lunta. Suolla niiden päällä ei ole minkäänlaista liukkautta, pitkoksilla voisi vaikka juosta – ihan tavallisilla lenkkitossuilla.

Luntakin on maisemassa kovin vähän, vain valoksi. Pitkokset erottuvat hyvin.

Ensimmäisessä risteyksessä vasen käännös veisi takaisin autolle, me lähdemme oikealle, kohti louhosta, Torron suuntaan.

Pitkospuureitti polveilee maisemassa, välillä paistatellaan aukealla suolla, välillä sukelletaan metsälämpäreisiin. Kesällä suopursujen tuoksu pökerryttäisi, nyt on tuoksutonta – ja hiljaista.

Yksinäinen suihkari korkeuksissa piirtää vanaa siniselle taivaalle.

Parkkipaikalla oli pari autoa lähtiessämme, mutta reitillä ei näy ketään. 30 neliökilometriä Suomen syvintä suota on tänään yksityinen retriittini.

Muutaman mäntymetsikköpiston jälkeen reitti suuntaa päättäväisesti metsään, maasto nousee ylöspäin. On talvisen hämärähyssyistä, valo melkein sinertää. Aurinko jää jumiin metsän väärän puolen reunaan.

Täällä on tolkuttoman liukasta. Nelivetoa se ei tunnu haittaavan, onneksi allani on nastat. Polku on peilijäässä, päällä oleva ohut pakkaslumikerros tekee etenemisestä petollista. Ilman nastoja liukastuminen vaanisi joka askeleella.

Olin lukenut Kohteena maailma -blogista, että mikäli täällä haluaa kulkea koko kymmenen kilometrin rengasreitin, joutuu vääjäämättä kävelemään myös pikitien vartta. Ajatus kovaa ohiviuhuvista autoista ei liiemmin houkuta, etenkään kun vyötärööni kiinnitettynä matkakaverina on vilkas nelijalkainen ystäväni Jetsu. Päätämme siis kääntyä ympäri kun tie tulee vastaan. Sitä ennen pidämme ehkä pienen evästauon, jos sopiva paikka löytyy.

Aurinko paljastaa maaston muutoksen. Metsä loppuu, päädymme tielle.

Emme löydä taukopaikkaa, en penkkiä jolle istahtaa. Käännymme ympäri tyhjin vatsoin. (Metsähallituksen kartasta on kuva kännykässäni. Siellä ei kuitenkaan ole merkintää yksityisestä taukopaikasta, joka olisi kyllä tullut vastaan, jos olisimme jatkaneet tietä pitkin hetken matkaa eteenpäin. Tämä selvisi jälkeenpäin, ja harmitti hiukan. No onpahan jotain uutta nähtävää ensi kerralla.)

Paluumatka näyttää erilaiselta, vaikka olemme sen jo kertaalleen kulkeneet. Nälkäkiukku vaanii, nyt pitäisi pikaisesti löytää joku paikka jossa pysähtyä.

Metsän keskellä, pienen mäennyppylän vieressä sijaitseva Härksaaren vanha louhos ihmetyttää hiukan. Näin talvisaikaan, lumen peittämänä, tästä ei saa oikein mitään irti. Jatkamme matkaa.

Aurinko valmistautuu laskeutumaan mailleen ja maalaa pitkäjalkaiset varjomme sinisiksi. Kuu odottaa jo vuoroaan.

Missään ei näy ketään eikä mitään. Mitään ääniä ei kuulu.

Yhden pysähdyksen taktiikalla mennään, ja se pysähdyspaikka onkin tänään tässä. Emännälle vähän vettä, suklaata ja pillimehua, koirakaverille omat herkut. Vähän spesiaalia pitää kaverillekin olla, kun on melkein Forssaan asti kaveriksi raijattu.

Iltapäivän pehmeä aurinko kultaa suopursujen päälle laskeutuneen tuoreen puuterilumen.

Sukellus Torronsuolle lähenee loppuaan. Vielä tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus siedätyshoidattaa korkean paikan kammoa. Kiljamon lintutorni.

Raput ovat jyrkät, koirakaveri jää alas odottamaan. Valo vähenee, osa suonäkymästä on jäänyt jo metsäkumpareen varjoon.

Laskeutumaan valmistautuva aurinko valaisee puiden latvukset. Alhaalla retkikaverini ihmettelee minne katosin.

Lähdemme ajamaan kotia kohti.

Tänne upealle suolle me palaamme kesällä,  nuuhkimaan suopursujen kukintaa.

∞

Lisää tietoa Torronsuon reiteistä löydät Metsähallituksen Luontopalvelujen sivulta täältä.

Päivitetty 1.12.2020: Enää Torronsuolla ei tarvitse kääntyä reitillä takaisin tulosuuntaan pikitien varrella paarustuksen välttääkseen. Lokakuussa 2019 valmistui uusi pitkospuuosuus, joka mahdollistaa 10 kilometrin rengasreitin kiertämisen ilman ison tien ja Torron kylän kautta kävelyä. Kuvaukseni ja paljon kuvia uudesta reitistä löydät täältä.  

Vielä päivityspäivänä Metsähallituksen ylle linkittämälleni Luontoon.fi -sivustolle ei ole päivitetty uuden reitin tietoja.

∞

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni Facebookissa.

Kuviani löydät myös Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2017 Johanna Suomela. All rights reserved.