Kolmas matkavuorokautemme alkaa meistä riippumattoman, pienen huoltoteknisen seisahduksen ja vuorokauden vaihtumisen jälkeen meren alla, Nordkappin tunnelissa. Tietyön vuoksi norjalaiseen, varmuutta maksimoivaan tyyliin, liikenteenohjaajan johtoauton vetämänä.

Ensin kolme ja puoli kilometriä alamäkeä – sitten toinen mokoma ylämäkeä. Tämä tunneli vetää erikoisuudessaan vertoja jopa pahamaineiselle Sveitsin Gotthardille.

Ajaminen keskiyöllä tavallaan väsyttää, mutta normaalisti ruton lailla karttelemani energiajuomat pitävät vireystasoni korkeana. Apukuski nukkuu, minä pysähtelen kaikille niille levikkeille, joiden maisemilla on mitään tarjottavanaan. Ja onhan niillä.

Nordkappista keula kohti etelää

Poltan jarruvaloja vähän väliä, mutta sillä ei ole väliä, sillä kukaan muu ei tällä tiellä enää aja. On karun kaunista.

Edessäni tien ja rannan välissä valtava parvi päivän lokkimisista lepääviä lintuja.

Lokit eivät tykkää pysähtyvästä kulkuneuvosta.

Vaikka pysyn sisällä autossa, ne päättävät vaihtaa maisemaa. Varmuuden vuoksi.

Mutta lokkeja on paljon, monessa paikassa.

Komeita lunneja ei vaan näy. Niitä jos mitä olisin halunnut aivan erityisesti nähdä.

Ihmettelen maaperän erikoisesti lohkeilevaa kivilajia ja pieniä arktisia kukkia. Kirkasta vettä ja puhtaita rantoja. Tänne voisi tulla pidemmäksikin ajaksi. Vaikka sellaisena päivänä jolloin aurinko paistaisi.

On elämyksellistä olla yksin hereillä täällä.

Kun lokit ovat lennähtäneet muualle, mikään ei liiku.

On rauha ja hiljaisuus.

– Kunnes iso rekka ajaa ohi kuin kiskoillaan etenevä juna. Vääjäämättömästi. Tien kapeuden, mutkikkuuden ja ajoneuvon massan huomioiden aivan liian kovaa. Sillä ei olisi niin minkäänlaisia mahdollisuuksia pysähtyä tien näkyvällä osuudella – vaan ei taida olla tarkoituskaan. Se tapahtuu mitä ei voi kohtuudella estää.

Käyn tien toisella puolella kuvaamassa lohkeilleita ja liuskottuneita kiviseinämiä, ja palaan raakaan todellisuuteen. Löydän tien penkan painanteessa lojuvan, aikaa sitten kuolleen poron.

Nämä rekat eivät taida kapealla ja mutkaisella tiellä paljon jarrutella – minkään elollisen takia. Toivotaan että noutaja on näillä käytetyillä nopeuksilla tullut nopeasti.

Juuri tässä on Nordkappin kunnan rajakyltti. Se on liimattu täyteen mitä mielikuvituksellisemman näköisiä tarroja – ja lukittu paikalleen riippulukolla.

Joillekin Nordkappin kävijöille ilmeisesti pelkät kuvat eivät ole riittäneet todisteeksi paikalla käynnistä.

Eteenpäin ajaessani alan ymmärtää, että vaikka elimistööni tankkaamieni energiajuomien jäljiltä ei varsinaisesti väsytä – voisi silti olla viisasta nukkua. Kello lähentelee puoli kahta.

Reitille osuu kuin tilauksesta tien ja rannan väliin suojainen lahden poukama – jossa on myös tilava ja suojainen levähdyspaikka. Muutama matkailuauto on parkissa, ja yksi telttakin nurmelle pystytettynä. Vessakin löytyy. Lähes täyden palvelun pit stop siis.

Tähän me pysähdymme, ja nukumme muutaman tunnin.

Apukuljettaja kuitenkin herää, ja tarjoutuu jatkamaan ajoa. Olen varma asiastani. Haluan  nukkua pysähtyneessä autossa, en pää eestaas tuljuten pohjoiskalotissa kiitävän auton etupenkillä.

Kaadan takapenkin pienemmän selkänojan – ja voila! Siinä on mitä mainoin, kompaktille avaruusajan ihmiselle soveltuva nukkumapaikka. Pääpuoli vielä sopivasti aavistuksen koholla, jalat vähän alempana. Alle koirien pehmusteena takahutlaarissa ollut vanha petauspatja, sen päälle partiolaiselta lainattu makuualusta. Sujuttautuminen untuvamakuupussiin – ja elimistön kaipaamaa unta.

Apukuski nukkuu kartturin paikalla, vaikka epäilen ääneen että takatilassa olisi parempi. -Vaikka olenkin ohjeistamisessa harvinaisen hyvä, kukin saa viime kädessä päättää epämukavuudestaan itsenäisesti.

Nukun hyvin ja sikeästi. Vain kerran havahdun kirkkaaseen valoon. Hetkellinen ja nopeasti katoava auringon peijooni onnistuu jotenkin ujuttamaan säteensä etuoven ikkunasta läpi. Takaosan ikkunoissa on koirien matkustusmukavuuden vuoksi laitatettu tummennus, niistä ei onneksi paljon päivä paista eikä kuu kumota.

Aamu Jäämeren rannassa

Heräämme lisääntyneeseen valoon ja kohonneeseen sisälämpötilaan kello 6.

Rajoitettujen aamutoimien (vessa on yllättävän syvä ja siisti) jälkeen käyn vielä rannassa ja otan muutaman kuvan muistoksi.

Jos tällä rannalla vierailisi pakkomielteinen ”leipienheittäjä”, hän tulisi vääjäämättä hulluksi. Koko ranta on täynnä litteitä, ohuita kiviä, joita voisi olla viihdyttävää viskoa mereen.

Onneksi ei ole minun teekupposeni. Pääsen jatkamaan järjissäni eteenpäin.

Kuljettaja vaihtuu, pian viimeinenkin tunneli jää taakse.

Koska emme halua takaisin kärvistelemään Kaamasen tietyömaille, käännymme Olderfjordista kohti Altaa. Haluaisin tehdä ketunlenkin Havøysundin tourist routen kautta – vaikka pitäisi palata samaa tietä takaisin. Kuljettaja ei näe lenkillä suurta lisäarvoa.

No, maisemat lienevät siellä hyvin samannäköisiä kuin ne mitä juuri on nähty, mutta ne isolla rahalla rakennetut,  arkkitehtien suunnittelemat kauniit levähdyspaikat olisin halunnut nähdä.

Norjassa noita erityisen kauniita maisemateitä on kaikkiaan 18.

Matkan edetessä maisemat muuttuvat monotonisiksi, tie samoin. Poppikoneen muistikortilta kuuluvat kuin tilauksesta Scooterin Firen alkusanat. Vallitsevat olosuhteet vaativat kääntämään nupit kaakkoon.

Ketään ei näy.

Missään.

Ei edes poroja. 

Altan Shellillä saan vihdoinkin kaipaamaani ihmejuomaa. Kahvia. Eikä mitään latteja tai essoja, vaan ihan rehellistä suodatinkahvia. Tässä asiassa tavallinen riittää. Kahvi on aina pahaa, juon sitä ainoastaan sen piristävän vaikutuksen ja todennäköisten terveysvaikutusten vuoksi.

Iloinen myyjä pahoittelee että pienet pahvipikarit ovat loppu, joten saan samalla rahalla puoli litraa. Kiitos ja kumarrus, tämä jos mikä tulee välittömään tarpeeseen!

Matkalla kohti valtakuntien rajaa pysähdymme pari kertaa tihkusateessa. On vaan pakko päästä pois penkistä.

Maisema on parhaimmillaankin vain pientä koivikkoa, eikä kuvista tule varsinkaan tässä tihkusateessa varsinaisesti mitään nationalgeographic -tasoisia. Kun ei tule paremmissakaan olosuhteissa. Jotenkin tulee sellainen tunne että pysähtymisen arvoisia näkymiä ei ole näkynyt pitkään aikaan.

Vihdoin rajalla voin todeta norjalaisen vitikon vaihtuneen suomalaiseen.

Taitaa pikkuhiljaa alkaa kilometrikooma jo vaivata.  

Galdotievassa on kakkoskuljettajan ravintotekninen tauko. Olen lapsellisesti tärvellyt ruokahaluni, ahtanut pikkusuolaisen himossa itseeni Raffeleita, eikä ole nälkä. Tyydyn kahviin, ja selaamaan mukanamme kulkevaa Jouni Laaksosen erinomaista kirjaa  ”Retkeilijän kansallispuistot”.

Kappas vain, Pallas-Yllästunturin kansallispuisto osuisi melkein matkan varrelle. Olisihan se kiva edes ajaa läpi, ellei aika riitä muuhun?

Niinpä käännymme pois lyhimmältä mahdolliselta reitiltä, ja ajamme Hetan kylän läpi. Navissa on välietappina Raattama. Sinne asti ja senkin jälkeen pysähdellään ja ihmetellään tienvarsiluontoa.

Jossain matkan varrella kiinnitän huomioni siihen, miten aidoilla rajatuilla alueilla kasvaa jäkälää paksuna kellertävänä mattona, aidan ulkopuolella maasto on paljas.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston läpiajo

Pallas-Yllästunturin kansallispuistoa halkovan tien ympäristö on kaunis. Ensin luulen selviäväni pelkällä pysähdyksellä, mutten kuitenkaan. Hiiripellon kauniit maisemat vaativat jalkautumaan kukkivalle niitylle.

Aivan liian nopeasti on kansallispuisto haljottu pikitietä pitkin.

Onneksi pieni ruskea kyltti houkuttaa vielä pikkuiselle hiekkatielle, juuri ennen kansallispuiston rajan ylitystä.

Jaloittelua Ruoppakönkäällä

Tien varren kyltin mukaan matkaa Ruoppakönkäälle on 0 metriä. Pesunkestävä skeptikko minussa miettii onko kohteeseen 200 vai 900 metriä. Juuri kun pääsen kunnolla ylös auton penkistä, alkaa sataa tihuttaa. Pelkässä merinovillahupparissa ei ole viisasta olla sateessa, kun on mukana kamera jossa on myös puhelin.

Polku on merkattu pienin tapein maastoon. Mutta. Pian lähdön jälkeen polku haarautuu kahteen eri suuntaan. Sen lisäksi molemmat haarat jakautuvat useampaan eri uraan. Joutuu todellakin arpomaan minkä niistä valitsee. Täällä käy selvästi paljon autossa istuneita ihmisiä virkistymässä.

Valitsen vasemmanpuoleisen polun. Se on mistaaki. Polku johtaa kauniille kalliolle, josta olisi varsinkin aurinkoisella ilmalla varmasti oikein kauniit näkymät.

Palaan märässä maastossa iljanteisia juurakkoja väistellen melkein takaisin lähtöruutuun.

Oikeanpuoleisen haaran varrelta, 200 metrin päästä kyltistä, löytyy kauas kuuluneen kohinan lähde. Ruoppaköngäs.

Kovin kauan pikkuputouksen virtaveden kohinasta en voi nauttia. Sade yltyy, ja väijyssä olleet itikat iskeytyvät verenhimoissaan kimppuuni. Nämä eivät kursaile, iskevät suoraan kiinni kasvoihin kun on kerrankin ruokaa liikkeellä.

Jos haluat joskus täällä päin liikkuessasi käydä kesäaikaan ruokkimassa hyttysiä, muina aikoina ihailemassa maisemia ja köngästä, laita naviin osoitteeksi Muoniontie 2177, Kittilä.

Me kuitenkin jatkamme tästä pysähtymättä matkaamme kohti Rovaniemeä.

Siellä meitä odottaa yltäkylläinen palkinto viime vuorokausien sinnittelystä epämukavuusalueella. 

∞

Tämä on autoretkemme kolmas matkapäivä suunnatessamme kohti Norjan Nordkappia ja takaisin.

Ensimmäisen päivän matkanteosta voit lukea täältä.

Toinen päivä löytyy täältä.

Yöpymiskertomuksen Jääkarhun sylistä voit lukea täältä.

Neljännen eli viimeisen päivän legi löytyy täältä.

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2018 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit!

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit