On päiviä jolloin on parempi lähteä kuin jäädä. Ainakin silloin, kun lonkeron värinen taivas on valunut vettä päivätolkulla, ja vihdoin jossain verkkokalvon katveessa vilahtaa pieni, tuskin havaittava valonpilkahdus. Hei, jospa lännessä paistaakin aurinko? Lähdetään Lohjalle kurkistamaan Karkaliin luonnonpuistoon. Lohja on lähellä.

Matkalla jossain päin Turun moottoritietä, aurinko pilkottaa vielä ihan kunnolla. Ihan perustellusti voi hamuta aurinkolasit nenälle. Mutta pian tumma pilvimassa nielaisee sen ujon valonpilkahduksen jossain kaukana oikealla. Ja voi ei. Se on juuri sillä suunnalla minne matkani vie.

Lohja on paksun tumman pilvimassan alla.

Sadetta saadaan

No eipä tässä mitään. Mukana on päiväreppu sisältöineen, vedän sieltä vedenpitävän takin päälleni. Ja repun päälle sadesuojuksen. Koira kestää kyllä vettä, sillä ei ole hätää.

Jos mitään yllättävää, kuten hallitsematon vedenpaisumus, ei ilmene, kävelemme koko kuuden kilometrin reitin. Käydään niin kaukana Karkalin niemellä lännessä kuin päästään. Katsotaan minkälainen on 1964 perustettu luonnonpuisto nyt. Lyhyempiäkin reittejä olisi, mutta me haluamme kunnon lenkin.

Reitti lähtee liikkeelle parkkipaikan opastetaulujen vasemmalta puolelta. Polku laskeutuu mehevään lehtoon, joka on metsätyypeistä rehevin. Lehto pursuaa elämää. Tänään, pitkän sadekauden päälle, on muutakin. Lehto pursuaa myös vettä.

Märkänä liukasta

Märimpien maastonkohtien yli on rakennettu puiset kulkusillat, eräänlaiset pitkospuut. Heti kättelyssä olen vähällä vetäistä kunnolla kanveesiin. Puinen reitti on paitsi liukkaiden lehtien kuorruttama, ilman niitäkin aivan tolkuttoman liukas. On kuin yrittäisin kävellä luonnonjäällä kymmensenttisillä piikkikorkkareilla. Ja jalassani on pitäväpohjaisiksi mainostetut polkujuoksulenkkarit.

Mietityttää minkälaista olisi jos olisin aamupäivän jalkinearpajaisissani päätynyt korkeavartisiin maastokenkiini? Tuskin yhtään helpompaa. Päivä- ja viikkokausia sateessa lionneet puut ovat niin niljakkaita ja iljanteisia, että näihin eivät mitkään wibramitkaan pysty. – Jos täällä nyt haluaisi kävellä rentona ja rauhallisena, vailla pelkoa liukastumisesta, pitäisi jalassa on nastakengät.

Tästähän tulee ihan törkeän hidas reissu! Kuusi kilometriä on kuivassa kelissä, pitävällä alustalla ihan huviretki. Reitti on kävelty tunnissa jos en liiemmin intoudu kuvailemaan. Mutta jos näitä liukasteltavia puuväyliä on enemmänkin, en pääse täältä ikinä pois. On parempi kävellä vaikka nilkkaa myöden mudassa pitkosten vierellä, kuin vetää lipat puulla.

Miksiköhän meillä Suomessa näitä rehevien paikkojen usein liukkaina pysyviä pitkoksia ei päällystetä kanaverkolla? Sellaisia olen nähnyt Sveitsin vaellusreiteillä liukkaissa paikoissa, ja ratkaisu on tuntunut hyvinkin toimivalta.

Sade-elämää

Onneksi ensimmäinen kunnollinen tapahtuma reitillä tulee pian. Kirkasvetinen lähde. Juuri nyt en kyllä tarvitse minkäänlaista nesteytystä. Vettä on jalkojeni alla, ilmankosteus lähentelee sataa prosenttia, ja taivaalta putoilee vähän väliä lisää.

Aurinkoa elämääni toivovana pienenä ihmisenä tuntuu hullulta ajatella, että tulevaisuuden sotia ei enää käydäkään öljystä, vaan puhtaasta juomavedestä. Sitähän on täällä meillä ihan liiankin kanssa. Varsinkin tänä kesänä on todellakin tuntunut, että vähempikin riittäisi. – Että meille tänne sitä aurinkoa – ja niitä kolmenkymmenen asteen helteitä niinkuin olisi jo! Siinä helteitä toivovassa kuorossa sitä unohtaa, että on niin paljon helpompi laittaa lisää vaatteita päälle, kuin vähentää kun mitään vähennettävää ei enää ole. Jos on kalsa, niin merinovillaa alle, ja Gore-Texiä päälle. Ja jotain lämmikettä vaikka siihen väliinkin. Vaan mitäpä teet jos lämpötila huitelee yötä päivää kolmessa-neljässäkymmenessä? Linnoittaudut sisään ilmastoituihin tiloihin ja toivot että sähkörakas ei vaan katkea. Ja että pumppu kestää.

En tiedä onko kyseessä genetiikka vaiko puhdas arkijärki, mutta kiitos vietän aikaani mieluummin kahdessakymmenessä – vaikka vähän välillä sateleekin. Saapa oivallisen syyn varustautua villasukilla ja käpertyä lämpöisen noutajan kanssa murmeliksi sohvannurkkaan. Mutta tänä kesänä on kyllä satanut niin paljon, että käy maanviljelijöitä sääliksi. On järkyttävää, että leipäviljaa on jäänyt pelloille puimatta, ja että kaiken korjatunkaan sadon laatu ei vedä vertoja hyvän kesän sadolle.

Arvostan kotimaista maataloutta, puhdasta suomalaista ruokaa. Riittääkö ensi talvena suomalaista ruista jauhoksi leipureille?

Sade yltyy. Kiitos kyllä tämä nyt jo piisaisi. Parkkipaikalla oli kyllä muitakin autoja, mutta maastossa ei ole näkynyt ketään. Yhtäkkiä sammaleisessa kuusikossa meitä odottaa hätkähdyttävä näky. Jonkinsorttinen musta enkeli tasapainoilee paljain varpain sammaloituneen puunrungon päällä. Mies kuvaa polun tuntumassa ja tuntuu miettivän, että eihän tänne näin pitkälle kenenkään pitänyt tänään vesisateessa eksyä?

Karkali on luonnonpuisto, eikä täällä pitäisi lainkaan poistua polulta. 

Jotta luonto ei kuluisi. Ja jotta tukevasti sammaloituneita puunrunkoja riittäisi myös tulevien kulkijoiden ihaltaviksi.

Rehevä pähkinälehto tuo lokakuisenakin mieleeni ahvenanmaalaisen Nötön pähkinälehdon. Tänne pitäisi tulla uudelleen keväällä, kun laululintujen toivekonsertti alkaa.

Iljanteisen pitkospuuosuuden jälkeen polku kulkee rantaan, ja lähtee sitten taas nousemaan.

Harhaudumme reitiltä. Pitäisi jatkaa nousua vasemmalle, mutta hamuamme oranssikylkisen puunrungon harhaanjohtamana alaspäin oikealle. Päädymme jyrkänteen reunalle, ja käännymme takaisin.

Rantapolulla

Polku sukeltaa uudestaan rantaan. Polku on kapea ja kivinen. Välillä kiivetään ylöspäin, välillä laskeudutaan liukkaiden kivien välissä alas. Tämä on sitä vaikeakulkuisinta Karkalia. Täällä on syytä harkita minne jalkansa asettaa.

Aurinko vilauttelee, kuin esitelläkseen vartavasten rannan taidokkaasti rei’itettyjä runkoja.

Valo välkehtii keltaisissa lehdissä, nyt on hyvä.

Olen kuulaaksi heittäytyneestä säästä ja kaikista kauniista syysväreistä Karkalinniemen kärjessä niin tohkeissani, että unohdan etsiä maastosta muinaisia huvimajan perustuksia. Tai huomaan ne sivusilmälläni kyllä, mutta mielenkiintoni kohdistuu muualle. Ei ihme että täällä ollaan asuttu vakituisesti jo 1500-luvulta alkaen, paikkahan ei ole lainkaan hassumpi!

Polku levenee, muuttuu hulppeaksi väyläksi. Alkaa hiljalleen sadella. Taas. Onneksi koko kuuden kilometrin reitti on melkein jo liukasteltu.

Polun varren kyltti muistuttaa paluumatkalla odottavasta Torholan luolasta, mutta luolaan kömpiminen jää toiseen hetkeen.

Vaahtera on liisteröinyt sadevedellä terveisensä parkkipaikalla odottaneen autoni tuulilasiin, kuin muistuttaakseen että huomasinko varmasti kuinka kaunista oli?

Huomasin. Voisin hyvin tulla uudelleen, piankin.

Mutta sadekelillä näin lipeville pitkoksille vain nastat jalassa.

Yksi liukastuessa murrettu nilkka riittää yhteen elämään.

∞

Lisätietoja ja karttoja

Kaikki Karkalin kartat ja tiedot kulkuyhteyksistä löydät täältä.

Tietoja Karkalin upeasta luonnosta löydät täältä.

Fiksu luontoihminen selvittää myös säännöt ennen retkeään vaikkapa täältä.

Luonnonsuojelualueella on oma järjestyssääntö, se löytyy täältä.

Aurinkoisia kuvia ja Karkalin koordinaatit löydät Retkipaikan blogista täältä.

Mitä muuta elämyksellistä Läntisellä Uudellamaalla on tarjolla? Tutustu Visit South Coast Finlandin tarjontaan täällä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2017 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit!

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit