Parhaat tuliaiset ovat syötäviä. Mitä kaikkea makuhermoja hellivää voikaan ostaa Peipsijärven rannan Sipulitieltä, jos käteisvarat riittävät, ja takapaksissa riittää tilaa?

Kun ennen Viron autolomaamme tiedustelin somessa mitä Tallinnan ulkopuolelle suuntautuvalla Viron lomalla pitäisi nähdä, ehdotti Kaukokaipuun Nella että ilman muuta Sipulitie! Ja jos Nella on sitä mieltä, sinne ajetaan, vaikka vähän kiireessäkin.

Lähdemme Tartosta puoliltapäivin, ja hyvissä ajoin pitäisi ehtiä perille Viljandiin. Siellä meitä odotetaan Viljandin kulttuurifestareilla, sillä autonkuljettajani on myös erään siellä esiintyvän bändin laulava basisti.

Kun automme kaartaa valtavaa Peipsijärveä sivuavalle rantatielle, ei perille tulosta voi erehtyä. Mehevän näköisiä sipuleita roikkuu pulleina myyntitelineissä ostajia odottamassa.

Sipulitien kulttuuri koostuu Peipsijärven rannassa keskenään hyvin toimeentulevasta kolmesta kulttuurista ja kahdesta kansallisuudesta. Täällä ovat keskenään lomittuneet virolaisen talonpojan, saksalaisen kartanon ja venäläisten vanhauskoisten kulttuurit muodostaen ainutlaatuisen Peipsinrannan kulttuurin. Ensimmäiset vanhauskoiset ortodoksit saapuivat tänne jo 1600-luvulla.

Kerrotaan että vanhauskoiset eivät voineet hyväksyä tsaari Aleksei Mihailovitsin vuonna 1656 tekemiä kirkkouudistuksia. Kynnyskysymykseksi muodostui ristinmerkin tekotapa. Kun aiemmin risti tehtiin kahdella sormella, uudistuksen jälkeen kolmella. Vanhoille tavoille uskollisia kahdessa sormessa pitäytyneitä alettiin vainota, ja he asettuivat näille main sen jälkeen kun vanhauskoisten johtaja oli poltettu roviolla 1682.

Meillä ei harmiksemme ole aikaa perehtyä vanhauskoisten kulttuuriin paremmin. Mutta paljon kehutuista Peipsijärven rannan sipuleista olemme päättäneet ottaa tällä valitettavan kiireisellä läpiajollamme selvän.

Hiekkainen maaperä sopii sipulinviljelyyn erinomaisesti. Sanotaan että täällä kasvatetut sipulit ovat parempia kuin muualla.

Myynti-intoisia mummoja ja pappoja päivystää sipulimyymälöiden vieressä.

On vaikea päättää mihin pysähtyä, keneltä ostaa.

Haluaisin ostaa jokaiselta.

Käteistä rahaa on mukana rajallisesti, joten emme harmikseni voi pysähtyä jokaisen sydäntäni lämmittävän sipulikauppiaan kojun luo.

Ajamme rantatietä etelästä pohjoiseen. – Niin varmaankin moni muukin Tartosta liikkeelle lähtevä.

Tarjolla on sipuleita monenmoisilla esillepanoilla, ensin pelkkiä tavallisia sipuleita. -Jos nyt Sipulitien sipuleita voi tavallisiksi kutsua. Osa sievästi lettiin punottuina, osa krouvisti verkkopussissa. Joku esteettisellä mielellä varustettu taiteilijasielu on punonut letteihinsä mukaan ohrantähkiä ja tillinkukintoja. Sieviä kuivakukkiakin. Samassa letissä tarjolla ruokaa silmille ja vatsalle.

Hetken aikaa eteenpäin ajaessa sortimentti laajenee, mukaan tulevat lisäksi valkosipulit. Vielä vähän matkaa eteenpäin ajessa kuivattu kalakin.

Käteisvarantoni loppuvat jo ennen valkosipuleita, vaikka kaivan kaikki taskuni ja käännän ympäri laukunpohjatkin. Tekisi melkein mieleni pillahtaa itkuun. Täällä ei kortilla tee mitään.

Kun rahat ovat loppuneet, on takapaksissa kilotolkulla sipuleita. Enemmänkin voisi olla, sillä sipulihan säilyy. Valkosipuleita ei nyt saatu, se on huono. Mutta sitä en tiedä, onko suuri tappio että kuivattu kalakin jää ostamatta? Mene ja tiedä. Vaikka olisihan takapaksiin mahtunut.

Kun sipulishoppailu loppuu olosuhteiden pakosta resurssien puutteeseen, ei voida enää pysähdellä. Ajellaan hissukseen eteenpäin, kuvataan ja katsellaan avoimista etuikkunoista. On lämmin ja aurinko paistaa. Elokuisen lauantain tunnelma on pysähtynyt.

Mietitään kuka näitä sipuleita täällä viljelee ja kaupittelee, kun näistä mummoista ja papoista aika jättää?

Juuri kun luulen että Sipulitie on jätetty taakse, huomaan viimeisen sipulikauppiaan, ja ikävä kyllä myös hänen hintalappunsa. Olisin saanut ostettua kaksinkertaisen määrän sipuleita, jos olisin hillinnyt ostohaluni ja pysähtynyt vasta viimeisenä pohjoisimpana sijainneen talon mummon ständin luo.

Siperia opettaa. Ja Sipulitie.

Markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan laki toimii täälläkin.

Tosin kiireisen kuljettajan kyydissä tuolla taktiikalla olisi voinut jäädä luu käteen. Nyt on takapaksissa kuitenkin sipuleita joita kuoria! Ja luulenpa että viimeisen sipulimummon kauppa on sujunut oikein hyvin – talo näyttää hyvin pidetyltä, ja pihapiiri on moitteettoman siisti. Takapaksissamme matkaavat sipulit ovat kotoisin taloista jotka näyttivät ulkonaisesti siltä, että sipulirahoille oli enemmän tarvetta.

Asutus ja sinnikkäät sipulikauppiaat jäävät taakse. Pysähdymme katsomaan Peipsijärvelle vievää vesireittiä ja sen jatkeena siintävää ulappaa.

Valtavan järven vastarantaa ei näy. 

Jos näkyisi näkisimme Venäjälle.

Tie lähtee mutkittelemaan lainehtivien viljapeltojen halki, Peipsijärvi jää taakse.

Meitä kutsuu Viljandi. – Kaupunki jolta emme odota mitään, mutta johon tulemme ihastumaan ikihyviksi.

∞

Sipulitien oman sivuston löydät täältä.

Viron virallisella matkailusivustolla suositellaan Sipulitielle päiväretkeä autoillen Tartosta. Tuon kahdeksantuntisen aikana ehtisi tutustua alueen kulttuuriin. Kurkista täältä mistä me jäimme nyt paitsi, ja mitä muuta kiinnnostavaa lähettyviltä löytyy.

Ja ne sipulit – ne ovat erinomaisia! Jos oma reittisi suuntautuu Peipsijärven rantaan ja saat valiosipuleita kuljetettua, varaa mukaasi käteistä rahaa sipulikaupoille. Mikä on sen mukavampaa kuin päästä hieromaan kauppoja suoraan sipulinviljelijän kanssa, ilman välikäsiä?

Pois Peipsijärveltä ajoimme pitkin historiallista Postitietä. Komea, korkeiden kuusikujanteiden ja vanhojen lehtipuiden reunustama Postitie ja sen varrella sijaitseva Viron maantiemuseo kuuluvat Etelä-Viron löytämisen arvoisiin, National Geographicin suosittelemien historiallisten kohteiden sarjaan.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit!

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit