Pyhän Jyssäys ja lumikenkien kutsu

Mitä ihmettä tekee hiihtokeskuksessa sellainen ihminen, joka ei halua jonottaa hisseihin palelemaan, liikkuakseen konevoimalla ylös? Ellei liioin halua laskea alas ihmispaljoudessa ja vilinässä, valaistuja ja koneellisesti siloteltuja ja lumetettuja rinteitä pitkin, joilta on puut kaadettu?

Olen viettänyt peräti kaksi talvista lomaani Kuusamon Rukalla. – Vaikkei ehkä aloituksen perusteella uskoisi. Ensimmäisellä tammikuun alun reissulla lumikenkäiltiin Oulangan kansallispuistossa, käytiin ihmettelemässä paukkupakkasissa lähes umpeenjäätynyttä Kiutaköngästä, koskikelluttiin Kiveskoskessa koskikarojen puuhia ihmetellen, ja nautittiin takkatulen lämmöstä.

Toisella tammikuisella reissulla ennakkosuunnitelma Oulangan kansallispuistovisiitistä piti haudata resurssien puuttuessa, mutta rinteeseen en silti halunnut taipua. Tai no, kyllähän siellä rinteessäkin tuli sokkailtua ristiin rastiin – lumikengät jalassa.

Kun on saanut ristikseen huonon ääreisverenkierron, se tarkoittaa jo viidessä plusasteessa käsineissäkin jäätyviä sormenpäitä. Se tarkoittaa myös melkein missä tahansa lämpökengissä jäätyviä varpaita – ellei koko ajan pysy liikkeessä. Aikoinani kärvistelin laskettelukeskusten kylmyydessä minäkin, kunnes ymmärsin että kärsimyksen voi kääntää nautinnoksi. Laskettelukeskuksessakin voi tehdä sitä mitä rakastaa.

Nautin luonnonrauhasta ja omien polkujeni kulkemisesta. Nautin yksinolosta, ja siitä että voin itse määrittää vauhtini.

Kun koko muu matkaseurueeni suuntaa aamiaisen jälkeen Rukan eturinteen hissijonoon, kuulen lumikenkien kutsun.

∞

Otan päinvastaisen suunnan ja kainalooni ystävältä lainatut lumikengät ja teleskooppisauvat.

Pyhän Jyssäyksen lumikenkäreitille

Rukan kylältä lähtiessä alkumatkasta reittini on kävelytietä. Sää on kaunis, ujo talviaurinko paistaa kauniisti mutta valjusti, ja jää häveliäästi viereisen vaaran taakse. Juhannuskalliolla paistaisi komeasti, mutta sen aika ei ole vielä.

Tiedän Pyhän jyssäyksen reitin lähtöpaikan vain suunnilleen, karttani on melko summittainen. Etsin Plantinginharjun risteysalueelta epätoivoisesti lumikenkäuraa ja viitoitusta. Hortoilen reittiä etsien, teen pienen harmittavan ketunlenkin. Päivänvaloa on tänään tarjolla vaivalloiset viisi tuntia, on kurja tärvätä parikymmentä auringonvalominuuttia viitoituksen puutteeseen. Kun reitin alkupäätä vaan ei löydy, suuntaan lopulta tatti otsassani olettamaani suuntaan Plantingintietä pitkin. Pienen mäkikumpareen jälkeen, muutaman mökin ohitettuani, löydän opastaulun ja viitoituksen reitille.

Reitti lähtee sähkölinjan oikeaa puolta, heti pieneen jyrkkään nousuun. Lumi kätkee alleen porrasmaisen nousun. Tässä lumikenkien kärkipiikeille on käyttöä.

Aurinko palkitsee pienestä sykkeen nostatuksesta heti – jee valoa on näkyvissa tunnelin päässä. Eikä se ole vastaantuleva juna!

Heti pikkunousun jälkeen on tarjolla ensimmäinen näköala.

Kovin pitkään en maisemaa ihaile, jotta valo riittäisi seitsemän kilometrin taipaleen loppuunkin.

Rukatunturin rinteillä on lunta ollut puissa vain vähän, tuulettomissa sopukoissa.

Kun reitti lähtee ensimmäiseen alamäkeensä, luontoäiti maksaa takaisin alun reitinetsintähankaluuteni. Korkojen kera.

Laskeudun äänettömän maiseman syliin, lumiseen satumetsään jossa ei ole muita.

Ei tuulen virettä, ei ääniä. Puiden välitse siivilöityvä aurinko sädehtii pieninä timantteina hangella.

Reitti hakee korkeutta kuin varkain, nousua tuskin huomaa. Valon leikki hangella ja puiden rungoilla vie kaiken huomioni.

Muistan välillä kurkistaa myös tulosuuntaani, josko sinnekin jotain maisemaa avautuisi?

Tämäkin vaara on monen eläimen koti. Olen täällä vieraana.

Nautin hiljaisuudesta, omasta rauhasta ja joka hengenvedolla puhtaasta ilmasta.

Polku nousee rauhallisesti, lähestyvän huipun huomaa tuulen paljaiksi ravistelemista puista.

Täällähän on mennyt joku toinenkin lumikengät jalassaan. Riekko!

Pikku Pyhävaaran huipulla

Pikku Pyhävaaran huipulla kulkijaa odottaa täyden palvelun taukopaikka. Yhden pysäyksen taktiikalla saavutettavissa on kota, puuliiteri, hyyskä ja maisemapaikka.

Kodan tulipesä loimuaa vielä edellisen jäljiltä. Raapustan puumerkkini vieraskirjaan, mutten jää sisään tulistelemaan. Laskeva aurinko ja luonto kutsuvat.

Aurinko solahtaa Pyhävaaran taakse. En uskalla kuitenkaan lähteä tavoittelemaan viereistä Pyhävaaran huippua, haluan päästä valoisassa takaisin Rukan kylälle.

Maisemapaikalla joku on ollut opasteen laatijan kanssa näkyvästi eri mieltä. Siitä kertoo raapustettu ”Ei ole” -soraääni Ihtinkiä osoittavan nuolen päällä.

Onko opasteessa virhe, vai onko satunnainen kulkija sittenkin väärässä?

Ajatuksia paluumatkalta

Paluumatka alamäkeen sujuu puolijuoksua. Varjoon jäänyt rinne alastomine puineen ei houkuta enää kuvauspysähdyksiin. Reitti on helppo ja mukavakulkuinen.

Jossain kohtaa pikkuaukealla tuuli vähän riepottaa, mutta reitin paluu metsän siimeksen suojaan varjelee kylmältä.

Muutama tunti elämästäni on kulunut meditatiivisessa hiljaisuudessa, auringonvaloa ja maastoa ihaillen. Vasta Hirsilammen lähettyvillä moottorikelkkojen mouru tempaa takaisin hiihtokeskuksen äänekkääseen viihdetodellisuuteen.

Tänään päättyneillä Matkamessuilla Visit Rovaniemen osastolla, Messukeskuksen paraatipaikalla, esiteltiin rovaniemeläisen Aurora eMotions -yrityksen kehittämä sähkökelkka. – Ajattele sitä lähes äänetöntä liikkumista, jossa polttomoottorin maisemaa moottorisahan lailla leikkaava pärinä jää menneisyyteen, ja liikkuvasta kelkasta kuuluu vain telamaton vaimea humina.

Sillä onhan niin, että paitsi autoilussa, myös muussa liikkumisessa, alkavat polttomoottorikäyttöiset vempaimet hiljalleen olla katoavaa kansanperinnettä. 

Auringonlasku Mastonhuipulla

Kun matka alkaa loppua käsiin, reitti kulkee ladun viertä. Kiristän vauhtia, haluan päättää retkipäiväni auringonlaskua Mastonhuipulta ihaillen.

Ja ehdinkin ylös juuri oikeaan aikaan, todistaakseni kello kolmen auringonlaskua. Auringonlaskut ovat täällä pakkaspäivinä erityisen hienoja, ja tänäänkin Venuksen vyö hohtaa upeissa sinisen ja vaaleanpunaisen sävyissä.

Myös talvella suosittujenkin hiihtokeskusten kupeesta löytyy luonnon rauha.

Ellet usko, laita lumikengät jalkaasi ja kokeile!

∞

Juttua muokattu 22.2.2018: SUOSITUKSIA TALVIRETKEILIJÖILLE

Reitiltä saatua tuoretta kävijäpalautetta:

• Reitin merkkipaalut erottuvat huonosti maastossa. Etenkin lumimyräkän jälkeen reitillä pysyminen on haasteellista
• Mikäli reitin kiertää talvella myötäpäivään, joutuu lopussa Hirsilammen alaville rannoille, ja lopulta sokkailemaan latujen ja moottorikelkkaurien sekaan.

Niinpä suosittelen kaikille luonnonrauhaa ja kauniita maisemia arvostaville maisemaonnellisille paluuta maisemapaikalta ja kodalta omia jälkiä pitkin samaa reittiä takaisin.

• Matkasta tulee silloin hiukan pidempi, mutta maisemat ovat paljon kauniimmat, luonnonrauha on taattu, eikä hiihtäjiä tai moottorikelkkoja joudu väistelemään.

Paluu ”yläkautta” takaisin Plantingintien ja Petäjäkuja 1:n väliseen kulmaukseen jättää kulkijalle varmimmin hyvän mielen.

∞

Lumikenkäilin Rukan Pyhän Jyssäyksen reitin 21.1.2017. Koko päivän lumikenkäilyreittini näyttää tältä Sports Trackerissä.

Aikaa seitsemän kilometrin kierrokseen myötäpäivään kiertäessä meni kuvauspysähdyksineen kolmisen tuntia.

Lisätietoja Rukan alueen vaellusreiteistä löydät Ruka-Kuusamon sivustolta täältä, ja Metsähallituksen Luontoon-sivustolta täältä.

Matkoja, retkiä, hetkiä blogin Marja kiipesi Sallatunturille, Marjan hienosta retkestä voit lukea täältä.

Kuvia valitessani kuuntelin Minna Pyykön maailma -radio-ohjelmaa, jossa psykologian professori Kalevi Korpela kertoi luonnon terveysvaikutuksista. Suosittelen ohjelmaa lämpimästi, sen voit kuunnella Yle Areenasta tämän linkin kautta.

Kesäisiä maisemia saman Pyhän Jyssäyksen reitin varrelta löydät Retkipaikan blogista.

Lisää Rukan juttujani löydät täältä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2018 – 2024 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit!

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit