Uusi-Seelanti, paljon suitsutettu ja ylistetty luontoparatiisi ylitse muiden? Unelmien lomamaa, jonne matkustus ottaa pelkkine lentoineen kaksi täyttä vuorokautta, mutta on jokaisen lentokilometrin arvoinen?
Mitä luontomatkailija näkee ajaessaan pohjoisesta eteläsaarelle ja takaisin, kun pitää silmänsä auki koko 6000 kilometrin matkan?
Uusi-Seelanti on järkyttävän kaukana. Maapallon toiselle laidalle harva, tuskin kukaan, voi lähteä hetken mielijohteesta. Useimmiten tarvitaan paljon ennakkosuunnittelua ja uutteraa säästämistä, ennen kuin unelmien matka voi toteutua. Aikaakin tarvitaan paljon, sillä noin kauas ei ole järjen hiventäkään lähteä viikoksi eikä edes kahdeksi. Ja käytännössä neljäkin viikkoa oli aivan liian vähän.
Mutta kaikesta ennakkovalmistautumisestani (ja varustautumisesta) huolimatta kohtasin Uudessa-Seelannissa asioita jotka tulivat eteen yllätyksenä. Enkä nyt puhu vain kivoista ylläreistä.
Aloitetaan siis niistä ikävistä, ja lopetetaan mukavampiin.
Uuden-Seelannin roadtripin ikävät yllätykset – maisemaparatiisikuvien vaiettu kääntöpuoli
Vaikka lomaan kuinka pyrkisi valmistautumaan, ja etsisi mahdollisimman paljon tietoa etukäteen, saattaa silti tulla yllätetyksi housut kintuissa. Enkä nyt puhu mistään puskapissoista, sillä vessoja oli teiden varsilla paljon – ja ne olivat siistejä. (Tämä kuuluu sille positiiviselle puolelle)
Palataanpa yhdessä Uuden-Seelannin maisemiin, niin kerron mitä näin ja koin. Nämä ensimmäiset ovat niitä juttuja, joista maan matkailumainoksissa ei hiiskuta.
Eikä tämä ole minullekaan helppoa. Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta mielessäni pitkään, miettinyt voinko kirjoittaa tätä.
Uusi-Seelanti polttaa luontoäidin kynttilää molemmista päistä, isolla liekillä.
Puupellot – ja avohakkuut maailman ylistetyimmässä luontokohteessa
Suurimmaksi osaksi Uuden-Seelannin alkuperäismetsä on tuhottu puupeltojen ja laidunmaiden tieltä. Etenkin massiivisen metsätalouden jäljet näkyvät mieltä ahdistavina arpina maisemassa.
Paikoitellen maisema teiden varsilla puskee monotonista yhden puulajin metsää – montereynmäntyä. Tämä Kaliforniasta kotoisin oleva laji kasvaa kaatokuntoon alle 30 vuodessa, joten alkuperäinen metsä on lanattu tasaiseksi mäntypuupeltojen tieltä.
Myös isojen pääteiden varsilla näki silmänkantamattomiin kumpuilevaa, ruskeaa ja myllättyä maisemaa, jossa ei mikään vihreä enää versonut. Mäntypuupelto oli kaadettu, ja risut ja oksat oli jätetty pitkiin uomiin metsäkonetienpohjien väliin.
Maisema oli lohduton, kuin örkkien jäljiltä. (Näistä on kyllä olemassa pari kuvaa, mutta niin rumia en halua jakaa täällä)
Virtavedet ja massiivisen mittakaavan karjankasvatus ovat huono yhdistelmä
Pakatessani matkaa varten, pakkasin toiveikkaana mukaani Kuusamon Karhunkierroksella menestyksekkäästi käyttämäni vedensuodattimen. Ajattelin, että jossain syrjäisemmissä leiripaikoissa voisin ottaa vettä maastosta, ja välttyä muovipullovesien ostamiselta. Perillä kuitenkin vedensuodatin pölyttyi matkailuauton peräkomerossa. Miksi?
Laiduntavat lampaat kumpuilevilla, vihreillä niityillä ovat kaunista katseltavaa. Jyrkkiä rinneniittyjä ei muuten juuri voisikaan hyödyntää kuin laitumina, sillä niiden viljely on käytännössä mahdotonta.
Odotinkin näkeväni paljon sympaattisia lampaita, mutta näin muutakin.
Näin tuhatpäisiä karjalaumoja. Myös laajoilla tasankolaitumilla, joilla oletettavasti voitaisiin viljellä viljaa tai kasviksia. Näin laitumia, jotka ulottuivat jokien reunoille ja järvien rannoille.
Uudessa-Seelannissa sataa paljon. Sade huuhtoo maaperästä ravinteita – myös karjan lannan. Ja lanta huuhtoutuu lopulta vesistöihin. Monilla alueilla suositellaan, ettei rankan sateen jälkeen luonnonvesissä uitaisi 48:ään tuntiin.
Vesisuodattimen käyttöön ei rohkaissut myöskään pussirottia eli opossumeja ja muita jyrsijöitä vastaan käytävä loppumaton taistelu. Taistelussa on käytössä paitsi metsästys ja loukut, myös myrkky nimeltään 1080. Myrkkysyöttejä pudotetaan maastoon myös ilmasta, ja aine on luonnollisesti myrkyllistä kaikille niille eliöille, joiden elimistöön se ajautuu. Vaikuttava aine, natriumfluoriasetaatti, on sikäli hyvin ikävää, että se voi imeytyä elimistöön paitsi nieltynä, myös hengitettynä tai ihon läpi.
Ei ihme että aidoissa ja postilaatikkojen kyljissä näkyi kylttejä jotka kampanjoivat myrkkyä vastaan: ”Ban 1080”. Kun maastossa näkyy myrkyn käytöstä varoittava kyltti, on siis todella syytä olla varuillaan. Mahdollisesti löytyviin kuolleisiin eläimiin ei saa missään tapauksessa koskea.
6000 kilometrin matkalla tehdyt havaintoni eivät kyllä anna suurta toivoa, että taistelu vieraslajina maahan tullutta opossumia vastaan voitaisiin enää voittaa. En tiedä kuinka monta asvalttiin liiskautunutta opossuminraatoa näin, mutta paljon niitä oli.
Joulun alla tien päällä näin myös lukemattoman määrän teurastamoon matkalla olleita rekkoja. Pitkien rekkojen ja niiden perävaunujen tuuletusreikien rivistöistä näin tiukoissa kurveissa ja moottoritieohituksissa raitista ilmaa hamuavat kärsät ja pelosta ymmyrkäiset silmät.
Miten tahansa tuotantoeläin elää elämänsä, tämä on se kohta joka tekee tyhjäksi kaikki hyvät aikomuksemme.
Kun sinisen taivaan alla, vapaana vihreällä niityllä elänyt, syvästi tunteva nisäkäs pakotetaan ensimmäistä kertaa elämässään pelolle löyhkäävään kuljetusautoon, on kaikki muu merkityksetöntä. Täyteen pakattu teuraskuljetusrekka ylittämässä vuoristoa mutkaista tietä pitkin, kyydissään pelosta sekaisin olevien eläinten lauma, se tuottaa takuuvarmaa stressilihaa.
Ellei lihansyönnin vähentäminen ilmastosyistä tunnu tarpeelliselta, yritä kuvitella mitä tuotantoeläin lyhyen elämänsä viimeisten pelon sekaisten tuntien aikana kokee. Myös Uuden-Seelannin (tai Brasilian) kauniissa maisemissa.
Miksi luontokappaleen pitää syntyä vain päätyäkseen lautasillemme?
Onko meillä oikeus tuottaa elämää lyhyeen kertakäyttöön?
Uuden-Seelannin lihateollisuus vie valtavan määrän lihaa Yhdysvaltojen ja Kiinan kasvavan keskiluokan tarpeisiin. Siinä missä vienti Yhdysvaltoihin on vähentynyt, on Kiina mennyt vientiluvuissa viimeisimmässä tilastossa heittämällä Yhdysvaltojen viennin ohi. Molempiin viedään vuodessa jo yli 25 miljoonaa kiloa pelkkää naudan pihvilihaa.
Tuotantolihan syönti ja lentäminen ovat molemmat ympäristöä kuormittavia ja ilmastolle haitallisia.
Molempia pitäisikin harrastaa harvoin ja harkiten, erityistilanteissa.
Ja olisiko kenties niin, että rakkaudella valmistettu riistaillallinen kerran viikossa kynttilänvalossa nautittuna maistuukin kymmenen kertaa paremmalta, kuin seisten kiireessä syöty hampurilainen?
Tiet ja niiden pientareet
Matkamme aikana satoi paljon. Usein kaatamalla. Vettä tuli hetkittäin niin paljon, ettei tuulilasista tahtonyt nähdä ulos, vaikka pyyhkijät viuhtoivat täydellä nopeudella ees taas. Edes edellä ajavaa autoa ei tahtonut nähdä – eikä sitä vastaan tulijaakaan. Uudessa-Seelannissa kun ei päivällä tarvitse käyttää ajovaloja. – Jossain tien varsien infotauluissa kyllä muistutellaan, että valojen käyttö parantaa auton havaittavuutta – ja sitä kautta liikenneturvallisuutta. Harva kanssa-autoilijamme tuohon uskoo, sillä valaistuneet olivat selkeänä vähemmistönä.
Kun sateella asvalttiin maastoutuva vastaantuleva auto kiitää ylintä sallittua 100 kilometrin nopeutta mutkaisella ja kapealla tierännillä, ratissaan nuorimmillaan 16-vuotias kuljettaja, voi jälki olla karmaisevaa.
Monta tuoreen valkoista ristiä näin teiden pientareilla, surullisimmassa paikassa kolme vierekkäin.
Monessa muussakin asiassa kuin liikenneturvattomuudessa tuli mieleen, että Uusi-Seelanti on kuin Suomi 1970-luvulla. Hyvää tavoitellaan, mutta haluttu lopputulema häämöttää vielä kaukana.
Jos kierrätys olisi lähellekään sillä tasolla kuin meillä täällä, näyttäisivät teiden pientareet kovin erilaisilta. Tällä hetkellä aivan liian moni nakkaa tölkin ja pullon ulos auton ikkunasta, kun se tyhjenee. Panttijärjestelmää ei ole, eikä kierrätys muutenkaan ole kovin helppoa.
Saimme hyvän oppitunnin maan kierrätyksen tasosta, kun halusimme kesken ajopäivän viedä roskiksemme asianmukaiseen loppusijoituspaikkaan. Päädyimme lopulta paikalliseen ”Sorttiin”, jossa viiden dollarin hintaan pääsimme roskapussistamme eroon. Tosin saimme itse lajitella eriväriset muovipullomme erillisiin jättisäkkeihin, eikä se ollut kovin yksinkertaista. Korkitkin piti osata irrottaa ja nakata oikeaan paikkaan.
Uuden-Seelannin iloiset yllätykset
Uudessa-Seelannissa sai kokea myös iloisia yllätyksiä. Niitä oli paljon.
Ystävälliset ihmiset
Vaikka alle viiden miljoonan asukkaan Uudessa-Seelannissa käy melkein neljä miljoonaa matkailijaa vuosittain, ei se juuri näy paikallisten ihmisten käytöksessä.
Kun lähdimme ensimmäisenä matkapäivänämme ajaa töröttämään vasemmanpuoleisessa liikenteessä, juuri noutamallamme Wildernessin matkailuautolla kohti kauppaa, olimme viiden minuutin ajon jälkeen vähällä ajaa kolarin. Selvisimme onneksi jarrutuksella ja pienellä ”ajosanastolla”, eikä pelti rytissyt.
Seuraavissa liikennevaloissa yllätyin aika lailla, kun kaveri viereiseltä kaistalta huitoo aukomaan ikkunan. Ihmettelen että mitäköhän ihmeellistä nyt. Hän oli se melkein kolarin aiheuttanut autoilija, ja halusi pyytää anteeksi! Uskotko että yllätysmomentti oli aika korkea tuossa kohdin. Siinä meni melkein sanattomaksi, ja hädin tuskin sai soperrettua ”No worries”. Härregyyd.
Air New Zealandin Dreamlinerin turistiluokka
Lensin Singaporesta Aucklandiin Air New Zealandin 787 Dreamlinerilla. Pääosin muovikomposiiteista valmistettu kone on valmistajan mukaan polttoainetehokas, mutta sen matkustusmukavuutta on laajalti moitittu ahtaaksi.
Etukäteen ostetulla Exit-rivin paikalla ei ahtaudesta tosin ollut tietoakaan. Napin painalluksella toimiva ikkunan tummennus toimi mainiosti, ja viihdetarjonta oli erinomaista. Kun tähän lisätään vielä maistuvat ateriat ja kursailemattomat viinikaadot aterian kyytipoikana, ei matkassa ollut moittimista. Lentohenkilöstö oli maanläheistä ja iloista, ja vettäkin tarjoiltiin pyytämättä.
Ennen lentoon lähtöä näytetty turvallisuusräppivideo pisti nilkkani ketkumaan. Air New Zealand on tehnyt ennenkin näyttäviä turvallisuusvideoita, ja oma suosikkini on ylivoimaisesti tämä. Luulenpa että se on kaikkien muidenkin LOTR-fanien suosikki. Ja syystä. Eikä vähiten kuvauslokaatioiden ansioista!
Siistit tienvarsivessat ja loistavat leiriytymismahdollisuudet
Kohtuullisen kokenut matkailija on tottunut siihen, että jopa sivistysmaiden teiden varsilla olevat vessat ovat järkyttävän saastaisia paikkoja. – Että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin niille altistuminen. Vaan ei Uudessa-Seelannissa!
Tienvarsivessat ovat siellä hämmästyttävän siistejä, ja niissä on myös paperia! Testasimme monta toilettia, eikä kovin monessa ollut mukana edes hajua.
Yhdellä pysähtymispaikalla näimme, kuinka homma toimii. Paikallisen metsähallituksen palkollinen meni aamulla hyyskään puhdistusainearsenaali ja jättiläisvessapaperirulla kainalossaan, ja poislähtiessään oli vessa pesty lattiasta melkein kattoon.
Uudessa-Seelannissa on erittäin helppo matkailla omatoimisesti. Sekä yksityisiä että valtion Department of Conservationin (DoC) leiriytymispaikkoja on tiheässä, ja ne ovat siistejä ja hyvin varustettuja. DoCin paikat ovat lisäksi edullisia, ja niitä on myös kansallispuistojen ja suojelualuiden sisällä. Ne ovatkin juuri siksi ylivoimaisesti parhaita luonnonystävän leiriytymispaikkoja!
Luontomatkailijan tajunnan räjäyttävät maisemat
Uuden-Seelannin kauniit maisemat eivät tulleet täytenä yllätyksenä, sillä kuvia oli katseltu etukäteen. Paljon.
Ja neljän viikon reissulla niitä kuvia on otettu. Paljon.
Maisemien ”parhaista paloista” tuleekin myöhemmin lisää tietoa blogiin ihan omina juttuinaan.
360 asteen sademetsät ja puita ajanlaskumme alkuvuosilta
Alkuperäisiä sademetsiä on Uudessa-Seelannissa jäljellä vain vähän. Parhaat säästyneet palat löytyvät kansallispuistoista, mutta joskus joku pikkukaupunki ylpeilee säästämällään sademetsätilkulla. Ja ihan aiheesta.
Kävimme monessa kansallispuistossa, säästetyssä pikkusademetsässä, ja katsomassa Uuden-Seelannin vanhimpia kauripuita. Kaikki olivat lähes meditatiiviseen tilaan vieneitä luontoelämyksiä.
Näissä sademetsissä ympärillä kasvava rehevä vihreys peitti maan ja taivaan, vehreä peitti 360 astetta näkökentästä. Erikoisten lintujen vielä erikoisemmat äänet olisivat varmuudella saattaneet lintubongarin hulluuden partaalle. Ja sen yli.
Sademetsäkokemukseni olivat niin nautinnollisia, että ne saivat minut kääntämään takkini. Taas. (Ensimmäisen kerran käänsin takkini Teneriffalla)
Ennen matkaa olin vakaasti siinä uskossa, että Uusi-Seelanti on kerran elämässä paikka, että minun ei ole sinne mitään syytä uudelleen koskaan mennä. Mutta hengitettyäni hapella kyllästettyä sademetsän ilmaa, ja kuunnellessani vesiputousten kuohua ja lintujen aamukonsertteja en ole asiasta enää samaa mieltä. Kyllä lähtisin uudelleen, mutta nyt tietäisin mihin keskittyisin.
Tuosta maailman kauneimmasta metsästä kerron vielä lisää, ja on syytä varoittaa etukäteen, ettei ylisanoista tule olemaan puutetta.
Ensimmäisen kerran elämässäni taidan olla rakastunut sademetsään.
Sormusten herran kuvauspaikat ja Hobbiton
Kaikki Tolkienin Sormusten Herra – elokuvafanit tietävät, että elokuvat on kuvattu Uudessa-Seelannissa. Harvasta paikasta maailmassa löytyy niin monta täysin erilaista luontotyyppiä niin läheltä toisiaan. Taitaa olla jopa niin, että missään muualla maailmassa ei jäätikköä löydy niin läheltä merta kuin Uudessa-Selannissa?
Mutta on varmuudella yksi paikka, jota ei löydy mistään muualta. Se on Sormusten Herran Kontu eli Hobbiton. Pelkäsin Hobbitonin olevan tyhjyyttään kumiseva muovinen kulissi, jolla kiskotaan hölmöiltä leffafaneilta rahat pois. Mutta se olikin jotain ihan muuta.
Hobbiton on suloinen, ja niin aito kuin elokuvaa varten rakennettu paikka olla voi. Ihastuin Hobbitoniin ikihyviksi, ja sekin on ansainnut oman juttunsa jo pelkkien kuvien tähden.
Entä se lentojen hiilipäästöjen kompensointi?
Paljon puhuttu IPCC:n raportti nosti oman ilmastoahditukseni uusiin sfääreihin. Päätin lokakuussa ennen reissuani, että kompensoin matkani päästöt, kunhan keksin miten.
On arvioitu, että keskimääräisen suomalaisen ihmisen vuosittainen hiilijalanjälki on noin 10.000 kg. Vertailin eri sivustoilla, minkä kokoisia päästöjä Finnairin A350 -lento välillä Helsinki-Singapore-Helsinki, ja edellä mainittu Air New Zealandin Dreamlinerlento tuottavat. Tulosten vaihteluväli oli suuri.
Hiilipäästöjen laskenta oli kutakuinkin linjassa, mutta kompensaatioksi ehdotettu summa vaihteli tolkuttomasti. Halvin kompensaatiosivusto ehdotti, että neljälläkymmenellä eurolla olisi koko reissu kuitattu. Se kuulosti täydeltä lööperiltä.
Sen sijaan luotettavimmalta vaikutti Atmosfair.de – sivusto. Atmosfairin sivusto ottaa huomioon onko lento reittilento vai charter, ja konetyypin ja matkustusluokan. Atmosfairin laskurin avulla voi laskea myös risteilypäästöt. Atmosfairin sivuston mukaan matkani kompensaatiosumma jäi hiukan alle 160:n euron.
Ja entäs se kohde sitten? Kuten kompensaatiota pohdiskelevassa jutussani kirjoitin, oli mieleni kallellaan Luonnonperintösaatiön haaveileman pohjanmaalaisen suojelusuon suuntaan.
Loppulta päätös oli helppo. Rakastanhan soita ja pitkospuita. Niinpä 160 euroa meni Pohjanmaan suokampanjaan.
Ja miksi näin? En ole koskaan ollut mikään himolentelijä, joka lentelee halpojen lentolippujen siivittämänä pitkin Eurooppaa aina kun siltä tuntuu. Mutta katson, että vapaaehtoinen kompensaatio on vähintä mitä voin yhteisen pallomme hyväksi lentomatkani jälkeen tehdä.
Matkallani näin lentokoneen ikkunasta Singaporen ympäristön sademetsien kadon, ja riveissä kasvavat öljypalmuviljelmät. Uuden-Seelannin metsistä on tärkein jo kirjoitettu.
Niinpä tulin siihen lopputulemaan, että mikään ei ole niin tärkeää, kuin suojella sitä mikä vielä on koskematonta. On se sitten suo tai metsä.
Kun metsä on kerran vedetty motolla matalaksi, se ei voi koskaan enää olla muu kuin puupelto.
Kuten tutkija Ari-Pekka Auvinen kirjoittaa Luonnonperintösäätiön vuosilehdessä: Luonnonperintösäätiö on suomalainen aattellisesti ja uskonnollisesti riippumaton säätiö, jonka toiminta on yksinkertaista. Säätiö ottaa vastaan lahjoituksia, käyttää ne mahdollisimman täysimääräisesti arvokkaiden luontoalueiden hankintaan, ja suojelee ostamansa alueet.
Säätiön alueet saavat Luonnonsuojelulain mukaisen turvan, mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat turvassa ainakin niin kauan, kuin Suomen valtio nykyisenkaltaisine lakeineen on olemassa. Luonnonperintösäätiön suojelualueet sitovat ja varastoivat hiiltä, sekä toimivat eläinten ja kasvien turvapaikkoina sukupolvelta toiselle.
Luonnonperintösäätiö on monella tapaa hyvä organisaatio tarjoamaan luotettavan tavan kompensoida sekä hiilidioksidipäästöjä, että muuta luonnonympäristöille koituvaa haittaa. Alueet ovat todellisia ja pysyviä, ja säätiö toimii vakaan lainsäädännön ja alhaisen korruption maassa. Hiilensidonta ja elinympäristöjen suojelu lyövät säätiön alueilla onnellisesti kättä.
Sillä meillä on vain tämä pallo.
There is no Planet B.
Lisätietoja ja linkkejä:
Sain kompensaatiolahjoituksestani tyylikkään Luonnonperintösäätiön sertifikaatin. Sen mukaan Maisemaonnellisen lentokompensaatiolla suojellaan 320 neliötä suomalaista suota.
Luonnonperintösäätiön sivusto löytyy täältä.
Atmosfairin kompensaatiolaskentasivusto löytyy täältä.
∞
Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?
Copyright © 2019 Johanna Suomela.
All rights reserved.
Kiitos että luit ❤
Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:
I love the photos!!! It looks almost unreal, so beautiful! New Zealand is definitely on my list of places to visit now. Thanks, Johanna.
TykkääLiked by 1 henkilö
Thank you so much Elisabeth ❤
There are some environmental issues, but I would definitely go again if given the opportunity. I have some awesome memories (and pictures too) to share with you, if you love nature too 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Oh yes, I would like that! 💚
TykkääLiked by 1 henkilö
Ihanat kuvat, jopa niin ihanat, että nyt alkoi Uusi -Seelanti kiinnostaa. Aiemmin kun ei sinne oikein hinkua ole löytynyt. Hyvin olet tuon hiilikompensaation myös tuonne laittanut sekä laskurin. Siitä on syytä ottaa mallia!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos ❤
Onhan tuo kerrassaan upea maa. Niitä avohakkuita lukuunottamatta koko maa oli kaunis. Kumpuileva laidunmaahan on aina kaunista. Kyllä tuo vielä toivelistalle jää.
Olen menossa työpaikan kanssa Lappiin, ja teimme työkaverini Heinin kanssa lentojen kompensaatiot etukäteen. Ja se on tuotakin sivustoa käyttäen aika pieni summa, vain 10 euroa. Nuo kompensaatiot ovat oikeastaan aika pieni raha siitä, että voi yrittää jotenkin tehdä omista lentomatkoistaan edes hitusen eettisempiä 🙂
TykkääTykkää
Pitää tutkia kun on seuraava reissu edessä.
TykkääLiked by 1 henkilö
Arvostan mielipiteitäsi liittyen matkalla näkemääsi metsä- ja maataloustuotantoon. Varmaan kaunis maa ja ystävälliset ihmiset. En silti suunittele sinne lähtöä, koska ei minun tarvitse nähdä jotain etäistä maailmankolkkaa. Tuskin tulisin siitä onnellisemmksi. Maksan Luonnonperintösäätiölle siitä huolimatta 160 euroa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Olli. Arvostan tätä erityisesti sinun kirjoittamanasi. Kiitos myös korrektiudestasi, vaikka näistä asioista lienemme varsin eri linjoilla.
Toiselle puolelle maailmaa lentäminen ei ole minulle mikään itsetarkoitus, enkä tällaisia kaukomatkoja juurikaan enää harrasta. Kauneimmat maisemani olen nähnyt Kuusamossa. Tuohon maailmankolkkaan veti Uuden-Seelannin maine kaikkien luontoparatiisien äitinä, enkä voinut olla kirjoittamatta maassa näkemistäni, omaa mieltäni kaihertaneista ei-niin-paratiisimaisista havainnoista.
Minäkin olin harkinnut Luonnonperintösäätiön tukemista jo suojelun itseisarvon vuoksi, ennen kuin lentojeni päästökompensaatio tuli eteen. En halunnut tällä kirjoituksellani nostaa sädekehää pääni yläpuolelle, vaan osoittaa kantavani edes hitusen vastuuta tekemäni lentovalinnan vuoksi. Valitettavan moni paljon lentävä ajattelee, ettei meidän suomalaisten tarvitse kompensoida päästöjämme mitenkään. Olen eri mieltä, enkä epäröi tuoda sitä julki.
Luonnonperintösäätiön työ suomalaisen alkuperäisluonnon säilyttämiseksi ansaitsee kaiken mahdollisen tuen. Harkitsin toisena vaihtoehtona soita ennallistavaa hiilipörssiä, mutta päädyin tähän. Muistan lukeneeni joskus marraskuussa spekulaatioita siitä, että kun suota lähdetään ennallistamaan, saattaa toimilla olla jopa hiilipäästöjä kiihdyttävä vaikutus.
Jos edes yksi luonnonystävä tämän jutun luettuaan miettii lentämistään ja muuta ei-välttämätöntä kulutustaan, ja päätyy kykynsä mukaan ne jollain lailla kompensoimaan, ei tämä yhden viikonlopun työni mennyt hukkaan.
TykkääTykkää
Kiitos hienosta kirjoituksestasi ja upeista kuvista! Meillä oli suunnitteilla Uuden Seelannin reissu tälle talvelle, mutta reissun suunnittelu on ollutkin yllättävän työlästä ja aikataulu varmaankin tulee siirtymään vuodella. Miten löytää sopivat lennot, olisiko ensimmäinen kohde parin päivän pysähdys Australiassa, mitä noin kolmessa viikossa haluaisi nähdä ja kokea? Kysymyksiä riittää ja selvää on, että kaikkea ei vain siinä ajassa voi valita omalle matkareitille.
Tosiaan suurimmaksi osaksi matkustelemme äkkilähdöillä, joten tähän suunnittelutyöhön kaikki vinkit ovat tervetulleita 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Nina kivasta kommentistasi! 🙂
Me oltiin reissussa yhteensä yli viisi viikkoa: ensin 4 päivää Singaporessa aikaeroa tasaamassa, ja vasta sitten lennettiin Aucklandiin. Olimme perillä 4 viikkoa, joista 3,5 ajoimme matkailuautolla, molemmilla saarilla. Yhteensä siis 6.000 kilometriä, vaikka parissa paikassa viivyttiinkin peräti kaksi yötä. Mutta silti jäi sellainen tunne, että saimme vain kalpean aavistuksen siitä mitä olisimme voineet kokea. Paluumatkalla vietimme uudenvuodenaaton Singaporessa, yhteensä kolme vuorokautta ennen paluuta Suomeen. Singaporen pysähdyksestä huolimatta aikaerorasitus oli melkoinen. Ensimmäisenä iltana aamun paluulennon jälkeen nukahdin väkisin kello 19 – ja heräsin yöllä kello kaksi tikkana. Olinpahan kerrankin hyvissä ajoin toimistolla.
Minäkin ensin mietin lentoja Australian kautta – kunnes katsoin karttaa. Sitä ei jotenkin täältä päin katsoen tule ajatelleeksi, että Australia on Euroopan kokoinen. Sitä ei olisi ikinä saanut millään tavalla haltuun, vaikka olisi tuon seitsemän vuorokautta siihen käyttänyt mennen tullen, kuin nyt tuli käytettyä Singaporessa. Totesin että jos haluan mennä syöttämään itseni myrkkymatelijoille, teen sen sitten ihan omalla reissulla 😉
Hongkongin kautta olisi Finnairilla päässyt halvemmalla, mutta Singaporen halusin kokea, Hongkongia en niinkään. Muistaakseni Helsinki-Hongkong menopaluu oli edullisimmillaan noin 500 euroa Finskillä. Jos ottaa välilaskulliset lennot jonkun Euroopan hubin kautta tietty vielä edullisemmin. (Mutta ne päästöt… )Singaporessa ehti seitsemässä päivässä nähdä ja tehdä paljon. Osittain samaan aikaan meidän kanssa Uudessa-Seelannissa reissasi Live now – Dream Later -blogin Saana, lensi välilaskullisesti Pekingin kautta. Jos Saanan blogi ei vielä ole sinulle tuttu, kurkkaa täältä ja seuraa, Saanalta tulee myös juttuja reissusta: https://www.livenowdreamlater.net/fi/2018/12/27/matkapaivakirja-kuukausi-uudessa-seelannissa-alkusanat/
Koska lennot tosiaan vievät (pelkkä ilmassaoloaika!) vähintään sen 24 tuntia suuntaansa, ensimmäinen ajatukseni on, että olisiko teidän mahdollista olla perillä pidempään kuin kolmisen viikkoa? Mitä haluaisit siellä nähdä, onko sinulla joku must-juttu?
Oli aika jännää, että kaikki tuolla käyneet suosittelivat eteläsaarta, että se olisi säväyttävämpi kuin pohjoissaari. Mutta minulla menikin toisin päin. Osittain se johtui ehkä siitä, että ollaan reissattu paljon Sveitsissä ja Norjassakin, ja osa etelän maisemista oli hyvin samanlaista kuin noissa ”lähikohteissa”.
Jos pääsisin tuonne nyt uudelleen, yrittäisin olla perillä enemmän kuin neljä viikkoa – tai sitten keskittyisin joko pohjois- tai eteläsaareen. Roadtripiksi tuo 6.000 kilometrin matkailuautotormuutus on ihan ok, mutten saanut lähellekään niin paljon päiväpatikoitua kuin toivoin. Osin siihen tosin vaikutti erittäin sateinen sää, joka oli paikallisten mukaan ollut poikkeuksellisen sateista ja kylmää.
TykkääTykkää
Oooh tuota sademetsää, sellaista en ole kokenut, pääsisipä joskus. Todella kauniita kuvia. Vaikka maisemahimoni on kova, en jostain syystä tunne tuonne niin suurta kaipuuta kuin Aasiaan ja maisemien puolesta Norjaan, Islantiin, Irlantiin ja Lappiin. Enkä tässä elämäntilanteessa voisi noin kauas lähteäkään. Onneksi saan nauttia maisemista näin koneelta edes, vaikka tuoksut ja äänet puuttuvatkin.
Kiitos muuten tuosta Luonnonperintösäätiövihjeestä. Olen huonosti itse ottanut näistä kompensaatioasioista selvää.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos! 🙂
Se sademetsä oli todella kaunis, aivan ylimaallinen kokemus. Ja kun vielä ottaa huomioon sen tosiseikan, että tuon maan sademetsissä ei kiemurtele eikä luikerra mitään myrkkymatelijoita, sehän on melkein taivas!
Minulle jäi pieni kaipuu siihen yhteen tiettyyn metsään. Tosin on aika epätodennäköistä että tulisi koskaan lähdettyä noin kauas uudelleen. Mutta jos lähden, lähden vaellusreissulle, ja sukellan siihen metsään viikoksi ❤
TykkääLiked by 1 henkilö
Sademetsä ilman myrkkymatelijoita!! Nyt alkoi kyllä Uusi-Seelanti kiinnostaa. Olen kyllä pitkään haaveillut sademetsästä, mutta se on tuntunut niin kaukaiselta, että olen vaeltanut niissä vain mielikuvituksessani ja kuvitellut sen jäävän sille asteelle:)
TykkääLiked by 1 henkilö
Sekin on muuten yksi maailman suurista mysteereistä, että viereisellä saarella ”kaikki on myrkyllistä mikä liikkuu”, ja tuolla ei mikään. Ja ihan muuten jo tässä ja nyt voin todeta, että Australia saa jäädä minulta väliin. Suosiolla 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Herätitpä ristiriitaisia tunteita. Näin tahtoo kyllä kai olla kaikkialla, että on paljon hyvää mutta on myös kääntöpuoli. Olisi ollut kontrastin vuoksi kiinnostavaa nähdä myös niitä kuvia, joissa maa ei näytä luontoparatiisilta. Katsomalla tällaisia kuvia niin helposti ummistaa silmät muulta.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olet oikeassa. Mietin niitäkin kuvia, mutta liikkuvasta autosta otetut ovat sen verran heikkolaatuisia rumuutensa lisäksi, että jätin laittamatta. Pitänee perustaa sisarblogi Maisemaonneton, sinne voisin tuutata kaiken rumuuden. Onhan tässä sekin, että nämä seikat ahdistavat minua, joku toinen tuskin huomaa.
TykkääTykkää
Taisi epäonnistua 1. yritys, kun laitoin väärän blogiosoitteen? Mutta kiitos tästä. Paneudun tarkemmin ja odotan innolla jatkoa. Oma reissu suunnittelpöydällä.
TykkääLiked by 1 henkilö
No nyt onnistui! Milloinkas te olette matkaan lähdössä?
TykkääTykkää
Hienoa, että kerroit myös kuvissa maisemaparatiisilta vaikuttavan kohteen vaietusta puolesta! Minun on välillä vaikea lukea idyllisillä kuvilla ryyditettyä pelkkää ylistystä paikoista, joissa tiedän olevan liikaturismin aiheuttamia tuhoja, ihmisoikeusongelmia tai kuten tässä tehotuotannon luonnolle aiheuttamia ongelmia. Olisi kiva jos ne tuotaisiin useammin esiin, jolloin voisivat vaikuttaa matkapäätöksiin ja sitä kautta ehkä itse ongelmiinkin. Tai eivät ainakaan tulisi ikävänä yllätyksenä paikan päällä. Uusi-Seelanti vaikuttaa joka tapauksessa maisemaonnellisen unelmapaikalta! Jään odottelemaan lisää juttuja, toistaiseksi tyydyn nauttimaan paikasta muiden blogin kautta. Tuollaiseen pitkään matkaan ei lähivuosina ole mahdollisuutta.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Heli!
Näin minä sen ajattelin, että kun kauniin luonnon perässä sinne menin, on minulla velvollisuus kertoa myös nurjasta puolesta. Vaikkei se todellakaan ollut helppoa, kun reissua oli odotettu parikymmentä vuotta.
Tavallaan pahinta noissa epämieluisissa asioissa on se, että minulle tuo kaikki tuli yllätyksenä. Odotin pääsyä maanpäälliseen luontoparatiisiin, ja törmäsin ympäristön riistoon ja ekologisiin ongelmiin. Joka paikassa on omat ongelmansa, eikä niiltä saa ummistaa silmiään. Ihmiskunnalla on ehkä vielä toivoa – mutta vain jos ongelmat tunnustetaan – ja ne yritetään korjata.
TykkääTykkää
Kun jostain maasta on haaveillut niin kauan, tekisi oikeasti mieli vain ummistaa silmänsä näiltä negatiivisilta ja jäädä ihmettelemään kauniita kuviasi. (Ehkä sinun pitää lähettää minulle muutama niitä rumia, että se negatiivinen todellisuus konkretisoituisi paremmin). Ihmetyttää, ettei Uudessa-Seelannissa ole saatu kierrätystä toimivammaksi, jos kerta tienvarsivessatkin on saatu. Kummallista.
Mutta onneksi siellä on vielä paljon tätä luomoavaa luontoa. Maisemaonnelliseksi tekevää. Ehkä minäkin sinne vielä joskus selviän… vaikka nyt näyttääkin, että muut haaveet taitavat tulla Uuden-Seelannin tilalle.
TykkääLiked by 1 henkilö
Minäkin mietin paikan päällä, että käännänkö vaan pääni sivuun, ja unohdan autuaasti nämä asiat kotiin päästyäni. Pääni käänsinkin lopulta aina, kun tien päällä vastaan tuli teuraskuljetusrekka – etenkin silloin kun ohitimme sellaisen moottoritiellä. Sillä varsinkin samaan suuntaan ajaessa eläinten katseet erottuivat tuuletusaukoista.
Mutta eihän näitä voi unohtaa. Yksi kollega kysyi töissä mitä jäi päällimmäiseksi mieleen maasta, ja minulta pääsi spontaanisti: Avohakkuut. Ei sitä unohda. Ja unohtaisikin, niin vilkaisu hyvää autoilukarttaan paljastaa kuinka paljon on puupeltojen paikkoja – ja sitten niitä avohakkuita. Kukkuloilla vieri vieressä kiemurtavat metsäautotiet ovat kuin jonkun loiseläimen käytäviä…
Harmi ettei näitä WordPressin juttuja voi kommentoida valokuvalla. Laittaisin muuten tähän pari sellaista, joiden oikea sijoituspaikka olisi se Maisemaonnettoman -sivusto. – Mutta kenties laitankin muutaman tulemaan sähköpostilla, kun saan kaikki kuvat kahlattua läpi?
TykkääTykkää
[…] metsä tulee lunastamaan kaikki odotukset. Tämä patikkaretki hyvittää reissuhuomioiden pahoittaman mielen, ja muuttaa velat saataviksi. Tämä metsä kuuluu Uuden-Seelannin maorikansan erityiseen maahan, […]
TykkääTykkää