Kittilän Kätkätunturille 26 asteen pakkasessa – hypotermiahakuista hölmöilyä vai talven paras päivä?

Ei ole olemassa huonoa säätä, on vain riittämättömiä varusteita? Tänään se testataan. Pakkasta on rapsakat 26 astetta, onneksi tuulee vain kaksi metriä sekunnissa. Kittilän Sirkassa pakkanen narskuu jalkojen alla. Pakkasusva leijuu Immeljärven päällä peittäen kaikki mahdolliset näkymät.

Heti Kätkätunturin kävelyreitin alussa huomaan, että paperikartta on taas jäänyt matkasta. No mitäpä siitä, onhan minulla maastokarttasovellus puhelimessa, ja messevä varavirtalähde repussa? Ja vielä varakännykkäkin akku ladattuna.Ensimmäisen sadan metrin lumikenkäilymatkalla olen lentää pari kertaa nurin tallautuneeseen tantereeseen. Alkaa selvitä, että etukäteen ennen reissua netin kautta vuokraamistani lumikengistä tulee tällä retkellä olemaan kosolti enemmän haittaa, kuin näistä voi kuunaan olla hyötyä.

Maastokenkä taittuu siteessä jotenkin kummasti reunaputken päälle vinoon, eikä askellus suju. Kengät ovat täysin erilaiset kuin ne aiemmat jalkaan sopivat lainavehkeet joilla olen tormuuttanut Oulangan Siilastuvalle tai Rukan Pyhävaaralle. Näitä  ei jatkoon!

Reitti näyttää onneksi sen verran tamppautuneelta, että palaan takaisin lähtöpisteeseen. Hylkään kelvottomat lumikengät autoon, ja jatkan matkaa maastokengissäni. Onhan minulla sentään sauvat, joilla puskea vauhtia ylämäessä. Mikäs hätä tässä.

Reitin lähtöpiste ”hukassa”

Kartattomana kulkurina toivon Kätkätunturin lumikenkäilyreitiltä yksiselitteistä opastusta. Mutta kun opastetolppa numero 128 seisoo edessäni, en sittenkään tiedä minne mennä. Kätkätunturin huipulle osoittava reitti lähtee taaksepäin oikealle takaisin alamäkeen, melkein samaan suuntaan mistä juuri tulin. Eihän se nyt tuo voi olla! Tästä pitäisi arkijärjen mukaan mennä ylöspäin, ei lähteä alas. Entäs tuo toinen, joka ohjaa Kätkän laavulle, sekö on oikea?

Menen hetken matkaa Kätkän laavun suuntaan vievää polkua Immeljärven rannan suuntaisesti. Ei tämä nyt oikein vakuuta, kun ylöspäin pitäisi päästä. Ei muuta kuin hanska pois kädestä ja povitaskulle.

Maastokarttasovellus kertoo lahjomattomasti, että jos haluan päästä ylhäällä kulkevalle lumikenkäreitille, on puskettava suoraan ylämäkeen, kohti Pahtakurun jyrkännettä. Ja minä pusken. Joku on tullut tästä alas pyllymäkeä, minä menen tästä nyt ylös. Niin että heilahtaa.

Onneksi on sauvat ja napakat tukevavartiset maastokengät, joiden kärki uppoaa napakalla potkulla rinteeseen. Mikäs hätä tässä. Kunhan en katso taakseni.

Pakkanen puree myös puhelimeen

Pakkasta on 26 astetta. Vaikka olen hengästynyt ja veri tuntuu kiertävän hyvin, on takalistoni yllättävän pian umpijäässä. Syväjäässä. Juuri nyt se viime kevättalven suurin naisten retkeilyvillitys, toppahame, olisi mukavampi merinovillamamiksien ja toppahousujen päällä, kuin hotellihuoneessa…

Yöllä täyteen lataamani Androidi on takin povitaskussa, virransäästöllä. Silti se alkaa juuri jyrkimmässä nousussa häiritsevästi piippailla, kuin henkensä hädässä. Tasapainottelen jyrkänteellä sauvoihini tukeutuen, ja kaivan puhelimen povarista, mitä nyt?! Vihreä antennipäinen Androidiäijä keikkuu näytöllä ja reklamoi: Puhelimen käyttölämpötila on liian alhainen!

No tämäpä vasta hienoa. Tässä rinteessä kun kaadun ja katkaisen koipeni ja jään jumiin jonkun kuusen konkeloon, en voi edes apua soittaa. Löytävät sitten keväällä kun lumet sulavat.

Kenkä lipsuu ja muutamaan kertaan lumikengillä kuljettu polkunen pettää jalan alla. Kaadun, mutta onneksi vasta kartan korkeuskäyrien tasaannuttua. Lunta on paikka paikoin yllättävän paljon. Puiden oksat roikkuvat jäisinä ja taipumattomina reitilläni. Osa niiden talvisesta taakasta putoaa päälleni ennakkokopisteluistani huolimatta. Ehkä yksi parhaista ulkona liikkumista helpottavista keksinnöistä ikinä on takin huppu!

Hetken mietin olisiko viisainta kääntyä takaisin sitten kun merkattu polku vihdoin löytyy. Mennä maitojunalla takaisin asemalle, onhan sitä liikettä tullut jo tässäkin?

Kätkätunturin talvikävelyreitti löytyy

Mutta kun reitti löytyy, ei siitä ole pienintäkään epäselvyyttä. Se on tallottu, sileä ja hyvin merkattu.

Keltaiset nauhat loistavat puissa kuin aurinko. Tästä tämä ulkoilmaseikkailu alkaa, nyt alkaa nautinto.

Pakkasusva himmentää näkyvyyttä, mutta valo lisääntyy. Toivoin vastaanottavani nousevan auringon Kätkän huipulla, mutta sen haaveen saan hylätä. Oranssi pilkottaa jo idässä.

Kyllä on kaunista. Kuvattavahan tätä on. Kiirehtiä kerkiää etelässä, silloin kun lonkeron värisessä maisemassa ei erota mihin maa päättyy, ja mistä taivas alkaa. Täällä tänään erottaa.

Pelästytän tahtomattani edeltäni lentoon kaksi riekkoa. Taidan olla tällä polulla aamun ensimmäinen kulkija.

Riekkoja en tällä pakkasella haluaisi turhaan säikyttää, ovat niin vähissä, että saisivat rauhassa olla.

Puhdas, rikkumaton hanki kavaltaa kaikki polulta poikenneet kulkijat. Riekot ja jänikset, omissa tupsukarvaisissa lumikengissään.

Aurinko tavoittelee jo lännen puoleisten puiden latvoja, minulla on Kätkän huipulle vielä matkaa. Mutten kestä kiirehtiä, olisi synti hosua näiden maisemien ohi.

Pronssinhohtoinen pakkasusvan läpi siilautuva valonsäde pysäyttää.

Laskeudun kauneuden edessä polvilleni, juuri tässä on kaikki maailman aika.

Hyvänen aika kuinka täällä on kaunista! Ja kaikki tämä juuri nyt on vain minun. -Ja niiden kahden piiloihinsa lennähtäneen riekon. Ei ketään muuta mailla eikä halmeilla. Ei ääntäkään missään, ei risaustakaan.

Tämä on parasta omaa aikaa. Saada olla omassa rauhassa.

Olla yksin, muttei yksinäinen.

Saada olla luontoäidin kauneimmassa kammarissa, pitsin ja sametin keskellä.

Miten valkoinen voikin olla näin valkoista! Ja taivaan sini pakahduttavan sinistä!

Kätkätunturin huipulla ei tuule

Kätkätunturin huippu lähestyy. Aurinko kimmeltää puiden suurissa sulkamaisissa lumikiteissä. Pyydystän sulkia suuhuni polulle kurkottelevista oksista.

Pahtakurun rinteen kylmäpyllyn nousupiinasta ei ole enää jälkeäkään.

Huipulla ei tuule. Ja tänään paistaa. En tiedä johtuuko kalpeasta tammikuun auringosta vai mistä, mutta huipulla on suorastaan lämmintä. Lunta on niin vähän, että monin paikoin huipun kivet ovat näkyvillä.

Täällä voisi viipyä pidempäänkin, mutta vähän matkan päässä alarinteellä nököttävä laavu houkuttelee uteliaan luokseen.

Joku on täällä tulistellut hiljattain, vaikka puuvajan ovi on auki, ja sisusta täynnä lunta. Raaputan seinän kylttiä ja alta paljastuu teksti ”polttopuut vain kesäkäyttöön”. Onneksi en kaipaa tulistelutaukoa!

Kurvaan vielä hyyskäksi olettamani pikkuvajan tuntumaan, ja olen vähällä hukkua lumeen. Humpsahdan hankeen puoleen reiteen. Tässä olisi niistä huonommistakin lumikengistä hyötyä.

Palaan Kätkän huipulle 505 metrin korkeuteen. Ihailen vielä hetken maisemaa Levitunturin suuntaan.

Usva peittää kaikki alavat maat, on kuin olisin meren saarella.

Paluumatka ruuhka-aikaan

Lähden alaspäin, eikä aikaakaan, kun melkein pelästyn. En ole enää yksin. Lumikenkätyttö kuvaa aurinkoista maisemaa polun varrella.

Kätkätunturin lauantain aamuruuhka on alkanut, kello on kymmentä vaille 12. Seuraavaan kuvaani pääsevät vastaantulijat numero kaksi ja kolme. Ennen kuin jyrkin alasmeno alkaa, olen laskenut reitillä peräti kymmenen vastaantulijaa.

Paluumatkalla kuvaan eteen, ja tutuksi tulleeseen tapaani taaksekin päin. Välillä on niin kylmä, että täytyy laittaa juoksuksi. Näillä pakkasilla reipas kävely, lumikengillä tai ilman, on kuitenkin merkittävästi hiihtokeskuksen rinne-elämää lämpimämpi vaihtoehto.

Kun pääsen alas opastepylväs  numero 127:n luo, tiedän varmuudella, että takaviistoon oikealle olisi kulkenut oikea reitti Kätkätunturin huipulle.  Seuraavalla kerralla se löytyy hölmöilemättä ja varmasti.

Pakkasretkipäivän opetukset

Jos tämä reissu jotain opetti, niin (jälleen kerran) sen, että paperikartta on oltava aina mukana. Puhelimessa olevasta maastokarttasovelluksesta ei ole iloa, ellei sitä voi käyttää akun pakkasnyykähdyksen vuoksi.

Eikä siitä täyteen ladatusta varavirtalähteestäkään taida liiemmin iloa olla, jos koko puhelin pimenee pakkasessa. Toisaalta povitaskua lämpimämpää paikkaa en luurille keksi, joten pitäisikö se näillä pakkasilla pakata jonkunlaisen lämmittimen viereen?

Repussa ollut vesipullo kosahti reilussa tunnissa jäähän, mutta onneksi koko retki oli ohi kolmessa tunnissa. Jos pidempi retki olisi näillä pakkasilla tiedossa, pitäisi juoman olla nuotionkestävässä teräspullossa, jonka voisi tarvittaessa sulattaa. Mieleen tulee eräopas Markus Weckmannin Partioaitan retkeilykurssilla kertoma fakta. Suurin osa luonnossa liikkujien dehydraatiotapauksista yllättää talvella, kun kylmän takia ei muisteta juoda.

Talviretkeily eroaa merkittävästi muiden kolmen vuodenajan retkeilystä. Kun vesi tai puhelin ovat tönkköjäässä, voivat hyvät neuvot olla kalliita. ”Tärkeintä on hyvät vehkeet ja koulutettu henkilökunta”, mutta hyvistä vehkeistäkään ei ole mitään hyötyä saati iloa pakkasen rampauttamina.

Mietintämyssyyn tämän Kätkän huiputuksen jälkeen jäi orastamaan kaksi vaihtoehtoa. -Kolmekymppiä hipovilla pakkasilla lyhemmillä kuin kymmenen kilometrin reiteillä pysyminen – tai talviretkeilykurssi.

Sillä sisään jääminen ei ole vaihtoehto.

Tämä oli huikea päivä Maisemaonnelliselle!

Lisätietoja ja linkkejä:

Levin talvikävelyreittien kartat löydät täältä.

Levin patikointireittien kartta löytyy täältä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit