Tässä se vihdoin on. Maailman kaunein sademetsä. Kaikkialla ympärillä on rehevää, turvallisen hyväntahtoista vihreää. Minut ympäröivät sielukkaat vanhat puujättiläiset, ja joka suunnalla ryöppyävät, kuin luonnonystävän satukirjan sivuilta karanneet saniaispuut. Näiden kauniiden puiden tarjoilema viherannos juovuttaa sielun ja sekoittaa mielen.
Vedän keuhkot täyteen puhdasta, happirikasta ilmaa. Kuuntelen hiljaisen tuulen huminaa korkealla sademetsän katolla. Jossain kaukana laulaa tiksuttaa ennen näkemätön lintu, ennen kuulemattomalla äänellä. Eikä missään ensimmäistäkään myrkkymatelijaa.
Tämä metsä tulee lunastamaan kaikki odotukset. Tämä patikkaretki hyvittää reissuhuomioiden pahoittaman mielen, ja muuttaa velat saataviksi. Tämä metsä kuuluu Uuden-Seelannin maorikansan erityiseen maahan, tämä on suuri ja mahtava Te Urewera.
Maailman ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa oikeushenkilön aseman saanut metsä.
Sammalten, köynnösten ja toinen toistaan mielikuvituksellisemman näköisten päällyskasvien kauttaaltaan tapetoimat jättiläispuut näyttävät aivan Sormusten Herran enteiltä.
En hämmästyisi lainkaan, vaikka joku näistä polun vierellä satoja vuosia kasvaneista puuparroista avaisi silmänsä, ja alkaisi puhua narisevalla ja verkkaisella nuotillaan.
Nämä puut ovat saaneet kasvaa näillä sijoillaan hätyyttämättä vuosisatoja, kaukana kaikesta. Tämä on Uuden-Seelannin pohjoissaaren laajin alkuperäinen sademetsä.
Nautiskelupatikka sademetsän sydämeen
Täällä voisi patikoida yhden Uuden-Seelannin hienoimmista vaelluksista, neljän päivän Lake Waikaremoana Great Walkin, mutta nyt aika ei riitä siihen. Aika ei riitä edes kaksipäiväiseen Ruapani Circuit -ympyräreittiin, joten on taas tyydyttävä pieneen päiväpatikkaan.
Lähdemme liikkeelle Waikaremoana Holiday Parkista, ja suuntaamme Black Beech Trackia suoraan pohjoiseen.
Vihreä sademetsä nielaisee suloiseen syleilyynsä. Vaikka tänään on jouluaaton aatto, tuntuu kuin joulu olisi nyt.
Olen lumoutunut jo ensimetreillä kaikesta näkemästäni.
Polku kohti Waikareitin järviylänköä nousee ylöspäin, korkeuseroa lähtöpaikan ja järven välissä on lähes 500 metriä. Polkua ympäröi taivaallisen kaunis ja monimuotoinen vihreys.
Hyvin pian lähdön jälkeen luokseen houkuttaa Aniwaniwan putouksen kohina. Teemme ketunlenkin, ja ihailemme hetkellisessa auringonpaisteessa kolmiportaisen putouksen kauneutta.
Matkamme jatkuu varsinaiselle Waikareitin polulle. Syvän varjon sademetsän pohjaan muodostavaat pyökkipuut, sekä vanhat ja korkeat, epifyyttien valtaamat rimupuut. Tajunnan räjäyttävät komeat rimut voivat kasvaa jopa 50 metriä korkeiksi, ja saavuttaa häkellyttävän, lähes 1000 vuoden iän.
Myös runolliset ja herkät saniaisten lehtikääröt pakottavat pysähtymään ja dokumentoimaan yksityiskohtia digitaaliseenkin muistiin.
Waikareiti-järven lumoava ylänkö on maanvyöryn tekosia
Waikareitin alue muodostui noin 18.000 vuotta sitten massiivisessa maanvyöryssä, jossa valtava 10 kilometrin levyinen maamassa liikkui uusille sijoilleen. Tuon armottoman maanvyöryn perillisinä syntyivät nämä kauniit pienet ylänköjärvet ja kosteikot.
Maanvyöryt ovat täällä edelleenkin yleisiä. Huomaan että maaperä on liukasta kosteana myös polkujuoksutossuni alla. Te Urewaran halkaisevalla mutkaisella ja kapealla hiekkatiellä maanvyöryjä näkyikin vähän väliä. Rankkasateella tämä maa liikkuu edelleen.
Saapuessamme järven rantaan, pilvet roikkuvat matalalla. Voin vain kuvitella, miten maagisen kaunis tämä paikka olisi pilvettömän taivaan alla.
Waikareiti-järvellä on monta pientä saarta. Niistä yhdessä, Rahuilla, on myös pieni järvi. Täällä olisi kiehtovaa viettää enemmänkin aikaa, pysähtyä päivätupaan evästelemään, ja jatkaa matkaa järven rannan suuntaisesti myötäpäivään, kohti Sandy Bayn varaustupaa. Mutta ei nyt. Se reissu säilötään syvälle haaveiden tynnyriin.
Nyt napataan pari riviä erinomaista uusiseelantilaista tummaa marjasuklaata, ja päälle vettä suoraan juomarakosta. Luetaan tuvan seiniltä tietoja paikasta, ja ihmetellään karttaa. Nyt on pakko kääntyä ja palata alas. Iltapäivä on jo pitkällä, sademetsän pohjalla valo loppuu muutenkin pikemmin kuin muualla.
Reitti on ollut pienestä nousukulmastaan huolimatta jo tullessa helppo, mutta takaisinpäin meno sujuu kirjaimellisesti omalla painollaan. Joudun silti vähän väliä pysähtelemään lumoavien puujättiläisten kohdalla, sillä näin kauniita puita en ole nähnyt milloinkaan aiemmin.
Enkä tiedä milloin seuraavan kerran näen.
Paluumatkalla käymme vielä kerran virkistäytymässä kauniin Aniwaniwan putouksen alajuoksulla, paikassa jossa patikointi vaihtuukin pienimuotoiseksi kiipeilyksi.
Näitä putouksia tässä maassa riittää, ja ovat mokomat vielä toinen toistaan kauniimpia.
On vaikea jatkaa matkaa, kun en haluaisi ikinä enää liikkua tämän putouksen kohinasta askeltakaan.
Kun katson kelloani, totean kuitenkin, että auringonlasku jää näkemättä ellen pistä juoksuksi. Black Beech -trackin reunalta saan esimakua siitä, mitä olen menettämässä. Ja sitten juoksuun!
Mikään ei virkistäkään kroppaa niin kuin pieni juoksupyrähdys hartaan ja meditatiivisen nautintopatikoinnin päälle.
Olen perillä Waikaremoanan rannalla viime hetkellä.
Mustat joutsenet plutaavat iltatoimissaan laskevan auringon kultaamissa heijastuksissa.
Olen haltioitunut kaikesta pikkupatikalla kokemastani.
Tuntuu kuin olisin täyttynyt kaikesta siitä hyvästä ja kauniista jonka näin.
Sademetsän tuoksusta, sen satumaisista puista ja äänistä.
Vuonna 2014 Te Ureweran vuodelta 1954 peräisin ollut kansallispuistostatus purettiin, ja se sai koko maailman mittakaavassa ainutlaatuisen aseman. Te Urewera on oikeushenkilö, jonka puolesta ja sen nimissä päätöksiä tekee alueen oma hallitus, jossa päätösvaltaa käyttävät myös täällä satoja vuosia asuneiden maorien edustajat.
Tämä metsä on asemansa ansainnut.
Tämä on maailman mahtavin sademetsä ❤
Te Urewera is a living place, more than just forests, rivers and land, it deserves yours and our respect and care.
Lisätietoja ja linkkejä:
Koko tässä kuvattu patikkaretki Waikaremoana Holiday Parkista Waikareitille vei hurmioitumis- ja kuvaustaukoineen aikaa 3,5 tuntia. Garminin gps mittasi koko reitille pituudeksi 14,7 kilometriä.
Kaikkien Te Urewaran patikkareittien kuvaukset löydät täältä.
Ruapani Circuit Track -ympärysreitin tiedot löydät täältä.
Lake Waikaremoana Great Walkin tiedot löydät täältä.
∞
Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?
Copyright © 2019 Johanna Suomela.
All rights reserved.
Kiitos että luit ❤
Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:
MAISEMAONNELLINEN 
Vihdoinkin tämä tarina, mitä olet hehkuttanut kotiinpaluusta lähtien ja mikä on jäänyt mulle mieleen sun koko matkasi pelastajana! 😀 Oli pakko katsoa kartasta, missä tämä paikka piilee, kun ei kuulostanut tutulta, mutta eihän tämä tosiaan osunutkaan meidän reitille ollenkaan. Virkistävä uusi tuttavuus, siis. Mua ylipäätään harmittaa Uuden-Seelannin-reissussa, että oli koko ajan mukamas kiire. Vaikka mulla oli hyvin tiedossa etukäteen etäisyydet ja ajoajat, nyt tekisin reissusuunnitelmat aika lailla toisin. Mutta tämä on mun perisynti, joka toistuu kerta toisensa jälkeen: haluan nähdä niin paljon kuin mahdollista, mikä sitten tarkoittaa liina usein sitä, että kohde käydään pikakelauksella läpi. Varsinkin Uuden-Seelannin kaltaisessa kohteessa, joka hyvin todennäköisesti on itselle vain kerran elämässä -kohde.
TykkääLiked by 1 henkilö
Tiedätkös, tämä OLI minun matkani pelastus. Tajunnan räjäyttävä, sielukas ja kaunis paikka.
Oli pakko kypsyttää kokemusta, odottaa ja harkita. Antaa päivien kulua. Varmistua siitä, että mieli ei muutu, eikä kokemus laimene. Mutta ei se laimentunut, se sakeni.
Jos olisin ennakkoon tiennyt tuon paikan kauneudesta, olisin lähtökohtaisesti halunnut tehdä vähintää yhden yön yli ulottuvan retken. Nyt jouduin tyytymään 15 kilometrin päiväpatikkaan, ja 150 kilometrin tienvarsimaisemiin. Minä tosin olisin halunnut jäädä toiseksikin yöksi, mutta pojat halusivat viettää jouluaattonsa meren rannalla. Teen vielä toisenkin jutun Te Urewerasta, muutama mielenkiintoinen aihe jäi vielä takataskuun.
Minäkin olen nyt olevinani viisaampi kuin reissuun lähtiessä. Jos nyt menen uudelleen, en lähtisi tavoittelemaan koko maan läpikäyntiä pohjoisesta etelään ja takaisin. – Vaikka emme käyneet oikeastaan edes Dunedinia etelämpänä. En tiedä onko tuo kilometrien nieleminen jonkinlaista ahneutta – vai pelkoa että jää jostain paitsi – ellei omin silmin käy maisemia todistamassa. Se on tuon maan maine kerran elämässä -paikkana. Jos olisi vapaus ajatella, että voihan sitä mennä uudelleen jos ihastuu, olisi helpompi järkeistää ajomatkoja. Mutta tällä nykyisellä ilmastoahdistuksella toisen yhtä pitkän lentämisen vaativasta reissusta haaveilu on melkein rikollista. Siitä huolimatta, jos joku tulisi houkuttelemaan viikon vaellusreissulle Te Urewaraan, lähtisin oitis, kun vain saisin riittävän määrän finansseja sivuun. – Myös Luonnonperintösäätiölle lahjoitettavaksi.
TykkääLiked by 1 henkilö
Tuo on ihan totta, meillä ainakin ihan takuulla vaikutti kilometrien nielemiseen se, että meillä oli hyvin tiedossa, ettei Uuteen-Seelantiin 99,9% varmuudella matkusteta uudelleen. Sademetsät silti yllättivät minutkin. Ehken ollut lopulta perehtynyt tarpeeksi hyvin siihen todelliseen Uuteen-Seelantiin ennen matkaa tai sitten muut maisemat ovat vaan aiemmin kiinnittäneet huomioni sademetsistä pois, mutta jotenkin omat mielikuvat Uuden-Seelannin maisemista eivät ensin ollenkaan vastanneet todellisuutta. Kun todellisuus oli sitä sademetsää. Kaikkialla oli sademetsää. Ja itselle tuli ihan outo fiilis siitä, että sain jotain ihan muuta, mitä odotin.
Toki ne maisemat siitä sitten muuttuivat, mutta pitkään tehtiin pikkupatikoita niin, että kuljimme vain sademetsissä. Itse olin ihan haltioissani – katselin, haistelin ja kuuntelin. Kuulen niiden lintujen äänet korvissa vieläkin. Ne ääntelivät niin vekkulisti. Enkä vieläkään edes tiedä niiden lintujen nimiä. En edes sitä, miltä ne näyttävät, kun piiloistaan huutelivat.
Jossain vaiheessa parin viikon paikkeilla Daniel sitten pyysi, että voitaisiinko välillä patikoida jossain muuallakin kuin sademetsissä, kun nämä kaikki näyttää ihan samalta!? 😂
TykkääLiked by 1 henkilö
Aika jännä miten erilaiset voivat odotukset olla! Minä taas oikeastaan toivoin näkeväni noita turvallisia sademetsiä – ja siksi niitä tuntui näkyvän yllättävän vähän. Coromandelin niemimaalla toki, mutta sielläkin tiet risteilivät siellä sun täällä, niin ettei erämaista tunnelmaa päässyt syntymään.
Ja tuon kaltainen sademetsä on oikeastaan ainoa luontotyyppi jota en ole koskaan aiemmin nähnyt. Thaimaan ja Singaporen sademetsä on kovin erilaista, ja siellä voi olla niitä myrkkymatelijoitakin… Jäätiköt, vuoret ja vuonot ovat Uudessa-Seelannissa melko samanoloisia Norjan, Sveitsin ja Italian kauneimpien luontoalueiden kanssa.
Jos ajattelen mikä minulle jäi 6000 kilometrin tienvarsista (ja leiriytymisistäkin) mieleen, niin ne montereynmäntypuupellot – ja niiden avohakkuut. Se oli niin suuri järkytys, etten toivu siitä varmaan ikinä. Unohtamatta niitä valtavia lihakarjalaumoja teiden varsilla, niistäkin jäi iso alakuloinen muistijälki.
TykkääTykkää
En ihmettele yhtään, että tähän vihreään satumetsään niin palavasti rakastuit. Aivan uskomattomilta näyttävät nämä puut ja saniaiset. Voin miltei tuntea tuoksun tänne ruudun taa ja voin kuvitella, miten hegästyttävän hienoa siellä on ollut patikoida. Ja mieleeni tulee oma metsäkokemus Madeiran laakeripumetsästä, siltä, jota hullut lehmät vartioivat.
Ja tämä auringonlaskun perässä juoksu on niin tuttua! Muutaman kerran Färsaarillakin taidettiin panna Saanan kanssa juoksuksi :D.
TykkääLiked by 1 henkilö
Olen yleensä hankalasti miellytettävissä, ehkä vaativakin. Paikan pitää olla todella jotakin erikoista että sydän alkaa läpättää. Tuo paikka vei minua ihan 6-0. Alue, jonne mennessä heti ymmärsi, että metsä ei ole ihan mikä tahansa alkuperäiskuntoinen ryteikkö, vaan hyvin erityinen paikka. Hyvin erityinen siitä tuli myös minulle.
Olisi tietty ollut aikuisempaa todeta, että aurinko ehtii mennä mailleen ennen kuin saavutan rannan, mutta minkäs tälle voit. Seepra ei pääse raidoistaan 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Oi oi missä maisemissa oletkaan saanut astella. Nämä ottamasi kuvat tukahduttavat jo omankin sydämen ja suljen silmät ja voin kuvitella miltä susta on tuntunut. Noin puut ovat ihan satumaisen kauniita ja sun sanoin oletan, että ne todellakin puhuvat. Vaikka lento on pitkä, niin tämä on juuri se paikka mihin haluaisin matkustaa.
Kiitos kun jaoit tämän meille, mä meen vielä kurkistelemaan kuvia uudestaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Sari! Tällaiset kerran elämässä -paikat ovat yksi parhaista motivaattoreista digitaalisten jalanjälkien jättöön. – Jotta voisi vuosien päästä muistella tätä satumaista metsää, koska paluu on kuitenkin kovin epätodennäköinen.
Olen tosiaan aika monennäköistä metsää, sademetsääkin, elämässäni nähnyt, mutta nyt löysin paikan jonka vertaista ei ehkä enää koskaan osu reitille ❤
TykkääTykkää
Satumaista kertaa kaikkiaan! Tuo oikeushenkilön asema jostain syystä liikuttaa minua, ihmiset ovat ymmärtäneet jotain metsän olemuksesta<3 Upea paikka, mahtava kokemus, kiitos, että jaoit sen!
TykkääLiked by 1 henkilö
Tuo oikeushenkilön asema taisi olla yksi niistä asioista joiden takia tuonne vehreyteen kävellessä teki mieli ottaa patikkalippis pois päästä. Tuli ihan jotenkin harras olo. Te Urewera ja luonto nähdään kaiken lähtökohtana:
”Nature is our mother; respect for one´s parent is the highest dutu of life. Without her we have no purpose together” ❤
Ja täältä lisää lukemista jos kiinnostaa: https://issuu.com/teurutaumatua/docs/te_kawa_o_te_urewera_-_english/14
TykkääTykkää
Hej,
Mieluisaa, kun voin ruudun takaa katsoa maisemaa, kunne en koskaan pääse. Pääni ei kestäisi niin pitkään alaspäin. Kuvat antavat aavistuksen miltä voisi tuollainen paikka näyttää. Puunälkäisten teollisuusalain metsurit ovat onnekkaasti sivuttaneet tuollaisen raaka-aine lähteen ennen kuvauksianne. Vaikka antaisi luonnon vallata takaisin osia Suomalaisesta luonnosta ei niistä koskaan tulisi tuollaista.
Mahtava stoori ynnä ikusammalisia kuvia.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Heikki!
Tuolla näimme myös sen, miltä istutusmännikkö näyttää 30-vuotisen kasvusessionsa päätteeksi – päätehakkuussa. Se on varsin apeaa maisemaa se. Onneksi näitäkin on jäljellä. Tätä lienevät maorit puolustaneet, ja alue on sikäli vaikeasti saavutettavissa, ettei ole ahneiden ja puunhimoisten ensimmäinen kohde tuossa maassa.
TykkääTykkää
Oooh mikä sademetsä, satumainen todellakin! Aivan ihania kuvia! Tämä menee muistiin seuraavaa Uuden-Seelannin reissua varten.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Elisa, suosittelen lämpimästi! Yksi huikeimmista metsistä jossa olen kuunaan käynyt, todennäköisesti huikein!
TykkääTykkää
[…] Satumainen patikkaretki maailman mahtavimpaan sademetsään […]
TykkääTykkää
Laitan tämän National Geographicin artikkelin tähän talteen. Ainoa vaan, että en kyllä sanoisi että Te Urewera olisi Whanganui-joelle mitenkään ”nearby”. https://www.nationalgeographic.com/culture/2019/04/maori-river-in-new-zealand-is-a-legal-person/
TykkääTykkää
[…] Uuteen-Seelantiin päädyin siis minäkin. Enkä mihin tahansa turistipyydykseen, vaan maailman mahtavimpaan metsään. Päädyin maapallon ainoaan oikeushenkilön aseman saaneeseen maorien pyhään metsään, Te Urewera… […]
TykkääTykkää