Espanjan rannikon Nerjan arvostetuin elämys on ainutlaatuinen Chillarin jokipatikointi

”Millä perusteella valitset patikointimatkakohteesi?” kysyttiin Facebookin luontomatkailuryhmässämme ”Päiväpatikoimassa maailmalla” jokin aika sitten. Vastauksista selvisi, että moni luontomatkailija ihastuu ensin kauniisiin maisemakuviin, ja suuntaa niiden perusteella lomallaan juuri tuohon tiettyyn kohteeseen. Oma lähestymistapani on ollut täysin erilainen.

Elämä on kuljettanut eri syistä maailmalle erilaisiin maisemiin. Lähes poikkeuksetta lähes joka paikasta on löytynyt kauniita patikkamaisemia. Toki se vaatii sitä, että päättäväisesti jättää kolossaalisten hotellien peittämät rannikkokohteet, kansoitetut hiekkarannat ja uima-altaat taakseen.

Otetaan nyt hyväksi esimerkiksi vaikka Teneriffa, jota harva meistä ajattelee huikeana luontokohteena, mutta sekin puoli saarelta helpohkosti löytyi.  Ja vaikka tuo matka suuntautui sukulaissynttärijuhlien vuoksi Teneriffalle, saattoi yli puolet viikosta viettää viereisellä luontomatkailijan paratiisisaarella, La Gomeralla miellyttävän lauttamatkan päässä.

Kansakunnan sivistyksen tason kertoo se, miten se kohtelee eläimiään

Eläinystävällistä mieltäni huojentaa, että minulla ei ole Espanjaan siteitä, jotka vaatisivat matkustamaan sinne usein. Ymmärrän kyllä heitäkin, jotka eivät matkakohteen valintaa voi eettisiin syihin perustaa. Monelle suomalaiselle Espanja on kuin toinen koti, siellä odottaa läheisiä, tärkeitä ihmisiä, tai tuttu loma-asunto. Silloin matkakohdetta ei voi valita omantuntonsa mukaan. On kuitenkin hyvä tunnustaa ikävätkin tosiasiat, ja olla tietoinen epäkohdista. Vain siten kivikaudelle jääneitä asenteita voi edes yrittää paikallisten kanssa tekemisissä ollessaan muuttaa.

On painavia eläinsuojelullisia syitä, joiden takia Espanja ei ole suosikkimatkakohteideni joukossa. Minut Espanjasta poissa pitävä syy on paikallisten metsästyskoirien, galgojen kohtelu. Galgoja ei pidetä edes yhden luodin arvoisina, ja niitä hirtetään ja poltetaan elävältä, tai viskataan rotkoihin kuolemaan. Vuosittain kymmenet tuhannet, mahdollisesti jopa 100.000 koiraa kohtaa kivuliaan ja tuskaisen loppunsa metsästyskauden päätyttyä.

Espanjalaiset metsästäjät kuvittelevat mielipuolisesti, että mitä kivuliaammin koira kuolee, sitä parempi metsästysonni heitä seuraavalla kaudella kohtaa.

Tappometodeihin kuuluvat myös myrkytys ja kivittäminen.

Jaan kotini kahden noutajakoiran kanssa. Molemmat ovat älykkäitä, tuntevia persoonia, joiden tunnetilat ymmärrän ilman yhteistä kieltä vuosien yhteiselon kokemuksella. Molemmilla koirilla on omat suuret ilonsa ja riemunsa, eikä niiden mielen pahoittamiseen tarvita kuin moittiva äänensävy.

Empaattisena ihmisenä voin helposti kuvitella noiden tappotuomion vuosittain saavien galgojen olevan tarpeineen aivan samanlaisia kuin omat koirani ovat. Espanjalaiset metsästyskoirat tosin tuskin ovat saaneet osakseen rakkautta ja huolenpitoa kuten omani, vaan eläneet askeettista koiratarhaelämää. Elinolosuhteet eivät kuitenkaan muuta olennon tarpeita, saati heikennä niiden älyllistä kapasiteettia. Koirat ovat fiksuja, ihmisravinnoksi kasvatettavia sikoja sanotaan vielä fiksummiksi. Vastikään kuollut ”Maailman fiksuin koira”, ymmärsi todistetusti yli 1000 sanaa. 

En voi ymmärtää härkätaisteluperinnettäkään. Että joku oikein maksaa päästäkseen katsomaan hidasta kidutusta. Nähdäkseen kuinka veri valuu, kun härkää kiusataan upottamalla sen niskaan nelisenttisiä teriä.

Härkätaistelut vuonna 2019 ovat käsittämätöntä luolamiesten hupia, tarpeetonta kipua tuottavaa elävän olennon kertakäyttöviihdekäyttöä.

Kanariansaarilla härkätaistelut kiellettiin jo vuonna vuonna 1991, Barcelonaa ympäröivässä Kataloniassa vuonna 2012. Muualla Espanjassa härkätaistelut ovat yhä sallittuja, mutta onneksi niiden määrä on laskenut. Luojan kiitos eläinten viihdekäyttötapahtumissa markkinatalous toimii. Kun kysyntä laskee, myös tarjonta vähenee.

Vaikka tietämys eläinten tarpeista ja niiden kyky tuntea tunnustetaan jo länsimaisissa tiedeyhteisöissäkin laajalti, eläinten kohtelu paranee sietämättömän hitaasti. Siksi teen sen mitä voin.  Äänestän jaloillani ja lompakollani.

Vähemmän ja harvemmin mutta parempaa, on hyvä ohje niin lihansyöntiin kuin lentomatkailuunkin.

Kun syön lihaa syön riistaa, ja kun lennän, lennän mieluiten kohteisiin joissa en pahoita mieltäni eläinten epäeettisen kohtelun tähden.

Nerjan arvostetuin vierailukohde on Chillar-joen patikointi

Pitkän alustuksen jälkeen pääsen jutun varsinaiseen aiheeseen. Nyt olemme monelle suomalaiselle tutussa Nerjan rannikkokaupungissa. Espanjaan on tultu juhlistamaan rakkaan ihmisen suurta juhlapäivää.

Juhlien jälkeen olemme ajaneet autolla Benalmadena Pueblosta lenkin valkoisten kylien halki kauniiseen Rondaan, kävelleet huikean Caminito del Reyn -rotkonreunapatikoinnin, ja ajaneet Granadan kautta Nerjaan. Matkan aikana on ehditty nähdä kaikenlaista, ja melkein saatu yksi kuljettajaton moottoripyörä vuokra-auton konepellille.

Hotellin esitteestä bongaan Chillar-joen patikoinnin, joka onkin saanut Trip Advisorissa kerrassaan huikeat suositukset. Tripadvisorissa Chillarin jokipatikointi on Nerjan suosituin vierailukohde! Sinne haluan!

Mieheni on vastentahtoinen, hän ei haluaisi lähteä. Hotellin respassa on kuulemma kerrottu, että jokivesi on jääkylmää, ja että vettä voisi pahimmissa paikoissa olla vyötäröön asti. Molemmat väitteet toteamme myöhemmin, toukokuun puolivälissä, höpöpuheeksi.

Hotellilta lähtiessämme en varmuudella voi tietää, tuleeko Chillarin jokipatikointi päiväohjelmaamme. ”Mennään katsomaan miltä se näyttää, jos löydetään lähtöpiste. Kävellään ehkä vähän matkaa, jos onnistuu.” Niinpä päälläni on tyystin joustamaton italialainen pellavamekko, ja jalassa nahkaiset, kimaltavin lasikivin varustetut ohutpohjaiset keekoilusandaalit. Olen varustautunut siihen todennäköisimpään ohjelmavaihtoehtoon, katselemaan autoillen lähikyliä.

Käytännöllisenä ihmisenä haluan kuitenkin aina olla valmis kuin partiolainen, jos seikkailuntynkää vaikka jostain ilmestyisi. Otan siis hotellista lähtiessäni mukaani myös seikkailukengät. Vibramin pitävä-, mutta hyvin ohutpohjaiset Five Fingersit, joissa jokaiselle varpaalle on varattuna ikioma yksiönsä. Paljasjalkakengät. Sikaruman näköiset, mutta sikahyvän tuntuiset jalassa. Mutta Chillarille täysin väärä valinta. Sekin tulee selviämään päivän aikana.

Rumaa ja kaunista, alussa kiitos ei todellakaan seiso

Netistä löytämissämme Nerjan turistitoimiston ohjeissa opastetaan jättämään auto yli kilometrin päässä sijaitsevalle pysäköintialueelle, mutta siitä olisi matkaa patikkapolun alkuun vielä pitkälti. Todennäköisesti noin puolitoista kilometriä. Kävely ei koskaan ole ihmislapselle haitaksi, mutta Espanjan iltapäivän helteessä, sihisevän kuumaa, tylsiä maisemia tarjoavaa betonitietä paarustaen lisämatka ei nyt houkuta. Varsinkaan kun on mahdollista, ettemme reitille lopulta pääsekään. Ajamme siis autolla niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista.

Kadun päästä löytyy pikkuinen risteävän hiekkatien pätkä, jossa pysäköintiä ei ole havaintojemme mukaan kielletty, se lienee siis sallittu? Auto jää muutaman muun auton perään tienvarsiparkkiin paikkaan, josta varsinaisen jokipatikan alkuun on enää muutama sata metriä. – Otamme tässä pienen riskin turistitoimiston sivuston avokätisesti maalailemaan pysäköintisakkoon.

Kas, tämähän on luonnonsuojelualuetta.

Kyltti kertoo että edessämme on ”Parque Natural Sierras de Tejeda, Almijara y Alhama”.

Alkuun joenuoma on leveä ja koruton. ”Joki” on vain pieni kitulias ojanen, joka lirisee pari senttiä syvänä, leveän ja mitäänsanomattoman oloisen valtatiemäisen tasaisen uoman reunassa.

Onneksi varsin pian uoma kapenee, ja vesi syvenee. Sää on kaunis ja aurinkoinen, oleanterit ojentelevat kukkiaan kulkijan iloksi.

Reitillä on pitkään mahdollista kävellä täysin kuivin jaloin. Joenuoma on paikoin tallautunut polkumaiseksi, paljasjalkakengilläkin pärjään vielä mainiosti.

Alkaa tulla kuuma, kaarran kohti vesiuomaa, päätän kastaa jalkani. Suuntaan parisenttiseen veteen seikkailukengissäni, ah, miten ihanasti virtaava vesi vilvoittaa! Mutta varsinaisesti kylmää vesi ei ole. Kello on kolme iltapäivällä, ja elohopea hipoo 28:ta astetta.

Edetessämme kuiva joenpohja hiljalleen väistyy, pieni virta valtaa itselleen laveampaa alaa.

Alkumatkasta ympäristö on suorastaan rumaa, siellä täällä jokiuoman reunoja rumentavat vanhat betoniset rakennelmat, teräspalkit ja verkkoaidat.

Ensimmäisen pienen nousun jälkeen eteemme tulee ensimmäinen paikka jossa voisi vihdoin virkistää muutakin kuin nilkkansa. Vanhan vesivoimalaitoksen viereinen pieni syvennys tarjoaa syvyyttä yläreiteen, ja onkin jo varattu.

Matkaa eteenpäin jatkaessa joen reunapenkereet alkavat lähestyä toisiaan, ja vesi syvenee.

Pian todellinen jokipatikointi alkaa, eikä eteenpäin runsaan reunakasvillisuuden vuoksi enää pääse, ellei kävele joen uomassa.

Joen pohjan kiven murikat suurenevat, jokainen niistä möyhii jokaisella askeleella vain ohuen kumin suojaamia jalkapohjiani.

Iltapäivä on jo pitkällä, ja meitä vastaan tulee alavirtaan matkaavia retkeilijöitä puisten vaellussauvojen kanssa.

Ohitamme lapsiperheen, jonka pienimmät ovat melko pieniä. Kysyn perheen äidiltä, tietävätkö onko vielä pitkä matka, mutta hänellä ei ole aavistustakaan. Ovat vain lähteneet kävelemään.

Chillar-joen patikoinnin huikein paikka on Los Cahorros

Jos olisimme parkkeeranneet automme suositellulle parkkipaikalle, olisimme patikoineet jo neljä kilometriä. Mutta meillä on patikoituna nyt vasta 2,5 km.

Chillar-joki kulkee Los Cahorrosissa 20 metriä korkeiden vuorten seinämien välissä. Kapeimmillaan uoma on vain metrin levyinen, ja pystyt seinämät tarjoavatkin kaivattua tukea vaellussauvattomalle kulkijalle.

Syvän solan jyrkkien seinämien huokoinen kiviaines on kulunut paikoin sileäksi retkeilijöiden tukea hamunneiden käsien kosketuksista.

Pari päivää aiemmin koetulla Caminito del Reyllä piti koko patikoinnin ajan käyttää kypärää. Tämä reitti ei ole kenenkään ylläpitämä, jokainen patikoi siis omalla vastuullaan. Ei tee mieli edes ajatella, minkälaista jälkeä ylhäältä irtoava kivi voisi pudotessaan tehdä…

Kapeassa paikassa tulee ihmisiä vastaan, heidän seuranaan pari koiraakin. Väistäminen on hankalaa, kun ei oikein tiedä minne jalkansa turvallisesti asettaisi horjahtamatta.

Kun joen uoma taas levenee, ihailen myös kameran linssin läpi rantatöyräillä kukoistavia kasveja.

Vesi on kristallinkirkasta.

Enää en ihmettele, miksi tämä on rankattu Nerjan parhaaksi kohteeksi.

Pohjan kivet möyhivät jalkapohjiani. Tämäpä se on varsinaista vyöhyketerapiaa!

Jokiuoma nousee kävellessämme hiljalleen vastavirtaan. Täällä ei nopeusennätyksiä rikota. Pohjakivien koko alkaa vaihdella isoista pään kokoisista murikoista pikkuruisiin. On pyöreämpää ja hermostossa asti kirpaisevaa kantikasta.

Syvimmillään reitillä vesi nousee polvien tasalle. Täysin älytön vaatevalintani, pellavamekko on jo kastunut puoleen reiteen. Hiphei, mitä hölmöläisten hommaa!

– Toisaalta, mieluummin täällä väärään paikkaan eksyneen näköisenä mekkoturistina väärällä kengityksellä, kuin autossa istumassa.

Tätä patikkaa en tule varmasti ikinä unohtamaan, niin erikoinen on tämä reitti.

Taas olemme pienellä patoaltaalla. En lähde testaamaan syvyyttä, jo puoleen reiteen litimärkä mekko virkistää tarpeeksi.

Vesi on kyllä houkuttelevaa. Kauniin turkoosia – eikä muita ihmisiä näy missään.

Jatkamme matkaa, sillä emme lainkaan tiedä, kuinka pitkä matka on jossain edessä odottavalle vesiputoukselle. Kysymme vastaantulijoilta. Joku lupaa puoli tuntia, toinen uhkailee tunnilla.

Kun nyt näin pitkälle on päästy, ei tätä leikkiä voi mitenkään jättää kesken. Tunti tai puolikas. Mennään eteenpäin!

Jokiuoman luonne muuttuu kesyttömäksi.

Reitti tarjoilee tihenevään tahtiin kaatuneita puunrunkoja ja suurenevia kivenmurikoita.

Polku on nyt kokonaan joenuoman varassa.

Vain harvassa kohdassa on enää tarjolla kuivaa joenpenkkaa, jolla kävellä muutama metri maalla, pehmeän mullan päällä.

Ympäröivä luonto on kaunis, jokiveden kastelema kasvillisuus rehevää.

Kun reitti alkaa nousta aiempaa jyrkemmin, arvelemme ettei varsinainen putous voi enää olla kaukana.

Joudumme kiipeilemään korkeiden kivien yli välttääksemme vuolaat vesialtaat. Niiden valkoisten kuohujen läpi kun ei lainkaan näe, kuinka syviä ne ovat. Joudumme askeltamaan kiveltä toiselle, on hankalaa kun mekon helma ei jousta.

Kännykkäni on kädessäni. Korkealla kivellä tasapainotellessa yhtäkkiä otteeni lipeää, puhelin kirpoaa kädestä.

Sydämeni jättää pari lyöntiä välistä – ennen kuin aivoni tajuavat, että kaunis rannelenkki pelastaa puhelimeni varmalta tuholta. 

Huh. Sepä oli lähellä! Kaikkien näiden maastossa rymyttyjen kännykkäkuvausvuosien ensimmäinen läheltä piti tilanne. – Tai se mikään läheltä piti ollut. Ilman lenkkiä täystuho, vesivaurio vähintään. Todennäköisesti myös näyttö olisi mennyt tuhannen päreiksi. Ja tätä mallia kun ei enää valmisteta… Se ainoa kännykkä joka edelleen Tekniikan Maailman kameratestissä pesee vuosia nuoremmat huippumallit.

Kun toivun pikashokistani, huomaan että olemme määränpäämme, putouksen väärällä puolella. Palaamme hankalaa reittiä alakautta valtavien kivenmurkuloiden väleissä alaspäin pujotellen.

Vado de los Patos on Chillar-patikoinnin huipennus

Vastaantulijat ovat varoitelleet, että patikoinnin loppuhuipennus, vesiputous, ei ole kovin korkea. Emme siis pety noin kolmesta metristä alas syöksyvän vesipatsaan nähdessämme. Kaunis ja paratiisimainen tämä on silti, vaikkei putoakaan taivaista.

Parkkipaikalle autonsa jättäneet ovat tässä vaiheessa patikoineet peräti kahdeksan kilometriä, meille kilometrejä on kertynyt vasta vähän yli kuusi. Kello on vähän vaille kuusi.

Myöhäinen patikkaretkemme ajankohta takaa meille rauhallisen perille pääsyn. Lisäksemme vain yksi pariskunta on näköpiirissä, mutta he valmistautuvat eväshetkeen hyvän matkan päässä. Vado de los Patos -vesiputous on hetken vain meidän.

Ollapa nyt mukana uikkarit, menisimme testaamaan tämän kutsuvan altaan!

Mutta meillä ei ole mukana kuin vesipullot päivärepussa, virkistys hoituu tällä kertaa vain (hellien) jalkapohjien ja verkkokalvojen läpi.

Otan useamman kuvan kauniista putouksesta, päivän pääkohteestamme. Taitaa olla aika harvinaista herkkua ettei täällä ole kylpijöitä ruuhkaksi asti?

Hetken maisemaa nautittuamme käännymme jatkamaan matkaa takaisin alajuoksuun. Pidemmälle yläjuoksuun kyllä pääsisi, mutta meidän on päästävä reitiltä pois reilusti ennen pimeää. – Ja voi olla, että edessäpäin reitti vaatisi peräti kiipeilytaitoja, vähintään joustavammat vaatteet.

Paluumatka rankaisee kevyesti varustautunutta

Menomatkaa vauhditti halu päästä putoukselle, uuden ja kauniin löytämisen into. Kun juna kääntyy, alan huomata kuinka tolkuttomasti jalkapohjiini sattuu.

On kuin molemmat jalkapohjani olisi nuijittu puolitunnottomiksi. Ikävä kyllä vain puoliksi. Jokaisen vähänkään kulmikkaan kiven päälle astuminen sattuu, nytkin ja onnun kuin sähköiskun saaneena, osin kipua kiroillen.

Tullessa aurinko paistoi takaa, paransi näkyvyyttä. Nyt palatessa aurinko paistaa kohti, häikii veden pinnasta ja hankaloittaa syvyyden arviointia.

Huomaan kuitenkin, kuinka osa reitin kivistä on saanut reitin suosiosta osansa. Ne ovat kulkijoiden jalkojen sileiksi hiomia.

Kinkkaan liikuntavaivaisena eteenpäin minkä kivuliailta jalkapohjiltani taidan. Nyt jos olisi se vaellussauva, ai että kuinka nauttisinkaan kolmannesta tukipisteestä! Vaan sitä ei nyt ole.

Skannaan jokitörmää, karkaan kiinteälle maalle aina kun löytyy vähänkin kuljettavaa poluntynkää. Kuljen parissa kohdassa läpi pöheikön, teen liian läheistä tuttavuutta piikikkään köynnöksen kanssa. Väsynyt motoriikkani kömpelöityy, piikkiköynnös varpaan välissä kamppaa tantereeseen. Piikki haukkaa naarmun pohkeeseen. Kele.

Pusikoissa on roskia ja vessapaperia – ja kyllä, myös sitä itseään. Koska reitti ei ole kenenkään ylläpitämä, ei laillisia nuotiopaikkojakaan ole tarjolla – eikä myöskään hyyskää.

Onneksi tiedän, että matkaa ei ole enää pitkälti. Tieto auttaa kestämään jokaista askelta säestävän kivun.

Muita kulkijoita näemme paluumatkalla enää kaksi, ja hekin padotulla uimapaikalla.

Loppupätkän ei-niin-pittoreskillä osiolla kauhistelen osittain sortunutta jyrkännettä korkealla. Mietin, onko maaperä yhtä höttöistä kapean joenuoman yläpuolella? Siinä missä maanpinta on kaukana näkymättömissä, 20 metriä patikkareitin yläpuolella?

Jos on, kannattaa kovin tuulisella säällä, sateella ja sateen jälkeenkin keksiä muuta tekemistä kuin tämä.

Kapeassa uomassa rankka sade voi äkkiä nostaa veden pinnan erittäinkin epämukaviin, jopa vaarallisiin korkeuksiin.

Turvallisuussyistä patikkareitin kulkemista suositellaankin vain maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana.

Ainakin toukokuun loppupuolella Nerjan Chillar-jokipatikka on erittäin hieno hyvän mielen kokemus, reitti joka jää Espanjasta mieleen!

– Etenkin kun vastaan tuli vain hyvin pidettyjä koiria. Kumppaneita, jotka ovat omistajalleen paljon enemmän kuin yhden luodin arvoisia.

Peace ❤

Vinkit Chillar-joen patikointiin:

• Parkkipaikalta putoukselle matkaa kertyy 8 kilometriä suuntaansa, varustaudu siis 16 kilometrin kävelyyn jos aiot putoukselle asti.
• Matkanteko edistyy hitaasti hyväkuntoiseltakin. Suosittuina aikoina et ole reitillä yksin, ja reitillä on osuuksia joilla lähes jokainen jalansija pitää tunnustella varoen.
• Aikaa 16 kilometrin reitin kulkemiseen on hyvä varata kuudesta seitsemään tuntia.
• Tämä luonnonpuisto on aina auki, mutta pimeän yllättäessä maisemista ei ole iloa, ja jalansijan etsiminen voi olla tuskallisen hankalaa heikossa tai olemattomassa valossa.
• Reitti on keskivaikea, ja vaatii hyvää tasapainoa ja kuntoa. Lähde siksi reitille vain hyväkuntoisena ja riittävästi varustautuneena, sillä pelastuspartion on paikoin erittäin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta päästä joen pohjalle.
• Reitin kulkemista suositellaan vain maalis-lokakuun välisenä aikana. Talvikuukausina vedenkorkeus voi yllättää.
• Alue on luonnonpuistoa, eikä nuotioiden teko ole missään reitin varrella sallittua. Opasteita tai kilometripylväitä ei ole, joten etäisyyksien arviointi on vaikeaa. Hyyskää ei myöskään ole, joten käy vessassa ennen lähtöäsi.
• Luonnonsuojelualueella ei tietenkään ole roskiksia, joten jokainen fiksu luonnonystävä kantaa mukanaan luonnosta pois kaiken mitä sinne vie.
• Kukkien ja marjojen poimiminen on luonnonsuojelualueella kielletty.
• Pakkaa kastumisherkät tavarat vedenpitävästi, mielellään hyvään reppuun, jotta kätesi jäävät vapaiksi. Liukastuminen ja kaatuminen on tällä reitillä mahdollista.
• Laita jalkaasi hyvät nilkkaa tukevat kengät joiden pohjien läpi jokainen kivi ei tunnu. Ota mukaasi hattu ja aurinkorasvaa, riittävästi vettä ja maistuvat eväät. Uikkarit edesauttavat vesiputouksesta nauttimista.
• Nautinnollista ja virkistävää jokipatikointia!

∞

Ihan koko matkaa en saanut mitattua, sillä meinasin alussa unohtaa laittaa gps:n päälle.  Täältä löydät patikoinnistamme Chillar-joelta tallentuneen reitin.

Linkki Nerjan turistitoimiston virallisiin ohjeisiin löytyy tästä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤ Jos tykkäsit, jaa!

Maisemaonnellista voi seurata myös näissä kanavissa, tervetuloa mukaan!

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit