Taianomaisen Korvatunturin valloitus – kesävaellus Kekkospuiston erämaassa

Venäjän vastaisella rajalla Savukosken kunnassa, Kemihaaran erämaassa sijaitseva Korvatunturi on yksi Suomen maagisimmista vaelluskohteista. Minne muualle suunnatessa pitää anoa lupaa Rajavartiostosta, autiotuvalla pääsee saunaan, reitillä ei ole ruuhkaa, ja perillä on mahdollisuus törmätä itseensä Joulupukkiin?

Elämäni toisena vaelluskokemuksena Korvatunturin vaellus yllättää rikkumattomalla rauhallaan ja hämmästyttävän tasokkailla ja yllätyksellisillä majoituspaikoillaan. Vieriharjun tuvan saunan terassia vartioi pesästään äänekkään huolestunut västäräkki, ja Rakitsanojan uudenkarhean kammin sähköpistoke on ”vesivahingon takia käyttökiellossa”. Reitillä saa vaeltaa omassa rauhassaan, mutta autiotuvalla saa illan tullen kuulla ihon kananlihalle nostavia huikeita tarinoita.

Hento alkukesän vehreys värittää jo maisemaa kesäkuun toisella viikolla, mutta sään haltijat tarjoilevat kursailematta neljä vuodenaikaa yhdessä päivässä. Korvatunturin huipulla odottaa jouluinen yllätys – ja hyvin erikoiseen paikkaan sijoitettu Hotelli Helpotus. Näköala suuren ja mahtavan Venäjän erämaahan ja Suomen lumihuippuisille tuntureille kruunaa taianomaisen kesävaelluksen.

∞

Lähde mukaani, tehdään tuo reissu uudelleen yhdessä!

Rajavyöhykelupa Korvatunturille on haettava ennakkoon

Korvatunturille ylös asti ei niin vain mennä. Vaellusreissu vaatii suunnittelua jo tunturin hyvin erityisen sijainnin takia. Korvatunturin Suomen puoleinen huippu sijaitsee Venäjän vastaisella rajavyöhykkeellä. Rajavyöhykkeellä liikkuminen on luvanvaraista, ja ilman lupaa rajavyöhykkeelle meno on rangaistavaa. Onneksi luvan haku onnistuu sujuvan sähköisesti Lomake.fi -palvelussa, eikä lupapäätöksestä veloiteta.

Korvatunturia koskevan rajavyöhykeluvan käsittelee Lapin rajavartiosto, mikäli seuraavat ehdot täyttyvät: ”Rajavyöhykelupa annetaan, jos siihen on asumisesta, työstä, ammatista, elinkeinosta, liiketoiminnasta tai harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy, eikä luvassa annetun oikeuden käyttämisestä ilmeisesti aiheudu erityistä vaaraa rajajärjestyksen tai rajaturvallisuuden ylläpitämiselle. Erityisesti harrastustoimintaan liittyvissä lupahakemuksissa on perusteltava, miksi toiminnan tulisi tapahtua juuri rajavyöhykkeellä.”

On päivänselvää, että Korvatunturia ei voi vaeltamalla valloittaa, ellei rajavyöhykkeellä saa liikkua. Niinpä ulkoilmaihmisen hakemukseen tulee perusteluksi harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy.

Meidän hakemuksemme hyväksytään. Muutaman päivän kuluttua lupa kolahtaa liitteineen sähkopostilaatikkoon, yhden liitteen otsikkona ”Turistille käteen annettava ohje”. Auts.

OHJE VIERAILUSTA KORVATUNTURIIN

Rajavyöhykelupa on voimassa rajavyöhykkeellä Korvatunturin alueelle oranssein muovikepein maastoon merkityllä reitillä.

Merkitty reitti alkaa Kemihaarasta Korvatunturiin johtavan uran tullessa rajavyöhykkeelle (1. Lähtöpiste ”takarajalla”) jatkuen poroesteaidalle, josta reitti jatkuu poroesteaidan vartta n.1km:n verran pohjoiseen.

Kulku poroesteaidan itäpuolelle tapahtuu poroesteaidassa olevasta veräjästä (2. Poroesteaidan veräjä). Veräjä tulee aina sulkea, etteivät porot pääse aidan itäpuolelle. Veräjältä merkitty ura jatkuu rajavartioston tähystystornille saakka (3. Tähystystorni), jonne on matkaa aidalta n.700m.

Rajavartioston tähystystorniin nouseminen on turvallisuussyistä kielletty. Samoin tähystystornin itäpuolisella alueella liikkuminen on kielletty. Yöpyminen poroesteaidan itäpuolella on kielletty

Vanhaan puiseen tähystysmajaan ja wc:hen tukeutuminen on sallittu.

Korvatunturiin menosta on ilmoitettava ennakolta rajavartioston johtokeskukseen p. 0295412510. Reitillä Kemihaarasta Korvatunturiin puhelinyhteydet ovat huonot, joten ilmoittautuminen tulee tehdä hyvissä ajoin ennen Korvatunturiin saapumista esim. Kemihaarasta lähdettäessä.

Vaikka lupaohjeen otsikko ei mairittele, on ilmassa Suuren Seikkailun tuntua.

Lähtöpäivälle luvassa lumisadetta

Olemme ajaneet edellisenä päivänä vesisateessa etelästä pohjoiseen. Pysähtyneet Rovaniemen lentokentälle noutamaan sveitsiläisvahvistustamme, ja jatkaneet sitten Savukosken takamaille.

Kesäkuun alkupuoli on erityisen houkuttelevaa retkeilyaikaa Lapissa, sillä maisema vihertää jo, mutta hyvässä lykyssä hyttyset, mäkärät ja muut lentävät iiskotit eivät ole vielä ehtineet valmistua lentokelpoisiksi. Tuskin nytkään, sillä sää on ollut varsin viileä.

Aloittaessamme matkan Kemijoen rannalta kohti Kemihaaraa, sääennuste lupaa aloituspäivälle räntää. Reissun alkua emme kuitenkaan voi siirtää, oli sää mikä tahansa, sillä Rajavyöhykelupa on voimassa vain ennalta sovittuna päivänä.

Kemihaarasta Kekkospuiston erämaahan

Vuosi sitten suunnittelimme vaelluksen alkuun yöpymistä vaellusreitin lähtöpisteessä, Kemihaaran lomassa. Suureksi ikäväksemme Kemihaaran loma on suljettu, näillä näkymin pysyvästi.

Korvatunturin reitti lähtee entisen Kemihaaran loman pihapiiristä kolmen joen haarasta. Reitti on meidän retkeilijöiden iloksi vaivoja säästämättä merkitty pyörein, tonttunaamoin koristelluin puukiekoin.

Pian kangasmetsää halkova metsätie vaihtuu tuplapitkoksiksi, ja erämaan silmiä hivelevä maisema imaisee mukaansa.

Olemme matkalla taianomaiselle Korvatunturille!

Ylitämme Naltiohaaran siltaa pitkin. Leveä poromiesten mönkijöille rakennettu tuplapitkospuureitti kuljettaa seikkailuamme eteenpäin.

Sään haltijat värkkäävät urakalla synkkiä myrskypilviä tonttumerkitylle reitillemme.

Poroaidalla istumme kutsuville irtopölleille ja pidämme tauon. Ujo kuukkeli pyrähtelee jossain kauempana, mutta pähkinämme eivät kelpaa sille.

Pidämme evästauon, sillä aamiaisesta on jo aikaa. Ai pahus, se soitto Rajavartiostoon on tekemättä! Kenttä häilyy, on suoraan sanottuna surkea. Mutta puhelu onnistuu kuin onnistuukin.

Sotilaallinen henkilö yhteyden toisessa päässä kysyy keitä meitä on menossa, ja perää rajavyöhykkeelle menomme kellonaikaa. – Ei kuulkaa, sellaista emme osaa arvioida. Huomisen päivän aikana, sen lupaamme.

Hetkeä myöhemmin kenttä katoaa. Matkapuhelinten kuuluvuuden varaan ei voi tällä reitillä laskea.

Tulosuunnastamme kuuluu uhkaavaa jyrinää. Taivas värjäytyy tummaksi. En tiedä kuinka pitkälti on matkaa Vieriharjun autiotuvalle, mutta ihan lähellä se ei liene.

Jos myrsky nyt pamahtaa päällemme, olemme sään armoilla erämaassa.

Pistämme vesisateessa jyrinän kirittämänä puolijuoksuksi. ”Pako-olosuhteissa” kaikki kuvat jäävät ottamatta.

Vieriharjun autiotupa – ylellistä erämaamajoittumista

Onneksi sade kuihtuu pian pois, ja jyrinä vyöryy muualle. Kävelemme poroaidan portista sisään, ja oivallamme olevamme perillä Vieriharjun autiotuvan – Kemin-Sompion -paliskunnan porokämpän – pihapiirissä. Matkaa Kemihaarasta kertyi noin kymmenen kilometriä. Koska on luvattu huonoa säätä, sovimme ennakkoon että ensimmäinen yö vietetään täällä.

Meillä on rinkoissamme majoitteina riippumatot – mutta kuka masokisti nyt jäisi puihin räntäsateeseen roikkumaan, jos sisällä on hyvin tilaa, ja odottamassa on suloinen kaminan lämpö? Viime kesän Karhunkierroksella majoituimme teltoissa, joten autiotupamajoituksesta meillä ei ole vielä ensimmäistäkään kokemusta. Aloitettaisiinko autiotupakokemukset täältä tänään, säätiedotusten mukaan lumisadetta pukkaavana yönä?

Edellisen päivän pitkä ajorupeama väsyttää, hartiani ovat kuin kiveä. Päätä jyskyttää ja väsyttää. On paras nukkua varman päälle hyvissä olosuhteissa.

Viime yönä heräsin riippumatossa pikkupakkasessa keskiyön auringon kelmeään mollotukseen. Hyppäsin merinoalusvaatteisillani ulos untuvamakuupussistani kuvaamaan usvaa Kemijoen yllä. – Ja eipä aikaakaan kun olin sitten niin jäässä, että oli pakko mennä mökkiin sisään loppuyöksi. Josko tulevana yönä ihan vaan nukuttaisiin univelkoja pois ja stressitasoja matalammiksi?

Asetumme Vieriharjun suureen, yhdeksän yöpyjää helposti nielaisevaan tupaan. Ensimmäisestä autiotupakokemuksestamme tulee elämys.

Koemme, mitä autiotupakulttuuri parhaimmillaan voi olla. Kaminan suloista lämpöä, ja ihon kananlihalle nostavia, selkäpiitä karmivia tarinoita. Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen apulaisprofessori, akatemiatutkija Mikko Sipilä kertoo tutkimusretkiseikkailuistaan arktisissa olosuhteissa Huippuvuorilla, Etelämantereella ja Grönlannissa. Mikko kertoo, ja me kyselemme ja kuuntelemme.

Kuulemme veret seisauttavan tarinan yrityksestä päästä Etelämantereelle Argentiinan ilmavoimien Hercules-kuljetuskoneella, ja hukkareissulla iskeneestä bakteeritulehduksesta, joka olisi voinut koitua arktisissa olosuhteissa kohtalokkaaksi. Voi kuinka helppoa ja mukavaa voikaan noihin oloihin verrattuna olla parin päivän pikkuvaellus Lapin erämaassa!

Mikon tarinoita kuunneltuamme emme ihmettele, että Mikko on onnistunut hankkimaan tutkimuksilleen hyvin rahoitusta. Hyvistä kommunikaatiotaidoista ja kyvystä kertoa tarinoita lienee hyötyä myös tiedemaailmassa!

Toistaiseksi Mikon arktiset kaukoseikkailut ovat ohi. Hänen seuraava asemapaikkansa on täkäläisittäin lähellä sijaitseva Värriön tutkimusasema. ”20 vuotta Helsingin räntää ja hälinää riittää yhdelle elämälle. Tosin teen myös Huippuvuorilla hommia ja muutakin, etten ihan Värriöön erakoidu kuitenkaan.” Mikko kertoo.

Mikko kertoo myös muutaman hiuksianostattavan tarinan lähierämaiden karhukohtaamisista. Ne kuultuani tunnen huojentavaa kiitollisuutta rinkkani karhukellosta. Täällä Koilliskairassa karhukanta on elinvoimainen. En todellakaan haluaisi vahingossa joutua emon ja pentujen väliin.

Iltapesulle Vieriharjun saunan jälkilämpöihin mennessäni västäräkki lennähtää edeltäni pois terassilta. Se istuu hätääntyneenä jokirannan koivussa ja sättii kovaäänisesti. Ymmärrän, että hän on mennyt ja värkännyt pesänsä saunan terassin rakenteisiin. Voi sentään. Ja nyt on sesonki alkamassa. Kunpa saisit lapsesi ehjänä täältä maailmalle, kyllä se ei helppoa tule olemaan.

Vieriharjulta kohti Korvatunturia

Yöllä on satanut lunta, ja lämpötila on käväissyt pakkasella. Rakennusten katoilla on ohut lumikuorrute. Vieriharjun tupa oli yöllä täynnä. Muutama nukkui lattialla ja yksi äänekäs nukkuja saunassakin.

Vähäunisin meistä on nostanut rinkan selkäänsä jo aamukuudelta, minusta ei tänään ollut siihen. Päätäni kivistää edelleen, aamuinenkin uni tulee suureen tarpeeseen.

Pidämme kiireettömän aamun Vieriharjulla. Mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa? Vihdoin ylitämme siskolikan kanssa Vierihaaran uudenuutukaisen sillan tummenevien pilvien alla. Kuin jostain toisesta todellisuudesta pilkahtaa kaistale aurinkoa toisen vaelluspäivän lähtökuvaa ottaessani.

Hetken matkaa patikoituamme selviää, että Korvatunturinmurustalla sijaitsevalle Rauhanpaalulle – ja Korvatunturin suuntaan, pääsisi opastuksen mukaan kahta eri reittiä. Reitti Korvatunturinmurustalle on matkailupalvelureitti, eli sinne voi talvellakin päästä ohjatulla moottorikelkkaretkellä.

Valitsemme eteläisen reitin, sillä päätämme taukoilla Rakitsanojan kammilla.

Ainoat elolliset jotka matkallamme havaitsemme, ovat ryhmä pelokkaita poroja.

Porot ihmettelevät meitä hetken etäältä, joku rohkelikko ottaa muutaman askeleen kohti, kunnes päättävät yhteistuumin ottaa ritolat.

Maastojäljistä päätellen joku heidän lajitoverinsa ei ollut ottanut jalkojaan alleen ajoissa.

Näin suurta karvakasaa tuskin jää jälkeen talvikarvanvaihto-operaatiosta?

Seikkailuhenkeen ja luontolöytöretkeilyyn kuuluu usein pienten ketunlenkkienkin teko.

Me äkkäämme maastosta pehkaantuneen pitkospuureitin, ja käymme lipsuttelemassa lenkin sitä pitkin paluusuuntaamme. Katsomme mihin pitkoksia pitkin pääsee.

Varmimmin nilkkamurtumasairaslomalle, toissijaisesti puron yli samalle mönkijäreitille jolta juuri pois poikkesimme.

Tauko Rakitsanojan kammilla

Rakitsanojan turvekattoinen kammi hohtaa uudenkarheana hetken melkein auringonpaistetta muistuttavassa valossa.

Mutta ähäkutti, tämä onkin vain tyyntä myrskyn edellä.

Muutaman minuutin kuluttua taivas aukeaa, ja kesäkuinen räntäsade piiskaa maisemaa.

Ah tätä Suomen kesää.

Ei voi koskaan olla varma mitä saa, mutta varmuudella ainakin vaihtelua.

Neljä vuodenaikaa yhdessä päivässä.

Pidämme lumikuuroa lämpimässä kammissa. Mietimme missä kaukana velipoika jo paahtaa.

Pöydän yläpuolella on sähköpistoke, jonka viereen on tarpeettoman suurilla nauloilla kiinnitetty ruutupaperille kirjoitettu teksti: ”Käyttö kielletty vesivahingon vuoksi”. Aijaha ja vainiin. Onkohan täällä jossain aurinkopaneli vai mitä ihmettä?

Syömme ruisleivät ja pähkinöitä, ja ihmettelemme kuumakupeista kaminaa. Mietimme kuka näitä pytinkejä tänne kairaan oikein rakentaa.

Lavitsalla on kolme leveää patjaa, poromiestenkö jättämiä? Tänne olisi mukava tulla seuraavaksi yöksi, sillä kammi on viihtyisä.

Matkamme jatkuu kohti rajavyöhykettä. Tonttuopasteita ei alkumatkasta tiheässä taimikossa näy lainkaan, ja epäilyttää olemmeko menossa hukkaan. Tarkistan maastokartasta, suuntamme on oikea. Pian samansuuntaiset reitit yhtyvät, ja tonttukiekkoja näkyy jälleen.

Rauhanpaalulle emme poikkea, vaikka sivupolun kyltti yrittääkin houkutella sivupistoon. Rauhanpaalulla voimme käydä paluumatkalla jos voimia vielä riittää. Emme tarkkaan tiedä kuinka paljon matkaa meillä on edessämme, joten on paras kiirehtiä eteenpäin.

Välillä piiskoo taas räntää, välillä paistaa. Säähän ei ehdi kyllästyä.

Korvatunturin vaellusreitin rajavyöhyke ei jää huomaamatta

Oranssi käsi keltaisella pohjalla pysäyttää kulkijan, ja viesti tehostuu viidellä kielellä.

Ilman lupaa tästä ei ole mitään asiaa eteenpäin.

Mutta meilläpä onkin lupa-asiat kunnossa, joten jatkamme matkaamme eteenpäin rallatellen lupalaput reisitaskussa!

Yritämme pälyillä reitiltä Korvatuntureita. Kumma kyllä emme onnistu saamaan kunnon näköala Korvatuntureille oikein mistään. Pilvistäkö johtuu vaiko mistä?

Korvatunturinmurustalta Rauhanpaalulta sellainen olisi saattanut aueta, mutta siinä kohden vettä vihmoi niin tiuhaan, että epäilen suuresti.

Kotona etelässä valmiiksi täytetty neljän litran juomarakko tyhjenee varoittamatta. Onneksi apu on lähellä.

Rajavyöhykkeen purolla kaivan rinkastani Katadynin vilvoitusjuomatehtaani. Nopealla vedensuodattimella lorotan hetkessä juomarakon haluttuun täyttöön. Sillä tiedättehän, varmuus on paras, ja parempi kuin epävarmuus. Vatsatauti olisi erityisen kiusallinen täällä.

Purolaaksosta ylös noustuamme saavumme komeaan mäntymetsään.

Missähän päin UKK-puiston rajavyöhykettä sijaitsee Suomen todennetusti vanhin puu? Se mänty josta mentiin sahaamaan tutkimuskäyttöön hervoton viipale pois, ja järkytyttiin, kun iäksi laskettiin peräti 780 vuotta? 

Mäntykangasmetsikön nousuosuuden päätteeksi reitti kaartaa poroaidan kylkeen, ja jää seurailemaan sitä.

Arvelemme ettei Korvatunturi voi olla enää kovin kaukana.

Mutta Korvatunturi odottaakin vielä ihan hyvän matkan päässä, poroaidan takana.

Tonttukyltti muistuttaa, että veräjä on pidettävä aina suljettuna.

Taianomainen Korvatunturi

Poroaidan tuolla puolen hohtavat laajat, pulleat mättäät mehevää poronjäkälää. Sitä ei ole kansallispuiston puolella reitillä näkynyt yhtään. Liekö poroja Lapissa jo liikaa?

Loppulähestyminen jyrkkenee, länteen aukeaa kaunis tunturimaisema.

Siellä ollaankin ihan lumihuiputettuja vielä, kesäkuussa. Hitaasti lämpeävää sakkia!

Lähestyessämme joulupukin piilopirttiä, on sydämeni vähällä pysähtyä. Ei loppunoususta, vaan yllätysmomentista!

Meitä onkin vastassa itse joulupukki!

Hyvät hyssykät, onneksi ollaan oltu kilttejä.

Tätä kohtaamista emme osanneet odottaa!

Joulupukin mökki on kompakti tilaihme

Joulupukin mökki on todellakin kompakti. Kiinteistövälittäjä kutsuisi tätä todelliseksi tilaihmeeksi. Muutamaan neliöön on mahdutettu kapea laveri pötköttelyyn, pieni pöytätaso ja pikkuinen kamiina.

Seinällä on Joulupukin maahan kuuluvaa tuikitärkeää tarpeistoa. Muutama Joulupukille jätetty kirje, ja hieno valikoima tonttukiekkoja.

Tonttukiekkojen keskelle sijoitettu selonteko kertoo vuoden 2017 kesän ja syksyn talkoista. Tuolloin tonttukiekot ruuvattiin talkoovoimin maastoon suunnistamista helpottamaan, meidän kaikkien ulkoilmaihmisten iloksi. Kiitos! Kyllä niistä iloa ja apua on!

Tarunhohtoiseen mökkiin kurkistettuamme käymme huiputtamassa korkeimman kiivettävissä olevan kalliohuipun.

Mutta tähystystorniin emme nouse, sehän on varta vasten kielletty.

Venäjälle pitää tietty myös käydä kurkistamassa. Siellä maasto näyttää olevan paljon tasaisempaa kuin Suomen puolella.

Kenties yhdessä Suomen huikeimmassa maisemassa sijaitseva hyyskä pitää myös käydä testaamassa. Rajavartioston ohjeistuksen mukaan ”vanhaan puiseen tähystysmajaan ja wc:hen tukeutuminen on sallittu.” 

WC:tä ei näy, mutta hyyskä on tehty samalla mittakaavalla kuin itse mökki. – Meille kompakteille ihmisille sopivaksi. Kun sisällä istuu, polvet hipovat ovea, vaikka jalkoja ei ole ulottuvuuksilla pilattu.

Korvatunturin pikkuruisessa tuvassa pidämme evästauon. Mahdumme juuri ja juuri kolmisin vierekkäin laverille istumaan.

Yllättäen taivaalta tulee taas vaihteeksi lunta. Onneksi lämpimästä mökistä on varsin rattoisaa seurata lumisaderintaman painumista Venäjälle.

Poksautamme auki lilliputtiset huiputuspiccoloskumppamme, kuten tunturien ja vuorten valloituspatikkoihimme kuuluu. – Tällä kertaa kuplajuoma tosin nautitaan peltimukista, sillä kuksa jäi liian painavana punnituksen jälkeen kotiin.

Jätämme vieraskirjaan kiitokset.

Korvatunturi on taianomainen paikka.

Kiitos että saimme tulla käymään!

Luon viimeiset silmäykset lännen lumihuippuisille tuntureille. Huokaan syvään. Joulupukin maasta on lähdettävä, tänne emme voi jäädä.

Paluumatka rajavyöhykkeelle on melkein kokonaan rallattelua alamäkeen.

Kauneimman mäntykankaan kohdalla myöhäisen illan aurinkokin pilkahtaa.

Mutta Rakitsanaavalla alkaa onneksi taas sataa. Ettei ihan kesäkeleiksi äityisi.

Kameran kanssa välppääminen jättää minut jälkeen muista. Kapea hiekkainen polku sukeltaa tiheään taimikkoon, jossa näkyväisyys eteenpäin on vain muutaman metrin.

Edellisenä iltana kuullut Savukosken karhujutut ovat liian tuoreessa muistissa. Vapautan karhukellon magneettipussin vaimennuksesta, ja yritän saada siitä irti mahdollisimman paljon ääntä. Närängän erämaatilalla ei jostain syystä karhuun törmääminen huolettanut muualla kuin yksin ollessani Hyöteikönsuolla, mutta täällä nyt vähän jostain syystä jännittää…

Kaverit odottavat viimeisten, liukkaiden pitkosten luona. Olen kiitollinen Rakitsanojan kammin läheisyydestä.

Olen väsynyt ja nälkäinen kuin leijona, ja rinkan lantiovyö kirpaisee kipeästi. Enkä ole enää edes varma, voiko ranne-Garminiini luottaa. Se väittää, että olisimme tänään taivaltaneet 24 kilometriä! Ensin Vieriharjulta Korvatunturille 17 kilometriä, sitten Korvatunturilta tähän Rakitsanojalle 6 kilometriä.

Nyt äkkiä ruokaa koneeseen ja nukkumaan!

Rakitsanojan kammin pettymys

Vaan toisin käy. Rakitsanojan kammilla nukutaan, vaikka kello ei ole kuin vähän yli kahdeksan. Kolme naista on lämmittänyt kammin saunaksi, levittäytynyt koko laverin leveydelle, ja jättänyt kaikki tavaransa levälleen pöydälle. Kammi on mitoitettu kuudelle, mutta vain vaivoin – erikseen pyytämällä – järjestyy tilaa. – Yhdelle. Poromiesten patjat ovat retkeilypatjoja kaksinverroin leveämpiä.

Nälkäkiukkuisen ainoa vaihtoehto on nostaa rinkka takaisin kipeälle lantiolle, ja paahtaa samoilla vauhdeilla Vieriharjulle. Siellä odottaa varmuudella pöytä jonka ääressä mahtuu syömään, ja jos ei muuta, niin lattialta löytyy makuualustalle tilaa.

Olen rättiväsynyt, fyysisesti finaalissa. Saunamaiseksi lämmitetyssä kammissa olisi muutenkin mahdotonta nukkua, vaikka tilaa järjestyisikin. Adrenaliini on onneksi hyvä piriste.

Ja onneksi Lapin kesä on valoisa, ja siskokin lähtee mukaani.

Matkalla vastaamme tulee joukko reippaita nuoria miehiä. Kerromme että Rakitsanojalla on täyttä, mutta he aikovat turvata omiin majoitteisiinsa.

Paluu Vieriharjulle – melkein kuin kotiinpaluu

Lopen uupuneina palaamme Vieriharjun autiotuvalle kello kymmenen jälkeen. Tuvassa on tänään väljää. Liitymme onneksi vielä hereillä olevan, mukavan vanhemman pariskunnan seuraan.

Paluu tänne on kuin kotiinsa palaisi. Aamulla täältä lähdimme, ja illaksi tänne palasimme.

Syön ruhtinaalliselta maistuvan illallisen, ensimmäisen lämpimän ateriani tänään. Kuka ikinä sanoikaan Hyvä ruoka, parempi mieli, oli perimmäisten totuuksien ytimessä.

Pöydän ääressä vasta hiljan yhteiset luontoretkensä aloittanut pariskunta kertoo Savukosken hetkistään. – Kuinka Nuorttijoella oli alkanut mäkäräräkkä jo nousta, ja että parhaat kengät jokikahluuseen ovat Crocsit – kun jalassa on villasukka. Miehellä on tuvan eteisessä retromallinen putkirinkka. Sitä ei kuulemma talvella ahkion vetämisessä pese mikään!

Selviää, että pöydän toisella puolella tarinoiva mies on ollut rakentamassa Rakitsanojan kammia. Rakitsanojan kammin seinään asennettu ”vesivaurioitunut” sähköpistoke paljastuu huumorimiehen käytännön pilaksi. Samanlainen kuulemma löytyy myös Vongoivasta. Että sähköiskua ei tarvitse varovaisimmankaan sähkönkäyttäjän pelätä kummastakaan saavansa.

Tarinahetken jälkeen nautimme västäräkin harmiksi Vieriharjun saunan lempeistä löylyistä. Vierihaaran viileän veden syleilyyn en uskaltaudu. Mutta miten ihanaa ylellisyyttä onkaan saada pestä päivän askeleet pois lämpimässä saunassa!

Muistan lukeneeni autiotuville asetetuista saunamaksuista, mutten löydä asiasta mitään tietoa. Kyllä tästä elämyksestä voisi mielellään jotain maksaakin!

Ylipäänsä tuntuu uskomattomalta, että reiteillä on ilmaista koivuklapia retkeilijöiden poltettavaksi. Kuten tiedämme, tässä maailmassa ei ole ilmaisia lounaita, eikä ilmaista polttopuuta. Retkeilyrakenteiden korjausvelka on suuri. Onko liioittelua ajatella, että jokainen poltettu pesällinen vähentää resursseja jossain muualla?

Vieriharjulta takaisin Kemihaaraan

Seuraava päivä hellii meitä auringonpaisteella ja sinisellä taivalla.

Kiipeän Vieriharjulle katsomaan komeaa vanhaa keloa. Mikä siinä on, että näihin paikkoihin kiintyy niin, että haluaisi jäädä? Lapin kuumeko?

Paluumatkalla kaunis sää aikaansaa taas kuvausvelkaa, hidastaa matkaani. Jokainen kuva vaatii pysähtymään, ja käsissä olevien vaellussauvojen lenkkien irrotusta.

Sauvoista on iloa nousuissa, mutta kuvatessa hitokseen haittaa. Elämä on valintoja, mutten voi jättää näitä kuvia ottamatta.

Sinisen taivaan alla auringonpaisteessa, edes yksin muiden perässä kulkiessa ei karhuun törmääminen enää huoleta.

Viimeisillä pitkospuilla ahmin silmilläni maisemia, kiitos Korvatunturi!

∞

Annetaan elämässä tilaa saduille ja tarinoille.

Istutaan takkatulen ja nuotion ääreen, kuunnellaan mitä maailma haluaa meille kertoa. Nautitaan Lapin kesän yöttömästä yöstä, ja talven kaamoksesta.

Kuunnellaan tunturituulen kuiskausta ja puron solinaa. Ihmetellään metsälinnun laulua ja haavan lehtien havinaa.

Nautitaan siitä, että olemme olemassa, että olemme saaneet tämän mahdollisuuden.

Kaikesta ihmisten toisilleen tekemästä vääryydestä huolimatta maailma on kaunis ja puolustamisen arvoinen paikka. Meillä on tämä jumalaisen kaunis luonto.

Ja tämä laaja kesytön erämaa, jossa voi tavata vaikka itsensä Joulupukin ❤

Lisätietoja ja linkkejä:

Korvatunturin korvamerkit

Koordinaatit: 68°04′25″N, 029°18′55″E

Korkeus: 486 m

Sijainti: Suomen ja Venäjän rajalla erämaiden keskellä, Urho Kekkosen kansallispuistossa Savukoskella.

Muoto: Korvatunturin huiput ovat muista alueen tuntureista poiketen terävät. Kaukaa katsottuna ne näyttävät aivan ketun tai suden korvilta. Korvatunturin erikoiseen muotoon on hyvä syy: nämä korvat kuulevat kaikkein pienimmätkin pohjoistuulen mukaan kuiskatut terveiset!

Korvatunturin omat infosivut löydät täältä.

Menoreittimme Vieriharjulta Korvatunturille näkyy Garminin palvelussa täällä

Ohjeita Rajavyöhykeluvan hakemisesta Rajavartioston sivustolta löydät täältä.

Vieriharjun autiotuvan sivut Luontoon.fi -palvelussa

Rakitsanojan kammin sivut Luontoon.fi -palvelussa

Ilmastotutkija Mikko Sipilän seikkailuja MTV3-uutissivustolla.

Jutun tonttukiekkojen talkooasennuksista voit lukea Korvatunturin tietotoimiston uutisista täältä. 

∞

Ethän käytä tämän sivuston kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤ Jos tykkäsit, laita jakoon.

Maisemaonnellista voi seurata myös näissä kanavissa, tervetuloa!

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit