Koronavuoden vuosikooste

Vuosi 2020 lähenee loppuaan. Kulovalkean lailla levinnyt kulkutauti valloitti suihkuturbiinien siivittämänä muutamassa viikossa koko maailman ja muutti arkemme. Monelle yksin asuvalle vuosi on ollut helvetillinen. Yksinolosta pitävälle, rauhaa ja linnunlaulua rakastavalle luontoihmiselle vuosi toi myös paljon hyvää. Listasin tämän vuoden kierron aikana koluamani aallonpohjat – ja myös kohokohdat miettiessäni mistä kaikesta voin olla kiitollinen.

Minkälainen oli koronasuosituksia noudattaneen luontoihmisen koronavuosi? Mitä muistellaan vuosikertomuksessa, jääkö tilinpäätös voitolliseksi? Paljon oli hyvää ja kaunista, mutta tuulettimeenkin tuli.

Tammikuu on toivoa täynnä

Otan uuden vuoden vastaan rakettievakkona Tammisaaren saariston kansallispuiston kainalossa.  Saaristo tarjoaa kaipaamaani rauhaa ja hiljaisuutta. Taivas on kaunis ja aurinkokin paistaa.

Missään ei räjähtele eikä pauku.

Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta paeta luonnon rauhaan tarpeetonta roskaa, ilmansaasteita ja pauketta. Täällä on ennenkin oltu pommeja paossa, kuten kaksi vuotta sitten Rakettievakossa kansallispuiston kainalossa.

Tammikuun kymmenentenä päivänä anon käyttööni säästämäni lomarahavapaapäivän. Annan itselleni synttärilahjaksi retken Tammelaan.

Suuntanani on Saaren kansanpuisto ja sen komea Kaukolanharjun näkötorni. Retkikoiraystäväni Jetsu lähtee iloisesti häntäänsä heiluttaen seuralaisekseni. Kuten aina. Koirakaverilleni sää on aina just sopiva, milloinkaan ei väsytä, eikä mikään kohde ole liian tuttu ja turvallinen, tai liian vieras ja pelottava.

Matkalla Tammelaan lunta ei ole missään matkan varrella hitustakaan, mutta pikkupakkanen on huiskauttanut järvien peilit ohueen riitteeseen. Luontoäitikin vetää huomaavaisesti pilviverhot hetkeksi sivuun.

Aineeton synttärilahjani on juuri sellainen jota olen aina toivonut.

Rauhallinen, elämyksellinen, täynnä hyvää mieltä ja uuden kauneuden löytämisen riemua.

Kirjoitan elämyksellisestä retkestäni myös blogiini, otsikoksi valikoituu epäröimättä Maisemaonnellinen talviretki Saaren kansapuiston Kaukolanharjun sielunmaisemaan. 

Vihdoin 27.1. saamme täällä Kehä Kolmosen sisäpuolellakin pienen pölymäisen lumilaskeuman.

Tammikuussa ihmismieli halajaa paitsi valkoista lunta, myös uusia alkuja. Tehdään hyviä päätöksiä, ja mietitään alkaneen vuoden vielä kirjoittamattoman kirjan tyhjiä sivuja. Mitä niille kirjoittaisin, mitä uutta tänä vuonna oppisin?

Jo pitkään mielessä pienellä liekillä kytenyt haluni kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi leimahtaa yllättäen liekkiin. Löydän Internetin löytöretkilläni tieni Jyväskylän avoimen yliopiston sivuille.

Vihoviimeisenä mahdollisena ilmoittautumispäivänä ilmoittaudun Viestinnän ja journalistiikan peruskurssille.

Aloituspäätöstä seuraavan päivän alkuiltana istun jännittyneenä Helsingin Kyläsaarenkadulla, Diakonia-ammattikorkeakoulun tiloissa kuuntelemassa korvat höröllä johdatusta viestinnän ja median tutkimukseen. Mietin miten päivätyö yhdistetään iltaopiskeluihin, mutta järkeilen aikataulujen hoituvan kyllä. Läsnäoloa vaativia sessioita on onneksi tiedossa vain vähän, ja nekin iltaisin ja lauantaisin.

Päädyn mietinnässä lopputulemaan, että järjestelyssä suurin kärsija tulee olemaan kirjoitusharrastukseni. Että blogiin päätyvien luontoretkijuttujen määrä ei taida tänäkään vuonna lisääntyä.

Helmikuun huolikuorma vetää mielen matalaksi

Helmikuu tarjoilee melkein liian suurella annostuksella huolta ja murhetta. Innokkaimman retkikaverini, väsymättömän nelijalkaisen ystäväni retkikoira Jetsun terveys romahtaa. Valikoiva ruokahalu vaihtuu täydelliseen ruokahaluttomuuteen. Ruokahaluttomuus yhdistettynä aamuöiseen pahoinvointiin vie koiran tiputukseen.

Helmikuun alussa saamme diagnoosin eturauhastulehduksesta. Kuun edetessä lausunto jyrkkenee taivaita ja mitta-asteikon ylärekisteriä hipoviksi haima-arvoiksi.

Syvä huoli jäytää mieleni alati pimeämmiksi käyviä sopukoita.

Yritän keskittyä kaikkeen siihen hyvään, jota elämässä on. 

Mutta olen huolissani myös kuudennesta sukupuuttoaallosta, ilmastonmuutoksesta ja lumettomasta talvesta.

Kaipaan lunta ja kaipaan kunnon talvea. Sukellan Kittilän vuoden takaisiin tykkylumikuviin ja metrisiin hankiin, ja itken kaipuuni digiavaruuteen otsikolla Lumen kaipuu.

Maaliskuussa kaikki muuttuu

Maaliskuussa seuraan BBC:n uutissovellusta otsa huolesta entistäkin syvemmässä kurtussa. En voi ymmärtää, miksi meillä eletään täysin normaalia elämää, vaikka koronan perkele väijyy iskuetäisyydellä, alle kolmen tunnin lentomatkan päässä.

Uutisaddiktoituneena seuraan erityisesti uutisia entisillä kotikulmilla Lombardiassa riehuvasta uudesta koronaviruksesta. Pohjois-Italian terveydenhoitoon kantapäideni kautta tutustuneena ymmärrän, että se mikä tapahtuu siellä, voi hyvin tapahtua myös täällä.  Olen yhtä aikaa huolissani vastuullani olevasta Jetsusta ja Italian Bergamon koronahätätilasta jolle en voi tehdä yhtikäs mitään.

Synkät pilvet peittävät taivaan. En voi olla purkamatta huoltani eetteriin. Kirjoitan 8.3. blogiini syvästi huolestuneena siitä, miksi meillä edelleen odotetaan tumput suorina täysin normaalia arkea eläen. Varokaa! Se ei ole susi, se on joutsen! Maailmanhistorian muuttava Musta Joutsen on Alppien eteläpuolella jo nousukiidossa!

Kuvitukseksi valikoin vuotta aiemmin Uuden-Seelannin Te Urewerassa kuvaamani mustat joutsenet auringonlaskussa. Otsikoksi sorvautuu Wuhanin musta joutsen – maailmanhistorian murroskohta.

(Eräs lukijani syyttää kirjoitustani asiattomaksi ja epäeettiseksi penätessäni viranomaisilta pikaisia rajoitustoimia, ja ilmoittaa poistuvansa lukijoideni joukosta. Myöhemmin keväällä arvioin blogikirjoitustani ja lukijan sille antamaa kritiikkiä juridis-eettisesti oppimistehtävässä hyvin arvosanoin kurssilla Viestinnän etiikka ja normit.)

Kotiläänini Uudenmaan koronatilanne kiristyy. Lähden 9.3. hartaasti odottamalleni talvilomalle Kuusamoon. Koronatilanne amputoi viikon loman lumimaisemissa yhdeksi vaivaiseksi perillä vietetyksi päiväksi.

Kovasti odotan Kuusamon tykkylumimaisemia, mutta oikukas kevättalvi vaihtaa lumisateen vedeksi. Vietän Pienellä karhunkierroksella ja Riisitunturilla retkipäivän 10.3. lumettomia puita katsellen.

Kirjoitan tuon päivän ajatuksia Oulangan kansallispuistokuvin artikkeliin Pieni Karhunkierros talvella, ajatuksia koronakatastrofin alkumetreiltä.

Ajaessani Kuusamosta kotiin 11.3. kuuntelen radiouutisia, kun Maailman terveysjärjestö julistaa vihdoin koronan pandemiaksi. Seuraavana päivänä 12.3. Hallitus antaa ensimmäiset suositukset koronan hillitsemiseksi, myös etätyösuosituksen.

18.3. Suomessa julistetaan poikkeustila. Uusi normaali on alkanut. 

Ennen kuin maaliskuu päättyy, olen ottanut kivuttoman digiloikan paitsi työnteossa, myös ruokaostoksissa. Paikallisen K-Supermarketin nettikaupan tilausjärjestelmä toimii moitteetta. Tilaan ja maksan ostokset etukäteen netissä. Ruokatoimituksen haen kontaktittomasti lastauslaiturilta, tai tilaan pienellä lisämaksulla toimituksen kotipihaan. Ihanan helppoa ja vaivatonta! Ja ennen kaikkea terveysturvallista. Enkä sitä paitsi ole ikinä kaupoissa pyörimisestä ja tavaroiden etsimisestä tykännytkään.

Huhtikuu tuo suru-uutisen mutta myös iloa 

Huhtikuun alku tuo suru-uutisen Valkeakoskelta. Suuri ajattelija, enimmäkseen täysin väärin ymmärretty Suomen suurin Luonnonystävä Pentti Linkola on kuollut. Kyyneleet kihoavat silmiini peruuttamattoman edessä. Otan hyllystä esiin nimikirjoituksella varustetun Riitta Kylänpään kirjan Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

Legenda on kuollut.

Pentti Linkolalla oli varmasti omat heikkoutensa ja huonot puolensa, kuten meillä jokaisella. Mutta kiistatonta lienee, että kukaan ei tule koskaan täyttämään hänen saappaitaan lintujen suojelijana ja rengastajana, niin asialleen omistautunut Pentti oli.

Muistan Penttiä lahjoittamalla hänen perustamalleen Luonnonperintösäätiölle. Toivottavasti aikoinaan omat perintörahansa ensimmäiseen säätiön suojelumetsään sijoittanut Pentti saa arvoisensa muistometsän.

Huhtikuu tuo myös paljon iloa ja valoa. Etätyö sujuu, tekniikka toimii. Päivärytmi on vakiintunut. Vihdoinkin paikkariippumatonta työtä saa tehdä paikkariiippumattomasti!

Työhuoneeseen jo vuosia sitten hankkimani Ikean sähköpöytä hurisee napin painalluksella ees-taas, ja saman putiikin mainio Markus-tuoli on hyvä istua silloin kun seisominen ei maistu. Ja kuinka paljon elämää helpottaakaan ikivanha, mutta uudella värikasetilla vastoin kaikkia odotuksia henkiin herätetty Canonin tulostin. Katseeni näytöstä nostamalla näen työhuoneen ikkunan takana pihlajan, katajan ja käkkärämännyn. Takapihan ei-niin-avaran, mutta kuitenkin vihreän luonnon.

Onnea on ikioma, ergonominen kotitoimisto!

Onnea on toimiva arki!

Aamulenkki metsässä koirien kanssa pohjustaa jokaisen hyvän päivän. Käytän työmatkaruuhkissa säästämäni ajan ulkoillen ja liikkuen. Jokaisessa työpäivässä on tunnista kahteen uutta, ”ylimääräistä” aikaa. Olen onnellinen, viihdyn elämässäni. Tunnen energiani lisääntyvän samaa tahtia valon kanssa. 

Työnantaja tekee Ruotsista tarjouksen, josta en voi kieltäytyä. Vain 10 prosentin pohjapalkan vähennyksellä saan 80 prosenttisen työajan. Kiitos! Tämä sopii.

Viihdyn etätyössä, ja viihdyn tässä turvavälitetyssä koronakeväässä. Viihdyn, vaikka kuntopolulla on ruuhkaa, ja ruuhka ylivuotaa myös metsän poluille joissa aiemmin on vallinnut rauha.

Kierrän muut kulkijat kaukaa. Sehän onnistuu etenkin aamuäreänä ja vajavaisesti heränneenä.

Illat valoistuvat, päivä pitenee. Ilta- ja viikonloppuopiskelut pitävät blogin hiljaisena. Partioaitan retkeilykurssilla tapaamani Iris tekee tilauksestani blogilleni ensimmäisen, ihan oman logon.

Lopputulokseen tyytyväisenä kirjoitan blogiin Maisemaonnellisen logon tarinan.

(Joulukuussa logoon tehdään blogiteknisten haasteiden vuoksi pientä lisäviilausta. Samassa viilauksessa sievistyvä nokka helpottaa lajitunnistusta.)

Toukokuu tarjoilee uusia luontoelämyksiä

Toukokuussa alan toden totta hyödyntää työajan lyhennysohjelmaa. Pidän perjantait vapaina, ja suuntaan jälleen hyvinvoivalta vaikuttavan reissukoira Jetsun kanssa uusiin luontokohteisiin.

Viikonloppuisin polut ovat turpeana kävijöistä, mutta perjantaisin meille on hyvin tilaa.

Ensimmäisenä käymme lyhyen ajomatkan päässä Lohjan Karnaistenkorvessa. 

Käymme myös meille uudessa kansallispuistossa, Kurjenrahkassa. Teemme Savojärven kierroksen hehkuvan kauniina toukokuisena perjantaina. Blogiin asti päätyy juttu Kurjenrahkan kansallispuiston Savojärven kierros, pitkospuita ja laineiden liplatusta.

Seitsemisen kansallispuistossa käymme myös.

Kierrämme pilvisenä päivänä Torpparintaipaleen ja Saari-Soljasen, mutta kumma kyllä digitaalista jalanjälkeä ei jää muualle kuin Googlen seurantaan. Google toden totta tietää liikkeistäni kaiken.

Kesäkuun kyy – käärme kesäparatiisissa

Kesäkuun alussa käymme Jetsun kanssa Päijänteen kansallispuistossa ihmettelemässä sateista, hyttysten kansoittamaa Pulkkilanharjua ja Päijätsalonvuoren näkötornia.

Eräänä sateisena lauantai-aamuna livahdan yksin Haagan alppiruusupuiston kukintaa katsomaan. Jätän suosiolla poutapäivien ruuhkat väliin. Kirjoitan blogiin jutun Haagan alppiruusupuisto on aistinautinto myös sateella.

Kesäkuun puoliväli on tirisevän kuuma, ja luonto kuivuu.

Matkaamme Tammisaaren saaristoon juhannuksen viettoon. Otan vihdoin ensimaistiaisia jo pitkään käyttöönottoaan odottaneeseen droneen.

Juhannus vietetään pienessä piirissä terassilla kokoontuen ja turvavälejä noudattaen. Juhannuksen jatkoksi aiomme nauttia harvinaista kesäherkkua, kokonaisen viikon saariston kesää.

Puuterassille pyytämättä visiitille luikerrellut sahalaitatakki pakottaa nopeisiin suunnitelmanmuutoksiin. Rannasta ylämökin puuterassille noustessamme Ronja-koira ei pysähdykään käskystä, vaan kyy ja Ronja päätyvät ottamaan mittaa toisistaan. Ottelusta ei kumpikaan selviä vammoitta.

Kohtalokkaasti koiran hampaiden välissä vammautunut kyy poistuu tästä maailmasta pistolapiolla armahdettuna. Kipushokissaan kuonoon purtuna paikalleen kuolaamaan jäänyt Ronja kannetaan terassilta ensin veneeseen ja sitten autoon.

Pikakuljetus lossijonon ohituskaistaa kuljettaa tammisaarelaisen eläinlääkäripäivystyksen hukkareissun jälkeen karjaalaisen eläinlääkärin Hanna Knaapisen tippapullon jatkoksi.

Mökkiviikko vaihtuu kyyn puremasta kotimaisemiin, ja myrkkyannoksen saaneen koiran kotihoitoon ja tarkkailuun.

Kesäkuussa saan vihdoin kirjoitettua koronakevään henkireikänäni toimineesta, paljon ajatuksia herättäneestä Vesa Heikkisen kirjasta Kivi, Kukka ja Kuu – ohikiitäviä onnenhetkiä taivaankannen alla.

Heinäkuu vie kaupunkilomalle Turkuun

Heinäkuussa uskaltaudumme kaupunkituristeiksi Turkuun. Majoitumme yön Radisson Blu Marina Palacessa, jossa tuntematon pariskunta kysyy kohteliaasti mahdollisuutta tunkea kanssamme samaan pieneen hissiin. Anteeksi, mutta se ei käy. Turvaväli ei toteudu. 

Haltioidumme aurinkoisena hellepäivänä Vartiovuorenmäen suurten puiden suojaisasta varjosta, ja Luostarinmäen Käsityöläismuseon yksityiskohtaista historiaa tihkuvista sievistä puutaloista.

Illalla istumme vuoden ensimmäisellä ravintolaillallisella omassa rauhassamme mainion Smörin tunnelmallisessa holvikaarikabinetissa. 

Elokuussa suunta on pohjoiseen

Elokuun alussa suuntamme kahden viikon autolomalle kohti pohjoista. 

Matkalla pysähdymme majoittumassa Kuusamossa ja Kilpisjärvellä – ja käymme valloittamassa Saana-tunturin. 

Raja Norjaan on auki, joten Kilpisjärveltä matkamme jatkuu kohti Yykeänvuonoa, ihan ulkomaille asti siis!

Perillä selviää, että kiva Svensbyn maatilamajoitus sattuu vaivaisen kymmenen kilometrin päähän kuuluisasta Blåvatnetin jäätikköjärvestä. Saanan valloituksen päivänä teemmekin myös ennalta suunnittelemattoman kivikkokävelyn turkoosin veden ääreen!

Reissukoira Jetsu reissaa Pohjois-Norjan lomalla mukanamme. 

Koemme Norjan Henningsvaerissa askeettisen, ahtaan ja alakuloisen ”koiraystävällisen” hotellihuoneen aiheuttaman kitkerän majoituspettymyksen. Perillä Lofoottien Reinessä saamme onneksemme vahingon korkojen kanssa takaisin.

Yövymme kahdessa sympaattisessa kalastajamökissä upeita maisemia ihaillen.

Elämme ja hengitämme neljä vuorokautta keskellä kauneinta postikorttimaisemaa.

Haukomme henkeämme ja ihmettelemme voiko tällaista ollakaan.

Reinessä tärkeimmät loma-askareemme ovat maisemien katselu kalastajamökkien terasseilta, kiipeäminen huikeiden maisemien ääreen ikoniselle Reinebringenille, sekä maistuvan paikallisen kalaruoan maistelu.

Kalaruokaa noudamme vieressä olevasta Anitan mereneläväravintolasta mökkeihin nautittavaksi. Reinebringenin kivirappuset nousemme ylös peräti kaksi kertaa. Samana päivänä.

Tuon yhteensä noin 6.400 sherpaportaan kiipeilyrupeaman jälkeen onkin hyvä istua autoon ja suunnata takaisin Suomeen. Kun kävelemään ei kuitenkaan kunnolla pariin seuraavaan päivään pysty.

Elokuun lopulla juhlistan Suomen luonnon päivää menemällä ystävän kanssa aamunkoiton luontoretkelle Karjaan Lepinjärvelle. Heräämme kodeissamme törkyaikaisin, ja ajamme paksun sumun keskellä silmät sikkurassa kumpikin omaa reittiämme kohteeseen.

Blogiin päätyy juttu elämyksellisestä syysaamusta hengästyttävällä mutta paljon kertovalla otsikolla Aamunkoiton luontoretki Lepinjärvellä kuljettaa vesilintujen paratiisista pähkinäpensaiden kätkemälle rautakaudelle.

Syyskuu on ruskalomakuukausi

Syyskuussa on viimeisen käyttämättömän kesälomaviikon aika. Suuntaammme ruskalomalle kohti Kuusamoa.

Tukikohtanamme toimii huikea kelohuvila Villa Konttaisenranta, jonka sijanti omalla rantakaistaleellaan Hakojärvellä tarjoaa makoisat yöunet, mutta vie aamu-uneni. Varsin hyvästä syystä. 

Viikon ruskalomalla nautimme iltapäivisin ruuhkattomista Posion, Rovaniemen ja Kuusamon kauniista maisemista, muiden ruskaturistien jonottaessa samaan aikaan suosituimmilla reiteillä ruuhka-aikaan. Päiväohjelmaamme mahtuu muutaman tutun kohteen lisäksi mukaan myös meille täysin uusia retkikohteita.

Opiskelutauon sekä luomisen ja runsaiden valokuvien tulvassa blogiin valmistuu ruskavärejä pursuavia juttuja monta, muutama jää vielä jonoonkin:

• Kuusamon ruskaretriitti ruuhkattomilla poluilla – maisemaonnellisuutta ja luontoluksusta 
• Riisitunturin Riisin rietas – ruskaviikon rauhallinen retki massahurmaajan maisemissa
• Kuusamon kalaisa Piikstammi on elämyksellinen retkipaikka kosken kohinassa
• Lumoudu Kuusamon luonnosta ruuhkattomasti, ota suunnaksi Iivaara
• Auttiköngäs – komean könkään kohinasta Könkäänvaaran taigametsämaisemiin
• Pähkänäkalliolla mietin maisema-arvokaupan toimivuutta jutussa Olisitko valmis maksamaan mielipahattomasta maisemasta?

Lokakuu pyyhkii ruskan puista

Lokakuun alussa karkaan sooloretkelle Someron Häntälän notkoille.

Karjaa ei Häntälän notkojen laitumella pettymyksekseni enää näy.

Komeat keltaiset syystuulessa väräjävät haavat ovat kultarahamaiset lehtensä jo melkein pudottaneet. Toden totta, noista somerolaisista kumpuilevista laitumista tulee kuin tuleekin mieleen Sormusten Herran kuvauspaikka, pittoreski Hobbiton.

Marraskuu tuo pihapiiriin puukiipijän ja hömötiaisen

Marraskuun lopulla aloitan jokatalvisen kestoharrastukseni, lintujen talviruokinnan. Terassimme katosta roikkuu ystäväni suunnittelema ja omin käsin vesivanerista nikkaroima, säältä suojattu suuri siemensäiliö. Lataan säiliöön kilokaupalla kuorittuja auringonkukansiemeniä. Ruokintalaitoksen katolle nostan tarjottimelle halkaistun talitangon. Uteliaat ja joka paikkaan kerkiävät tiaiset löytävät paikalle saman tien.

Seuraavana aamuna pihalle löytää tiensä leegio mustarastaita. Ne istuvat aamuhämärissä rusokirsikassa ruokajonossa toisilleen tiksuttaen, päivän valkenemista odottaen kuin pulleat mustat omenat. 

Marraskuu tuo tullessaan tuttujen suosikkilintujeni lisäksi myös lintuelämyksiä. Etätyöpisteeni ikkunasta, kesken Teams-palaverin bongaan pikkuruisen puukiipijän vanhan pihlajan rungolta. Muutamaa päivää myöhemmin bongaan ruokinnalla pyörähtävän erittäin uhanalaisen hömötiaisen! Olen vähällä haljeta onnesta. 

Joulukuussa ei etsitä valtaa eikä loistoa

Perinteinen itsenäisyyspäivän juhlaillallinen ystäväpiirissä vaihtuu elämykselliseen, täysin uudenlaiseen Linnan juhlahumuun. TV-lähetys naulitsee ruudun ääreen, ja oman iltani kruunaa Biolasten esitys. Kantaa ottava esitys yllättää. Se tuo aiemmin valtakunnan suurimpiin pönötysjuhliin ripauksen toivoa siitä, että vanhatkin rakenteet voivat muuttua. Huomaan keittäväni hiirille pesuvettä ilosta ja liikutuksesta.

Joulukuun työpäivät ovat tuttuun tapaan kiireisiä, mutta tällä kertaa myös epätavallisen raskaita. Kuun puolivälin lauantaina teemme synttärijuhlistusretken, irtioton etätyöarjesta. Mustion linnan Merlinin torniin ei enää ole asiaa koirakaverin kanssa, joten yöpymisretkemme suuntautuu idylliseen Fiskarsiin

Kävelemme Fiskarsin viehättävällä kylänraitilla. Tämä on yksi niistä paikoista, joihin en ikinä kyllästy. Fiskars on Suomen viehättävin ruukkikylä, kuin palanen idyllistä Englantia suurine jalopuineen, viehättävine rakennuksineen ja kylää halkovine jokineen.

Hotelli Tegelistä meille löytyy asiallinen koirahuone, joka on aivan herkkusuiden suosiman ravintola Wärdshusin vieressä.

Värssyn ystävällisillä tarjoilijoilla on maskit kasvoillaan, ja turvavälit muihin pöytiin ovat mallillaan. Ruoka on herkullista, ja annokset kauniita.

Yhteen ääneen toteamme, että ravintolaillallisia on tässä koronakurimuksessa ollut se suurin ikävä. Kaikki muu on oikeastaan aika kivasti mallillaan.

∞

Joulukuun sää on sateinen ja loppumattoman harmaa. En saa yhden yhtä kuvaa julkaistua minnekään.

Huomaan ajattelevani, että Instagram tuntuu vaativan liikaa siihen nähden, mitä minulla olisi sille antaa. Instagram vaatii liikaa aikaa, liikaa säätöä, liikaa läsnöoloa. Instagram tarjoaa liikaa seuraajien määrää vippaskonstein lisäämään pyrkiviä, ”seuraan-en seuraa” -peliä pelaavia. Liikaa kaupallisuutta. Liikaa kaikkea sitä, mitä en juuri nyt kaiken muun painavan lisäksi jaksa harteillani kantaa.

Joulukuu toden totta puristaa sielustani viimeisetkin liikenevät pisarat. Onnekseni Jyväskylän avoimen yliopiston viimeisen kurssin opettaja ilmoittaa, että olen päässyt läpi tyydyttävin arvosanoin Mediamaiseman murrokset -kurssista, vaikka väärinkäsityksen vuoksi yksi verkkotenttiin tarvittu lähdeteos puuttuikin.

Niinpä avoimen urakkani jatkuu vielä tammikuun, ei välttämättä, vaan hyvä-tietää -pohjalta. Sillä mikäpä tässä koronatalven hämärähyssyssä voisikaan olla parempaa kuin itsensä kehittäminen? Tosin tammikuun lukulistalla oleva kirja Social Media – a critical introduction tarjoaa varmasti bensaa jo ennestään somekriittisten ajatusteni liekkeihin.

∞

Lopulta tämä vuosi 2020 ei ollutkaan oikeastaan yhtään hullumpi. Näin vuotta taaksepäin tarkastellen huomaan tähän kummalliseen vuoteen mahtuneen epätoivoa ja huolta, mutta myös lukuisia hienoja luontohetkiä, kauniita maisemia ja toivon ja valon pilkahduksia. Paljon hyviä ja kauniita hetkiä, paljon lämmintä yhdessäoloa.

Joku on meillä Suomessakin nimittänyt koronatoimia suuren maailman tyyliin lock downiksi, mutta sellaista meillä ei ole nähtykään. Kaupassa käynti ja ulkoilu on ollut koko ajan sallittua, jopa Uudenmaan eristyksen ajan. Luonto on ollut aina auki, ja ottanut aina avosylin vastaan.

Tänä vuonna on ollut hyvä keskittyä olennaiseen, tärkeimpiin ihmisiin ja asioihin. On tehnyt hyvää karsia elämästä ja kalenterista turhaa tauhkaa ja sellaista tarpeetonta tekemistä, joka ei ole parantanut elämisen laatua. On ollut hyvä oppia uusia tapoja tehdä ja toimia, järkeistää ja virtaviivaistaa. Digiloikat eivät elämässäni ole oikeastaan olleet mitään loikkia, vaan maltillisia, oikeaan suuntaan matkaa jatkaneita edistysaskelia.

Entä mikä on reissukoirakaverini Jetun vointi? Sitä ei tunnu tietävän kukaan. Ei vaikka olemme epätoiveikkaina käyneet parhaiden asiantuntijoiden luona. 

Niinpä me elämme jokaisesta yhteisestä päivästämme nauttien.

Sillä huomista ei meille ole luvattu. 

Mutta niinhän se on, että elämämme on ohuen langan varassa.

Kaltevalla pinnalla. Elämälle ei anneta takuuta. Meille kenellekään. 

Siksi nukumme Jetun kanssa yöt seläkkäin. Siksi seisahdumme molemmat silloin kun metsä pysäyttää nuuhkimaan kauriiden tuoreita jälkiä.

Kuuntelemme tuulta ja pysähdymme katsomaan luonnon ihmeitä. Olen sammuttanut aamulenkeiltämme kiireen, opetellut vihdoin pukeutumaankin niin, että pysyn lämpimänä ilman jatkuvaa liikettä. 

Yhtenä joulukuisena päivänä keskellä Espoota sataa pikkuisen lunta.

Koska talvea ei ole meille tänne joulukuussa varmuudella luvattu, tartun hetkeen.

Tartun myös kameraani, ja valoa pimeyteen antavaan pikkulyhtyyni. 

Jätän koirakaverini kotiin, vaikka suuntaan kotimetsääni. Otan muutaman kuvan lohdutuksekseni, jotta olisi edes jotain, ellei sitä talvea tänne saada lainkaan.

Tämän eriskummallisen vuoden päätteeksi haluan toivottaa sinulle tulevalle vuodelle rauhaa, rakkautta ja terveyttä.

Toivon meille kaikille myös kypsyyttä ja viisautta, kun mietimme mitä tehdä sen meille toivottavasti melko pian tarjottavan koronarokotteen suhteen. 

Jos kaipaamme päätöksemme pohjaksi ajan hampaan jäytämää satavuotista perspektiiviä, hyvä paikka pohtia ratkaisua on Kauniaisten Stockmannin rauniot. 

Kävellään sisään linnamaisen huvilan kesken jääneeseen kivijalkaan, ja kuvitellaan miten kaunis huvila tästä olisi voinut tulla.

Jos vuonna 1918 Espanjantautiin olisi ollut tarjolla toimiva rokote. 

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia ilman lupaa?

Copyright  2020 Johanna Suomela 

All rights reserved.

Kiitos että luit  Jos tykkäsit, laita jakoon.

Tykkäämistaloutta ja seuraamismahdollisuuksia:

Facebook  Ι  Instagram  Ι  Twitter  Ι  Blogit