Kuusamon Kuntivaara – rajavyöhykereitin tykkylumimaisemissa nukkuvien karhujen naapurissa

Kuusamo on löytöretkeilevän luontomatkailijan paratiisi. Hiihtokeskusten ja kansallispuistojen ruuhkia karttava, rauhaa rakastava päiväretkeilijä löytää Kuusamosta lukuisia rauhallisia kohteita. Myös sellaisia, joissa vastaan tulevien kanssaretkeilijöiden räknäämiseen riittävät yhden käden sormet. Sellainen on lähellä rajavyöhykettä sijaitseva Kuntivaara.

Kuusamon Kuntivaaran rajavyöhykereitti on Kuusamon kaupungin ylläpitämä. Kesäaikaan komealle kodalle pääsee perille patikoimalla helppokulkusta reittiä pikkutien parkkipaikalta eestaas vaivaiset 3,5 kilometriä. Miten mainio reitti pituudeltaan vaikka lasten kanssa taivallettavaksi siis! Talvella parkkipaikalle johtava pikkutie on auraamaton, joten kokonaismatka kodalle ja takaisin venähtää Vuotungintieltä lähes kahdeksaan kilometriin.  

Olemme ajaneet Kuusamon Hakojärveltä rajavyöhykkeen läheisyyteen Vuotungintietä, tietä numero 8690. Rukan suunnasta Kuntivaaralle voisi tormuuttaa myös lumikelkkaillen, jos takalisto kestää noin 100 kilometrin edestakaisen matkan. Kuinka monen muun kuusamolaisen näköalavaaran laelle pääsee lumikelkkaillen? 

Saamme auton mahtumaan metsätien risteykseen juuri ja juuri. Entuudestaan paikalla on tullessamme jo kaksi autoa. Asennamme lumikengät jalkaamme, vaikka kelkkauralla kulku onkin varsin vaivatonta. Toisaalta komposiittirunkoisten lumikenkien pohjissa törröttävät rautaprofiilit pitävät askelen vakaana, eikä jalka lipsu lainkaan. Paraskin nastakenkä on kunnollisilla pohjaraudoilla varustettuun lumikenkään verrattuna pito-ominaisuuksiltaan melko onneton härveli, ja lumikenkäilijällä on puolellaan myös muita etuja. Kuten se, että lumikenkäilijä voi huoletta astua vaikka kelkkauralta tai polulta sivuun, uppoamatta kannikoitaan myöden hankeen – syvemmänkään lumen aikaan. 

Valoisaa aikaa ei tänään ole paljon käytettävissämme, sillä kello käy jo yhtä. Lähdimme Villa Konttaisenrannasta liikkeelle vasta puolilta päivin, ja yllätyspysähdys Jyrkänkosken kuohujen äärellä vei sekin aikaa.

Jo maastoon jalkautuessa on selvää, että tänään ei tarvitse paljon kaukomaisemia Venäjän puolen Paanajärven kansallispuiston suuntaan ihailla, niin usvaista ja harmaata on. No, usvaisena ja pilvisenäkin päivänä on silti kaunista. Omalla, hieman vaatimattomammalla tavallaan.

Retkikoirakaverimme Jetsu mennä viuhtoo turvavärisessä pompassaan edellä – niin paljon kuin hihna antaa myöden. Lumihanki kavaltaa reittiämme ristenneen liikenteen, ja vie jälkineen ja hajuineen riistaveristä noutajaa nenänsä perässä. Täällä jos missä tien on voinut ylittää melkein minkä tahansa lajin edustaja.

Metsätien varren kyltti muistuttakin meitä erämaisesta sijainnistamme. Nyt ollaan nukkuvien karhujen naapurissa! 

Kesällä täältä ei olisi pitkälti karhukuvausta järjestävän Karhu-Kuusamon kojuille. Nyt meidät ja kontiot erottaa monikymmensenttinen hanki – ja kahdenkymmenen asteen pakkanen. Otsot uinuvat toivottavasti tyytyväisinä talvipesissään jossain rajantakaisen Paanajärven kansallispuiston puolella.

Karhujen talviunten rikkumattomuuden aprikoinnin lisäksi maisema ei tarjoa yllätyksiä, eikä metsätalouteen liittymättömiä ajatuksia.

Suoraan linjattua metsätietä pitkin kulku on muuten pelkkää tylsähköä siirtymää. Tosin lumipukuisena kaunista niinkin. Lumivaippa peittää armeliaasti hyvin todennäköiset ei-niin-kaukaiset hakkuut.

Siirtymätaipaleella ollaan vankasti talousmetsässä. Ympärillä avautuu aukeaa ja tasakokoista taimikkoa. Naapurin puolen Paanajärven kansallispuiston vanhoihin koskemattomiin metsiin ei olisi täältä matka eikä mikään. 

Välillä lonkeronharmaa tammikuinen taivas vivahtaa aavistuksen kellertävään. Mutta turha toivo, kauniita valoilmiöitä ei ole tänään tarjolla. Aurinkoa saimmekin onneksi varastoon jo eilen Kiveskosken kullanhohtoisessa kuuramaisemassa.

Ei kuitenkaan aikaakaan kun olemme vaaralle nousevan polun juurella. Kesäparkkipaikasta muistuttaa levennys polun alkupäässä. Puinen viitta opastaa kohti Kuntivaaraa, kertoen matkan ylös olevan 1,75 km. 

Liukulumikenkätyttö tulee polulta hymyillen vastaamme, kertoen että metsä ylempänä on näkemisen arvoista.

Katoavaa lampimaisemaa – Liittolampi kasvaa hiljalleen umpeen

Varsinaista Luontohelmireittiä ei tarvitse lumikenkäillä pitkään, kun ollaan jo Liittolammella.

Liittolampi on pieni hehtaarin kokoinen lampi puuttoman nevan keskellä. Kesäaikaan voisimme todistaa kuinka rahkasammal kurottautuu hissukseen eteenpäin, sillä Liittolampi tulee hiljalleen kasvamaan umpeen.  

Tällaisena puolipimeänä pakkasusvaisena talvipäivänä jäätyneen Liittolammen nevan luota avautuva maisema näyttää sadunomaiselta. Olemme 360 metrin korkeudessa.

Alkuun reitti kulkee yksityisten maaomistajien talousmetsien – eri ikäisten ja kuntoisten taimikkojen – läpi.

Lopulta reitti palkitsee  kulkijan komealla vanhalla, Natura 2000-ohjelman kuusimetsällä.  

Vanha ja varttunut, paljon nähnyt metsä on hiljainen kuin pumpulikehto.

Äänettömyys kietoo pehmeään vaippaansa, polun rauha on rikkumaton.

Reitti on helppo, eikä nousu juuri pulssia nostata.

Kesällä täällä pääsisi pitkostelemaankin, ja ihailemaan pienen piston päässä odottavaa vihreää puron varren saniaislehtoa. Tammikuussa keskitymme ihailemaan lumen peittämiä vanhoja jättiläisiä.

Kuntivaaran kuusten iäksi arvioidaan noin 250 vuotta. 

Jossain täällä vanhan metsän suojassa lumikerroksen alla lymyää myös valtaisa muurahaiskeko. Tänään emme sitä löydä.

Kuntivaara on täyden palvelun taukopaikka

Komean kuusimetsän jälkeen huippu tulee eteen melkein yllättäen. Olemme lähes 500 metrin korkeudessa. 

Kuntivaaran laella kulkijaa odottaa kota tulisijoineen, näkötorni, puuliiteri ja hyyskä. Kaikkea tarpeellista siis! Lisäbonuksena myös hulppea näköala – joka tosin ei tänään tee numeroa itsestään.

Kiipeämme Kuntivaaran näkötorniin. Raaka pakkastuuli osoittaa talviluonnon voiman, ja kuin varoituksena on vähällä viedä hatun päästä. 

Kahdenkymmenen asteen pakkanen tekee teknologialle taas tehtävänsä.

Kameran objektiivi jähmettyy liikkumattomaksi kalikaksi, ja jään jälleen luottokännykkäni varaan. Onneksi on varajärjestelmä. Partioaitan retkeilykurssin yksi tärkeimmistä opeista olikin, että kriittisillä varusteilla pitää aina olla varajärjestelmä.

Vaikka eipä kai kukaan voi vakavissaan väittää valokuvauksen olevan kriittisesti tärkeää, ainakaan selviytymisen kannalta? Mutta talvilomaviikon onnistumisen kannalta kyllä.

Ja onhan se ihan kiva sekin, että kännyköitä on mukana kaksin kappalein. Että kun povitaskussa säilytetty vihreä Android-ukko lakkaa lopulta varoitellen heilumasta näytössä ja sammuttaa koko järjestelmän parinkymmenen asteen pakkasessa, mukana on kännykkä jolla voisi tarvittaessa vaikka hälyttää apua. 112-puheluun kun kelpaa se valokuvausominaisuuksiensa takia mukana kulkeva, se jossa ei ole liittymää enää lainkaan. 

Valon väri muuttuu.

Kyltti kertoo mitä kaikkea täältä voisi suotuisan sään sallitessa bongata: Munavaaran, Päänuorusen, Poikanuorusen, Kivakan, Nuorusen ja Ukontunturin sekä Vatajärven ja Tavajärven. Suurin osa näkyvästä maisemasta kuuluu nykyisin Venäjälle.

Voin vain kuvitella miten upea maisema täältä avautuisi selkeällä säällä ja auringon paistaessa. Täytyykö tänne tulla kesällä uudelleen? 

Aurinko alkaa tehdä laskuaan jossain kaukana raskaiden pilviverhojen takana. Vaikka eipä häntä tänään liiaksi ole näkynytkään.

Pieni lähes huomaamaton ujon kellertävä rantunen häivähtää jossain kaukana. Ohoi, terveiset sinne Lännen maahan! 

Kodan takana on moottorikelkkoja, ja sisällä palaa lämpöönsä houkutteleva kelkkailijoiden tuli. 

Hyödynnämme kernaasti valmista tulta, lämmitämme peuranmakkarat ja hörppäämme vettä.

Kodan kivilattia on tyrmäävän kylmä, istutamme Jetsun puupenkille odottamaan makkaraosuuttaan.

Kovin pitkiin kotatulisteluihin ei taivu aikataulu – eikä koronaturvallinen käytös turvaväleistä huolimatta.

Luontoäiti muistuttaa meitä ystävällisimmin, että tammikuun yhdentenätoista päivän pituus mahdollistaa vain lyhyitä ja ytimekkäitä retkiä ilman otsalamppua. Aurinko on jo laskenut. Tänään aurinko meni mailleen Kuusamossa jo kello 14.15. 

 Valo alkaa nopeasti entisestään vähetä, pieni jälkipolte värittää hennosti taivaan. Onneksi matka alamäkeen sujuu rallatellen melkein puolijuoksua.

Nyt tiedämme myös minkälainen matka meitä odottaa.

Nöyrästi niiaavaa koivikkoa…

…ja ylvästä pystypäistä kynttiläkuusikkoa.

Kylttejä joissa joskus on lukenut jotain…

Ja päivän viimeiset valonsäteet, kuuralla kuorrutettuna.

Otan viimeisen kuvani kello 15.00. 

Kun pääsemme autolle, on jo lähes pimeää.

Jossain lähettyvillä sijaitsee Isokenkäisten Klubi, ja matkalla kohti Rukaa Pohjolan Pirtti. Kodalla nautitut makkarat pitävät kuitenkin nälkää edelleen loitolla, joten suuntaamme pysähtymättä kohti Villa Konttaisenrannan täpötäyttä jääkaappia, ja omaa suloisen seesteistä kelohonkakuplaamme. 

Voiko tämän päälle mikään ollakaan nautinnollisempaa kuin lämmin sauna ja illallinen hyvän punaviinin kanssa takkatulen loimussa?

Melkein tekisi mieleni todeta Nykäsvainaan sanoin:

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Etenkin silloin kun tätä aikaa saa viettää Kuusamon lumilla.

Lisätietoja ja linkkejä:

Meiltä meni lumikenkäillen Vuotungintien varrelta Kuntivaaran laelle aikaa taukoineen 2,5 tuntia. Ranne-Garminin tallentamaa reittiä pääset kurkistamaan kartalta täältä.

Lisätietoja Kuntivaaran rajavyöhykereitistä lähestymiskarttoineen löydät täältä.