Metsän perukoilla

Today I missed the sunset – for a reason.

Jouluflunssasta on onneksi jäljellä enää harmillinen muisto, ja katu-uskottava kasa lääkkeitä keittiön pöydällä. Oli siis päivänselvää että kun tilaisuus ulkoiluretkeen kotipitäjässä tarjoutui, olin valmis. Kuin partiolainen.

Säähän on aina pelkkä varustautumiskysymys, kylmimmilläänkin. Tänään ei ollut edes kylmä, mutta en muista milloinkaan katuneeni merinovillakalsareihin sonnustautumista.

Vaatteita voi aina vähentää, mutta mikäli niitä ei ole tarpeeksi päällä, hukka perii. Tai hypotermia.

Metsätiellä

© 2014 Johanna Suomela

Olen metsäläinen, vantteraa maatiaisrotua. Luonnon ja metsän eläinten kunnioitus on tullut veren perintönä.

En ole koskaan pelännyt metsässä, edes pimeässä. – Tai ehkä silloin kerran kun iltamyöhän koiralenkillä porasin säkkipimeään syysmetsään reikiä tarpeettoman tehokkaalla Feniksilläni ja jostain – liian läheltä – kuului karmiva huuto. Mieleen rynnivät nekin kauhuleffat joita en ollut koskaan nähnyt. – Lukenut vain Hesarin arvostelut, ja todennut että elämänlaatuni ei mainittavammin kohene tuonkaan rainan näkemisestä.

Muutaman päivän kuluttua veret seisauttavan huudon jälkeen tuulenkaadon juurelta löytyi kuollut kettupolo.

Auringonlaskun aikaan

© 2014 Johanna Suomela

Metsä tarjoilee rauhaa ja kiireettömyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden olla hetken digitaalisten viestinten tavoittamattomissa.

Syyn laittaa puhelin virransäästötilaan tai jopa äänettömälle.Niin etteivät sosiaalisen median ilmoitukset tavoita, eikä mikään tässä maailmassa häiritse.

Olen tässä ja nyt. Pala luontoa. Kuulun tänne.

Heinä auringonlaskussa

© 2014 Johanna Suomela

Pian poistumme metsäpellolta, ja peurat tulevat syömään.

Isän vanhan maasturin kyydissä jännitän metsätiellä pysymistä, en vielä tutki saalistani. Vasta vanhan kotipaikkani lämpöön päästyäni. Ihan mukiinmeneviä kuvia sain tänäänkin – kolmen innokkaan mettäkoiran hihnojen samanaikaisesta handlauksesta huolimatta.

Luontoon pitää päästä joka päivä. Hengittämään keuhkot täyteen raitista ilmaa. Kuten puhdas hengitysilma myös auringonvalo on ihmisoikeus. Sen näkeminen tosin harvoin on henkilökohtainen valinta. Tänään näin siitä vilauksen.

Auringonlaskun viimeinen kajo vilahti hetken puiden latvuksessa. Ja painui taas Lännen Maahan.

Katselin sitä ja mietin, kuinka kaunis voi olla suomalainen maalaismaisema metsän keskellä.

Ja kuinka onnekas olenkaan että sain taas tänään sen nähdä.

Lato auringonlaskun viimeisessä kajossa

© 2014 Johanna Suomela