Vain tunnin laivamatkan päässä Teneriffan turistimassoista sijaitsee rauhallinen ja vehreä La Gomeran luontoparatiisi. Saari on loistava kohde rauhaa rakastavalle aktiivilomailijalle. Mutkaiset tiet ovat erinomaisessa kunnossa, ja vaellusreiteistä on mistä valita.
Saaren keskiosan kansallispuisto, Garajonay, on paitsi kaunis ja pilaantumaton, myös Unescon maailmanperintökohde. Kun viettää saarella neljä aktiivista vuorokautta, mitä löytyy?La Gomeran saari on pikkuinen, sen halkaisija on vain parikymmentä kilometriä, ja siellä asuu alle 25.000 ihmistä. Saarella ei ole yöelämää eikä juuri shoppailumahdollisuuksia, mutta sitäkin enemmän rauhaa ja hiljaisuutta. Ja erinomaisia patikkapolkuja upeissa maisemissa.
Saavumme Gomeralle laivalla Teneriffalta illalla, ja seuraavana aamuna vuokraamme auton San Sebastianin satamassa sijaitsevasta vuokraamosta. Auton varasimme Suomesta käsin etukäteen, koska halusimme varmistua siitä että liikkuvuutemme olisi turvattu. Kulkupeli on uudenveroinen Opel Mokka, hinta 30 euroa vuorokaudelta.
Kun kyselimme neuvoja Garajonayn kansallispuiston parhaisiin maisemiin pääsystä ystävälliseltä Parador-hotellin vastaanottovirkailijalta, hän suositteli aloittamaan kansallispuistoon tutustumisen varman päälle kansallispuiston vierailijakeskuksesta, Juego de Bolaksesta.
Siis Mokka tulille, ja kun navigaattoriin löytyy vielä suomenkielinen dubbaus niin ei muuta kuin keula kohti uusia seikkailuja!
Upeat maisemat ja hyvät tiet
Heti Gomeran pikkuruisesta pääkaupungista, San Sebastianista ylös vuorten suuntaan ajettaessa maisema muuttuu.
Yllättäen tie on leveä ja asvaltti moitteeton. Ainoa hankaluus ja turvallisuusriski tuntuvat olevan mielettömän kovan tuulen vuorten seinämistä tielle irrottamat pienet – ja vähän isommatkin kivet – joita pitää autolla tuon tuostakin väistää. Auton vakuutus ei täällä kata lainkaan renkaita, ja terävät kivet tiellä nähtyämme ymmärrämme syyn.
Ajamme pohjoiseen. Ohitamme Hermiguan hedelmällisen viljelylaakson banaanitarhat, ja ihailemme sinistä Atlanttia. Teneriffa Teideineen hohtaa muutaman kymmenen kilometrin päässä.
Agulon kaupunki jää taaksemme, ja jylhä ja ryppyinen vuorimaisema aukeaa edessä.
Garajonayn kansallispuiston vierailijakeskus
Vierailijakeskus löytyy helposti, sillä yhtäkkiä olemme olosuhteisiin nähden valtavan parkkipaikan luona. Pysäköimme auton, parkkitilaa riittää.
Lauma jeeppejä lähtee ajeluttamaan muita innokkaita vieraita maailmanperintömetsän siimekseen.
Ihailemme etupuutarhan kauniita kukkia…
…ja sisäpihan mehikasveja.
Avulias virkailija antaa meille kartan, ja kertoo parhaat vinkkinsä kauneimpien polkujen löytämiseksi. Niitä on paljon, emme ehdi jäljellä olevana aikana millään patikoida edes kaikkia suositeltuja. On pakko valita. Onneksi saamamme suositukset löytyvät nyt ympyröityinä kartalta.
Garajonayn kansallispuistossa on 18 patikointireittiä. Lyhin rengasreitti on pituudeltaan 700 metriä, pisin noin 16 kilometriä. Korkeuserot vaihtelevat 32 metristä 683:een metriin. Siis lähes jokaiselle jotakin. Ja jos saarella haluaa/ehtii patikoida myös kansallispuiston rajojen ulkopuolella, löytyy valittavaksi 40 reittiä lisää.
Vierailijakeskuksessa on pieni näyttely, jossa voi tutustua sekä saaren geologiaan että saaren vaikeakulkuisen maaston jalostamaan erikoiseen kommunikointikeinoon, vihellyskieli Silboon.
Mirador de Abrante -näköalaravintola
Mielessäni on kaksi kohdetta Gomeralla, jotka ehdottomasti haluan tällä matkalla kokea. Toinen niistä on Mirador de Abranten näköalaravintola, toinen El Cedron laakeripuumetsä.
Pieni, äärimmäisen epäluotettavan näköinen kyltti vierailijakeskuksen portin oikealla puolella viittoilee kulkijaa mukaansa. Mirador de Abranten pitäisi muka olla siellä! Ei voi olla, sellainen hieno nähtävyys tuollaisen vuohipolun päässä! Tiehän on niin kapea, että jos joku tulee vastaan pitää toisen peruuttaa. Henkilökohtainen kuljettajani ehdottaa kuitenkin, että katsotaan mitä tien päästä löytyy.
Teneriffa ja Teide nyt ainakin, se lienee ilmeistä. Ja muutama peruutus jotta vastakarvaan tulijat mahtuvat ohi. Mutta siellähän se on. Kohteeni numero yksi.
Jokaisen korkeanpaikankammoisen himoitsema siedätyshoitopaikka. Lasilattiainen näköalapaikka korkealla jyrkänteellä. 625 metriä merenpinnan, vähän vähemmän Agulon kaupungin kattojen yläpuolella.
Syömme gastrobaarissa lounaan. Sen jälkeen maastokengitetty maisemaonnellinen reppuselkänainen kuvaa maisemaa niin, ettei muista edes pelätä korkeaa paikkaa. Ja ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa kuvaajasta saadaan kuva. – Melkein todistusaineistoa siitä, että korkeanpaikankammoa voi lääkitä menemällä korkeisiin paikkoihin.
Ihan kuin se toimisi!
Matkamme jatkuu. Mokkailemme maailmanperintömetsää halkovalla tiellä. Ympärillämme kasvaa korkeita, jokseenkin kuivan oloisia puita. Paitsi että ne eivät ole varsinaisesti puita, vaan korkeutta venähtäneitä puukellokanervia. Parhaat varmaankin neljä-viisimetrisiä. Tuntuu huimalta ajella kanervien varjossa.
Myös laakeripuut kurottelevat kuhmuraisia oksiaan tien ylle. Ne ovat kuin raajojaan ojentelevia olentoja. Mitä ne nykytietämyksen valossa ovatkin. Eläviä organismeja, jotka kykenevät kommunikoimaan toistensa kanssa. Jos et usko, lukaise läpi vaikka tämä Helsingin Sanomien pääkirjoitus kesäkuulta 2016.
Kuljettaja pysäyttää (taas) innosta hihkuvan kartturin pyynnöstä ja ajaa sivuun. On pakko ottaa pari askelta lumottuun metsään.
Eihän tällaista voi ollakaan. Paitsi että on.
Gomeran korkein paikka eli Garajonayn huippu
Garajonayn huipulle 1484 metrin korkeuteen, entisaikojen pyhälle paikalle, vie rengasreitti numero 7. Reitti on vaatimattoman mittainen, vain 2,5 kilometriä ja alkaa El Contaderon parkkipaikalta. Juuri sopivaa jalkojen oikaisua, täyteohjelmaa päivään josta suurin osa menee autoillessa. Patikoijan pikataival tarjoaa helpohkon 130 metrin nousun. Mikäli reitin kävelee myötäpäivään, saa ensin nousta puulla pengerrettyä metsäpolkua.
Ensimmäiseltä näköalapaikalta pitäisi nähdä Teneriffalle asti, mutta tänään ollaan niin tukevasti pilvessä, että moiset näkymät jäävät haaveeksi.
Tätä reittiä ympäröivä metsä paloi maan tasalle suuressa metsäpalossa vuonna 2012. Tuhosta muistuttavat edelleen puukanervien luurankomaiset rungot.
Vaikka juurilta puskee jo uutta kasvustoa, vie tuhojen korjaantuminen vuosikymmeniä.
Jo kaukaa alhaalta näemme että huipulla seistä töröttää ihminen.
Ylös päästyämme samainen selfiekeppihemmo seisoo restauroidun arkeologisen huipun korkeimmalla kivenmurikalla edelleen, muinaisen alkuperäkansan, guachien, pyhäkössä kuin paikalleen juurtuneena.
Huipulla on hirmuinen tuuli. Otamme pari kuvaa mekin, ja lähdemme kivettyä ajoväylää pitkin kävelemään alaspäin.
Kivetty reitti on tylsä ja tasainen, olisi ehkä kannattanut mennä tuloreittiä myös takaisin.
Aivan reitin lopulla on polkua reunustavat palolta välttyneet puukellokanervat. Että ovatkin isoja.
SportsTrackeriin jää aktiivista patikointiaikaa vaivaiset 40 minuuttia. Onneksi kuvaustaukojen määrää ei lasketa.
Mahtava Roque de Agando ja muut tulivuoren purkauskanavat
Kun ensimmäisen kerran ajaa kilometrin korkeudella kulkevaa tietä, ja näkökenttään ilmestyy majesteetillinen Roque de Agando koko 180 metrin korkeudessaan, ei voi välttyä vaikuttumasta. Wow.
Onneksi pysähdyspaikkalevennyksiä on kalliojärkälettä sivuavalla maisematiellä kaksin kappalein, eli perässä ajajaa ei tarvitse ottaa peräkontin kautta kyytiin liian raskaan jarrujalan vuoksi.
Tämä ja ne muut mahtavat monoliitit ovat muinaisia tulivuoren laavan purkautumiskanavia, jotka ovat jääneet maisemantörröttäjiksi pehmeämmän maa-aineksen hävittyä pois ympäriltä. Nyt vaikuttavat kalliopaadet muistuttavat saaren vulkaanisesta muinaishistoriasta.
Unesco-metsä – El Cedron laakeripuumetsä
Garajonayn kansallispuistossa, Unescon maailmanperintökohteessa, haluan nähdä nimenomaan tämän paikan, El Cedron laakeripuumetsän. Garajonayn sanotaan olevan lähes ikuisen pilviverhon peitossa, kostea ja runsassateinen paikka, mutta ikävä kyllä tänään kosteudesta ei ole tietoakaan.
Kirkas aurinko loimottaa ikivanhojen ja ikivihreiden puiden latvuksiin, ja täplittää häikäisyllään maan. Kuvamatkamuistoja ajatellen juuri sumuinen, kostea sää olisi ollut napakymppi.
Lähdemme liikkeelle taas El Contaderon parkkipaikalta. Tällä kertaa tiedossa on kuutisen kilometriä pelkkää alamäkeä.
Alkumatkasta puukellokanervat ovat hallitsevia, metsä on rutikuivaa. Alaspäin jatkettaessa puiden koko suurenee, ja vain vähän valoa pääsee maankamaralle asti.
Metsässä on jumalaisen hiljaista. Ei kuulu lentomelua, ei auton ääntä.
Alkumatkasta ohitamme vanhemman pariskunnan. Herää epäilys aikooko baskeripäinen, järjestelmäkameraa kannatteleva pikkutakkinen herrasmies kulkea pikkukengissään koko matkan, vaiko vain osan siitä.
Täällä metsä on saanut olla rauhassa. Rauhassa metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.
Puu kasvaa, elää ja kuolee. Ja kaatuu maahan. Ja kaatuessaankin tarjoaa suojaa ja elinpaikan koppakuoriaisille ja muille öttiäisille.
Satunnaiset linnut laulavat lehvästössä, muutama pikkuinen tunnistamaton rymyää uutterasti, metsänpohjalle varisseiden lehtien joukossa apetta etsien.
Gomeralla tuulee tänäänkin poikkeuksellisen kovaa, mutta vuoren valtimossa kasvavaan laakeripuumetsään tuuli ei yllä.
Äkkiä hiljaisuuden rikkoo puron solina jossain kaukana alhaalla. Uoma on niin syvällä, että alas tuskin näkee.
Polku jatkaa laskeutumistaan, ja vihdoin saamme kaivattua vettä jalkojen alle.
Ollaan kenties El Cedron metsän ikonisimmassa paikassa. Kohdassa jossa reitti ylittää puron. Täällä kuvataan.
Puron varressa kasvaa komeita, reheviä saniaisia.
Jos kukaan ei hoputa, tällaisten paratiisipaikkojen sivuuttaminen ottaa oman aikansa. – Joka ei ole aivan lyhyt.
Sadesäällä ja runsaamman virtauksen aikaan tämä olisi varmasti vielä paljon upeampi. Mennään siis yli ja jatketaan taivalta. Ja tullaan joskus vielä uudelleen, ja toivotaan kosteampaa keliä? (Tiedän, on jokseen absurdia toivoa sadetta lomapäiville, mutta täällä jos missä se olisi paikallaan)
Polku seurailee pitkään puron vartta, kasvillisuus vihertyy ja runsastuu entisestään.
Ylitämme hiekkatien, ohitamme siistin retkeilypöydillä varustetun taukopaikan – ja yllättäen eteemme avautuu pieni aukio, jolla nököttää pieni valkoinen kappeli.
Ermita de Lourdes innostaa poikasenkin kuvamaan. Uskonnonopettajalle.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin polku.
En tiedä harhaudummeko jotenkin reitiltä, sillä kävelemme asvalttitietä parisataa metriä kohti päätepisteen ravintolaa.
Verkkoaita pitää meidät tiellä, ja sivuutamme pengerretyt, keltaisenaan kukkivat hedelmäpuutarhat.
Syömme lounaan reitin päätepisteen ravintolassa, La Vistassa. (Kalliotöyräällä sijaitsevan ravintolan rinteen penkereessä sijaitsee muuten saaren ainoa, varsin vaatimattoman oloinen leirintäalue)
Valoisaa aikaa on vielä jäljellä tunteja. Haluaisin kävellä reitin takaisin ylämäkeen, palata kävellen lähtöpisteeseen, mutta pojat eivät suostu. Heille kuulemma riittää, metsä on nyt nähty. Päättävät tilata taksin Hermiguan kylästä. Yksinään eivät minua paluumatkalle päästä, ja vähän hankalaa se olisikin, sillä kännykkäni on ollut koko päivän tukevasti radioskuggassa.
Onnekseni pääsen jatkoneuvotteluissamme tyydyttävään lopputulemaan. Sovimme että autolle päästyämme menemme ja kävelemme iltapäivän ajankuluksi vielä jonkun toisen reitin, vähän toisenlaisissa maisemissa.
Lopulta tilattu taksi tulee ja lähtee ajaa jytyyttämään liuskekivillä päällystettyä tietä ylöspäin. Minun ja Unescon maailmanperintömetsän välissä on pakettiauton ikkuna, joka ei aukea.
Hyvästi El Cedro. Teit sellaisen vaikutuksen että haluan palata.
∞
SportsTracker piirsi vähän omituista viivaa, kuten se joskus huonolla yhteydellä tekee. Aktiivista patikointiaikaa tunti ja 20 minuuttia. Valokuvausta varmaankin toinen mokoma…
Lisää tietoa Contadero-El Cedro -reitistä löydät vaikka täältä.
La Gomeraa riittää vielä kolmanteenkin juttuun. Tästä tuli jo tällaisenaan liian pitkä. Kiitos ja anteeksi! ❤
∞
Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.
Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.
Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.
Ethän käytä kuviani ilman lupaani.
Copyright © 2019 Johanna Suomela. All rights reserved.
Ei mitään anteeksi, vaan iso kiitos! Ihania maisemia, samantyyppistä metsää kuin La Palmalla. Mua huvitti La Palmalla, kun käytiin kävelemässä eräs näköalapaikalle johtava reitti ja kysyin opastuskeskuksesta reitin pituutta, mies vastasi: ”pari-kolme tuntia”. Millään en saanut hänestä irti kilometreissä reitin pituutta, vaan hän toisteli tuota muutaman tunnin aikahaarukkaa.
Pikkasen olikin sedän huuli pyöreä, kun palasimme reilun puolen tunnin kuluttua. Arvelinkin jo lähteissä suomalaisen patikointirytmin olevan ”hieman” rivakampi kuin kanarialaisen… 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
…jos haluat kurkata kuvapainotteisen kertomukseni La Palmalta, kurkkaa: http://paivansateenmenninkainen.blogspot.fi/2014/08/la-palma-kuvina-la-palma-en-fotos.html
TykkääLiked by 1 henkilö
No aivan ehdottomasti! Kiitos linkityksestä! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos ihana Menninkäinen!
Olen tuon Gomeran (ja Teiden kansallispuiston) patikointikokemusten jälkeen aika lailla viisaampi kuin ennen reissua. Melkein jo suunnittelen seuraavaa matkaa, vaikka ensin en olisi halunnut lähteä lainkaan 🙂 Tuo La Palma taitaaa olla myös käymisen arvoinen kohde, samoin kuin El Hierro?
Suomalaiset mennä viuhtovat kovaa vauhtia – silloin kun eivät kuvaa… 😀
TykkääTykkää
Näyttää juuri sopivalta siedätyshoitopaikalta minullekin, kiitos näistä kuvista ja tunnelmista. Pidän tämänkin paikan mielessäni…
TykkääLiked by 1 henkilö
Tehkää hyvin 😀
Siihen oma blogi onkin mitä mainioin työkalu: tallettamaan muistiin kaikki sellaiset paikat, jotka ovat käynnin – jopa palaamisen – arvoisia.
TykkääTykkää
Kunnon luonnonväriterapiaa tarjoava paikka! Niin kaunista ja vihreää 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Jenna!
Näin talvella, kun koti-Suomessa kaikki on harmaata ja synkkää, on kiva päästä vihreisiin maisemiin – auringon alle 🙂
TykkääTykkää
Voi että, nämä kuvat ovat niin ihania! Hyvä että sait neuvoteltua vielä toisen patikoinnin päivälle. 🙂 Jään odottelemaan seuraavaa tarinaa. 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Virpi!
Sieltä se on tulossa, pysy ”kuulolla” 🙂
TykkääTykkää
Voi että miten kaunista! Tuo olisi niin meidän paikka, että täytyy joskus vielä lähteä (ja toivottavasti mahdollisimman pian). Maisemat tuovat mieleeni niin Azorit kuin mantereen puolelta Iberian niemimaan metsätkin. Siellä on näkynyt välillä noita ihanan karvaisia puita. 🙂 Laivakaan ei varmaan hirveästi maksanut, kun on noin lähellä Teneriffaa?
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Johanna!
Tämän nähtyäni minulla heräsi mielihalu päästä Azoreille, jossa on kerrottu olevan samantyyppistä kasvillisuutta 🙂
Matkustimme vakaakulkuisella trimaranilla, sen hinnat löydät edellisestä Kanariajutustani https://johannasuomela.com/2017/01/29/hotellihelvetista-luontoparatiisiin/
TykkääTykkää
Kappas, pitääkin kurkata sieltä! Azoreiden laakerimetsiä on harmi kyllä kaltoinkohdeltu aika tavalla, mutta kyllä niitä vielä sieltäkin löytyy.
TykkääLiked by 1 henkilö
[…] La Gomera – Kanarian luontomatkailutaivas […]
TykkääTykkää
Nyt tiedän syyn, miksi tuonne on palattava. Se näköalapaikka on valmis! Noita vaelluksia myös haaveilimme tekevämme.
TykkääLiked by 1 henkilö
Joo se oli huikaiseva paikka! Näköala Teneriffalle ja Teidelle oli kertakaikkisen upea. Ja parasta sen sijainnissa on se, että sinne päästäkseen pitää ajaa kansallispuiston vierailijakeskuksen ohi. Niinpä saa samalla ohimennessään tarpeellisen kartan Garajonayn kansallispuistoon – ja pääsee kyselemään avuliailta virkailijoilta mistä löytyy juuri sellaisia maisemia joita itse retkillään haluaa nähdä 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
[…] Kanariansaarten Gomera on toinen Kanarian luontoparatiiseista. Kuva: Johanna Suomela / Out of office […]
TykkääTykkää
[…] Kanariansaarten Gomera on toinen Kanarian luontoparatiiseista. Kuva: Johanna Suomela / Out of office […]
TykkääLiked by 1 henkilö
[…] Otetaan nyt hyväksi esimerkiksi vaikka Teneriffa, jota harva meistä ajattelee huikeana luontokohteena, mutta sekin puoli saarelta helpohkosti löytyi. Ja vaikka tuo matka suuntautui sukulaissynttärijuhlien vuoksi Teneriffalle, saattoi yli puolet viikosta viettää viereisellä luontomatkailijan paratiisisaarella, La Gomeralla… […]
TykkääTykkää