Kun helteisenä kesäpäivänä vaeltaa nuutuneena Englannin kauneimmissa maisemissa ja päätyy suunnittelemattomalle virkistystauolle klassiseen pubiin, olo on kuin lottovoittajalla.

Kahden vuorokauden aikana Englannin Järviseudulla ehtii tehdä ja nähdä paljon. Kuten kolme vaellusta ylivertaisen kauniisiin kulttuurimaisemiin. Ensimmäisenä iltana otimme tuntumaa helteiseen säähän ja paikallisiin polkuihin, ja nousimme metsäisen rinteen ylös käydäksemme ihailemassa Englannin suurinta järveä näköalapaikalta.

Toisena päivänä sää on edelleen helteinen. Pakkaamme päiväreppuun vettä ja pari banaania, ja suuntaamme Waterhead-hotelliltamme Windermere-järven rannasta kohti pohjoista ja Amblesiden kylää. Hotellilta saamastamme reittiohjeesta huolimatta emme ole aivan varmoja olemmeko oikealla reitillä, mutta paikalliset kivitalot ja niiden puutarhat ovat ilo silmälle.

Epävarmuudessamme kysymme jopa reittiä muutamalta vastaantulijalta – emmekä hämmästykseksemme saakaan varmuutta oikeasta suunnasta. Eivätkö kaikki engelsmannit harrastakaan vaellusta? Metsän reunan työpajassa eivät duunarit tiedä etsimästämme reitistä mitään, mutta onneksi muutaman metrin päästä epätietoisista löytyy oikeaan suuntaan opastava kyltti.

Ylämäki alkaa

Aluksi reitti nousee tasaisen rauhallisesti ylöspäin.

Pian polku vakiintuu kiviaidan viereen, metsän siimekseen. Lehtevät puut tarjoavat tummanvihreät kehykset kauempana siintäville maisemille.

Maastossa kuvatessa pitää aina muistaa katsoa paitsi eteensä – myös säännöllisesti taaksepäin. Takana kun voi hyvinkin aueta jokin ikuistamisen arvoinen maisema, tai valo lankeaa lehvästöstä paremmin kuin edessäpäin. (En tiedä onko tämä lopulta sellainen, mutta koska kiviaita kulkee kuvan oikeassa reunassa, on tämä otettu taaksepäin.)

Kuten tämäkin. Etenkin eteläisessä Englannissa on paljon pittoreskeja B-numeroituja pikkuteitä, joiden ylle kaareutuvat oksat muodostavat raikkaan vehreän tunnelin. Tässä on vähän samaa fiilistä.

Ja ne vanhat puut! Suomessa ihmisten reittien varrella kasvavat vanhat puut nähdään turvallisuusriskeinä, ja ne kaadetaan kaiken varalta, täällä ne saavat komistaa maisemaa niin kauan kuin henki pihisee.

Hiljalleen nousu jyrkkenee, ja metsä oikealla puolellamme aukeaa niityksi.

Enkä vaan voi olla kuvaamatta. Eteen ja taaksepäin.

Välillä jopa sivulle.

Taaksepäin otetusta kuvasta näkyy jo vähän mitä on tulossa.

Nousua. Reitti lähtee ylöspäin niityn reunaa, metsäkaistaleen vierestä.

Wansfellin kiviportaat

Ja millainen reitti! Kiviset portaat! Ensin tulee mieleen että ovat varmaankin tosi vanhat, mutta totuus onkin toinen. Wikipediasta löytyy tieto:

”Wansfell has strong connections to Ambleside and is seen as very much belonging to the town, with Bill Birkett saying “Wansfell is to Ambleside what St. Pauls is to London”. The popularity of the ascent from Ambleside led to severe erosion which became so bad that the path underwent restoration work in the late 1990s using stone blocks and sections of the path now resemble a stone staircase.”

Nyt tätä kirjoittaessani mietityttää ovatko portaat vielä tallella viime joulukuisen Desmond-myrskyn ja sitä seuranneen tulvan seurauksena?

Ylämäkeen vauhdikkaasti kiivetessä pulssi nousee ja hikikarpalot puskevat otsalle. Fjällrävenin puuvillahousut takertuvat ylöspäin askeltaessa reisiin kiinni, kiipeäminen vaatii enemmän kuin porrasnousu edellyttäisi. Tasamaalla joustopanelein varustetut vaellushousut ovat joo kyllä mukavat, mutta tällaisella reitillä ne olisivat painonsa arvoiset kultaa! Note to self: tästedes vaellusmatkoille mukaan vain ”joustohousuja”. Viileämmässä kelissä pelkkä puuvillakin voisi toimia, muttei täällä nyt kun elohopea hätyyttelee kaikkien aikojen ennätyksiä ja hiki valuu norona pitkin selkää. Koleasta ja kylmästä säästä ei ole tietoakaan.

Vastaan tulee hyväntuulisia ihmisiä iloisesti tervehtien. Tämän olisi toki voinut kävellä toisinkin päin. Itsepä valitsimme tämän porrasnousun.

Alamäessä minuakin hymyilyttää aina.

Ja koska ylämäen nousun kuvaaminen tuntuisi lähes yhtä rankalta kuin kiipeäminen, pidän taktisia kuvauspysähdyksiä, joilla kuvaan taakse jäävää Amblesiden kylää.

Onko täällä kaunista? On.

Sveitsissä on toki aivan oma tunnelmansa kun huiput ovat korkeammalla ja korkeuserot ovat suurempia, mutta näissä maisemissakin on jotain aivan erityistä. Vai onko se vain korvieni välissä?

Ylämäkeen noustessa on pakko todellakin katsoa mihin astuu. Onneksi jalassa on kunnon maastokengät. Lenkkareissa olisi nilkka mennyt jo useampaan kertaan, ja sitä en toivo.

Yksi nilkkamurtuma yhteen elämään on riittävästi.

Jotta voisi väittää jotain matkan varrella oppineensa.

Toki kaikki olosuhteet eivät ole hallittavissa, mutta yrittää voi silti.

Onhan se hirveä kohtalo ihmiselle – naiselle etenkin – olla kilpailuhenkinen. Että aina kun selkä näkyy edessä, se pitää saada kiinni ja mennä ohi. Tässäkin se tapahtui, ja onneksi vauhdissa joka mahdollistaa myös kuvauspysähdykset, vaikkei niihin pitkää aikaa menekään.

Välillä tuntuu että ikuisuus, ennen kuin Lumian mekaaninen suljin aukeaa ja on valmis kuvanottoon. Pokkarikamera olisi paljon nopeampi, mutta se ei mahdu reisitaskuun. Järkkäri tarjoaisi paremmat kuvat, mutta toistaiseksi tämä laatu on riittänyt.

Amblesiden kylä kääpiöityy hiljalleen, ja huippu lähestyy.

Reitti kulkee kiviaidan läpi, eikä siinä tällä kertaa ole edes porttia.

Wansfell Piken huipulla tuulee

Jesh! Wansfell Piken huippu on tässä!

Kiviaita jakaa maiseman halki kuin paikallinen Kiinan muuri. Valkoiset täplät ovat lampaita. Niitäkään ei vielä tällä retkellä ole läheltä nähty, toivottavasti taas pian.

Ja tuossa ”jalkojen juuressa” on taas Englannin suurin järvi, Windermere! Alaskatsominen järven suuntaan näyttää suorastaan hupaisalta, mutta kyllä se kuntoa kysyi. -Ja tiedän kyllä että nuo uskolliset Meindlit pitää lähiaikoina päivittää 2010-luvulle. Kivirantti ei taida pitää säilytyksestä kuumaa hohkavan patterin vieressä…

Sanonta huipulla tulee pitää täälläkin paikkansa. Vaikka muu Cumbria kärvistelee ennen kokemattoman helleaallon kourissa, täällä on raikas tuuli.

Pienen ihmisen on hyvä olla ja hengähtää banaaninmittainen hetki.

Kovin korkealla ei olla, vain 488:ssä metrissä, mutta kyllähän täältäkin näkee.

Edellispäivän järviristeilyllä kävimme tuolla puolimatkan krouvissa, jossa niemeke työntyy järveen.

Alamäkeen!

Ja sitten lähdetäänkin puskemaan vastatuuleen. Onneksi on alamäki!

Tässä kohden taaksepäin katsominen tuottaa jo jonkinlaista matalaa tyydytystä. Huippu on jo takana!

Karuudessaankin maisema on kaunis.

Yksinäinen puu on sinnitellyt tuulen tuiverruksessa ja lampaiden laidunnuksessa.

Yhtäkkiä maiseman halkoo ”Turun moottoritie”. Voin vain kuvitella mikä käsittämätön määrä hikeä on vuodatettu noiden aitojen pystytyksessä! Vaeltavalle turistille tulee kylmä hiki otsalle pelkkää työmäärää miettiessä.

Ja hymy nousee kasvoille siitä ajatuksesta, että Turun moottoritien aamuruhka näyttäisikin tältä.

Yksittäiset jalopuut täplittävät maisemaa.

Niiden varjossa on uuhen hyvä levähtää karitsa kainalossaan. Matka alamäkeen ”Turun motaria” on helppokulkuista ja maisemat aika karuja.

Kun vastaan tulee kyltti joka lupaa pubin löytyvän parinkymmenen metrin ketunlenkin päästä, me ollaan niin valmiita pikku lenkkiin ja taukoon englantilaisessa pubissa!

The Mortal Man -pubi

Sen verran kalvoi jo dehydraatio, etten tajunnut ottaa upeasta pubista ainuttakaan kuvaa. Pelkästään siidereitä oli tarjolla enemmän kuin viininjuoja ehtisi koko elämässään maistella. Onneksi otin edes tämän kuvan koirien tarjoilusta.

”Water for your dogs. (or small people, we don´t judge)”

163 cm on varmasti tulkittavissa pieneksi, I presume? Otin kuitenkin ihanan, kuivan luomusiiderin ja nautin sen takapihan puutarhassa paljain jaloin. Aurinko kuivasi hien kastamat vaellussukat, ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Jos nousu olisi käynyt ylenpalttisesti voimille, tänne olisi voinut jäädä myös yöksi.

The Mortal Man, muistelen kohtaamistamme lämmöllä. – Etenkään kun en aamulla liikeelle lähtiessäni tiennyt että tapaisimme. Pyytämättömät yllätykset voivat joskus olla myös iloisia kohtaamisia.

Troutbeckin kyläidyllissä

Yhden siiderin seitinohuissa vaelluskenkä nousi taas korkealle. Suloiset kylätien varren karitsat saivat silti ansaitsemansa pysähdyksen.

Minkälaista olisi asua tässä, upeiden kiviaitojen raunustamassa talossa?

Tai viettää sunnuntaita tässä leikatun nurmikon pihapiirissä?

Tai miltä tuntuisi nähdä olohuoneen ikkunasta tällainen maisema?

Jos joskus pääsen eläkkeelle, haluaisin katsella tätä.

Mutta mitä kohtalokasta tapahtui Troutbeckin kylän lammaskoirille vuonna 2006? Yrittivätkö ne pelastaa lammaskatraat tulvan alta? Haluaisin tietää, mutta vielä en ole löytänyt vastausta.

Matkamme jatkuu

Kylän raitilta noustaan taas kiviaitojen jakamille laidunmaille.

Voisin seisahtua tähän. Pysähtyä ja juurtua tähän maahan kuin vanha tammi.

Muuta en tarvitsisi kuin tämän maiseman, vettä ja aurinkoa.

Ja saisin katsella lampaita päivät pitkät. Ja auringon kiertoa Windermere-järven ympäri.

Ihmislapsen ja tammen tarpeet ovat kuitenkin erilaiset.

Mutta jos saisinkin juurtua tuohon pieneen kiviseen mökkiin laidunten keskellä?

Sillä onhan niin että vihreä on maailman tärkein väri.

Ilman luontoa ei meitäkään ole.

Siksi sympatiani ovat maanviljelijöiden puolella.

En tiedä mikä tilanne on Englannissa, mutta on kohtuutonta että Suomessa tuottajahinnat ovat sellaisia että niillä ei enää elä. Arkijärjellä ajateltuna tuottajan pitäisi nykyisessä digitalisoituvassa maailmassa saada suurin hinta työnsä tuloksista, ei kaupan.

Joskus menneinä vuosikymmeninä näin elokuvan joka kertoi pienestä, puhuvasta possusta. Tiedättekin kenties elokuvan ”Babe, urhea pieni porsas”. Tuo elokuva muutti ruokavaliotani, sianlihansyöntini loppui siihen kuin seinään. Vaikka edelleen tiedän että possut ja karitsat eivät osaa puhua, tiedän että ne ovat tuntevia olentoja, jotka kokevat iloa ja pelkoa kuten mekin.

Ylläoleva karitsa tuntuikin kysyvän emoltaan: ”Äiti ovatko ne vaarallisia”.

Ja äiti ja sisko vastaavat ”Mahdollisesti, tule heti pois sieltä”.

Sinne se pikkuinen rohkelikko kuitenkin jäi.

Pökerryttävän kauniiseen maalaismaisemaan.

Olen aina pitänyt kaikista elämistä, jostain syystä lampaista aivan erityisesti.

Ensi kesänä katselenkin lampaita hiukan erilaisissa maisemissa: Kuusamon Närängän erämaatilalla vastuun saaneena lammaspaimenena!

Siellä laidunaidatkin ovat vähän erilaisia.

Ja paimennettava porukkakin näyttänee hiukan toisenlaiselta.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi viime Englannin maisemiin.

Ylitetään puro siltaa pitkin, ja suunnataan taas kohti Amblesidea.

Opasteet Englannissa ovat yleensä varsin hyviä, eikä tarvitse arvailla mihin suuntaan pitäisi mennä – kun reitille on kerran löytänyt.

Vaikka kauniille kukkaniitylle tekisi kuinka mieli lähteä kirmaamaan varsan lailla ”harja hulmuten”, on hyvä noudattaa englantilaista kulttuuriperintöä vaalivan National Trustin kaunista pyyntöä ja pysyä polulla.

Näissä maisemissahan on jo oltu eilen.

Ja tästä näkee minkälainen on maisema edellisessä Järviseutu-artikkelissani kuvatulta Vivian Plattin muistopenkiltä. Selkänojalla eilen levänneen hatun on toivottavasti omistaja löytänyt.

Kuljemme läpi jo tutuksi tulleen metsän, ohi Kelsick Scarin kyltin, ja jatkamme alamäkeen kohti Waterheadiä.

Yläniityltäkin järvi vielä pilkotti iltapäivän auringossa.

Sitten vielä viimeisen kiviaitaan taidokkaasti tehdyn kulkuaukon läpi, ja lähes 11 kilometrin reitti on kävelty.

Pubipysähdyksen ja lukuisten kuvaustaukojen kanssa aikaa meni noin neljä ja puoli tuntia.

Englannin Järviseudulla patikoitiin 1.7.2015

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogia voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

∞

National Trustin erinomainen reittiselostus englanniksi löytyy täältä. Me tosin kävelimme reitin toisin päin.

Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.

If you would like to know more about this walk, please take a look to this site with map and more pictures and route description.