Hortoilua Hardangerviddassa

Hardangervidda

Voihan Vidda. Joskus joutuu miettimään – onneksi hyvin harvoin – jonkun vähemmän onnistuneen reissun jälkeen että miksi tuli ylipäätään lähdettyä?

Retken jälkeen ensin ketuttaa, sitten harmittaa ja lopulta enää naurattaa. Että miksi ihmeessä yhdeksi Norjan kansallispuistokohteeksemme valikoitui tuo tyly ja jumalan hylkäämä Hardangervidda?

Eidfjordin leirintäalueen ja asvalttitien numero seitsemän jäätyä taaksemme, avautuu edessämme pitkä pätkä hiekkatietä. Ensin kuitenkin pitää käydä pikkuruisessa kopissa sisällä maksamassa sisäänpääsytulli. Mitähän jännää tänään koemme kun siitä pitää oikein erikseen maksaa?

Pitkän hiekkatietaipaleen jälkeen tien päässä, pienen järven edessä, häämöttää parkkipaikka. Ennen pysäköintiä päätämme kuitenkin käydä tutkimassa minkälainen paikka on Trondsbu, askeettinen punainen tupa keskellä tuulentuivertamaa maisemaa.

Hardangervidda_20150718_14_45_52_Pro

Päätämme ottaa pikkupurtavaa ja kahvit, jotta jaksamme kävellä tulossa olevan, helpon kymmenen kilometrin päiväpyrähdyksen.

Hardangervidda Trondsbu

Voisimme istuutua pieneen, pöydin ja tuolein kalustettuun ruokailuhuoneeseen, mutta mukavuusorientoituneina kivojen pikkuhetkien metsästäjinä valitsemme viihtyisämmän ”olohuoneen”.

Hardangervidda Trondsbu

Siellä suloista lämpöään jakaa valurautainen kamina, jonne paikan isäntä käy lisäämässä puita.

Hardangervidda Trondsbu

Tuuli vinkuu nurkissa, ja pilvet roikkuivat matalalla. Sää ei vaikuta lupaavalta, mutta kun tänne kerran on tultu, niin ei muuta kuin auto parkkiin ja kerrospukeutumaan. Ulkona tuuli riepottelee, onneksi mukana on merinovillaa. Ei uskoisi että heinäkuu on yli puolivälin!

Hardangervidda

Tällä kertaa mukaamme pääsevät molemmat koiramme, myös lähes 12 vuotias koiravanhuksemme. Reitin pitäisi olla helppo – ja matkan lyhyt.

Kävelyreitin on määrä olla 5 kilometriä Stigstuville, ja toinen mokoma takaisin.

Hardangervidda

Vaellusura näkyy paikoin hyvin, paikoin on vaikea nähdä missä sen pitäsi kulkea. Pieni punainen T-kirjain ei tahdo aina erottua.

Hardangervidda

Lunta on vielä heinäkuun puolen välin jälkeen paikoin jäljellä.

Joudumme ylittämään muutaman pienen joen, toisen pohjakivien päällä keikkuen, toisen astinkivien yli.

Ensimmäistä kertaa olen varustautunut vaellussäärystimillä, ja täällä ne ovat todella tarpeeseen. Ilman niitä – korkeavartisista vaelluskengistäni huolimatta – olisivat housunlahkeeni läpimärät.

Hardangervidda

Maaston väripilkut ovat harvassa. Muutamia sinnikkäästi kesään uskovia ylänkökasveja…

Hardangervidda

…ja erehdyttävästi mureenan näköisiä kivipyramideja.

Maisema on askeettinen, ja sää muuttuu harmaammaksi hetki hetkeltä.

Vaikka kuinka yritämme tähystää määränpäätämme, emme näe sitä.

Mieheni väläyttelee jo ajatusta ympärikääntymisestä. Sillä mikäli vesisade muuttuisi lumeksi – tai sankka sumu yllättäisi – olisi vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, nähdä vaatimattomia kiviin maalattuja reittimerkintöjä.

Väkivaltainen tuulenpuuska riistää kameran suojaksi ottamani muovipussin kädestäni, hetkessä se on sadan metrin päässä kivikossa. Sieltä se loistaa kuin ympäristörikos. Olipa vihdoin jotain mikä näkyi tässäkin maisemassa kauas. Onneksi mukana on noutava koira. Ronja käy hetkessä hakemassa pussin pois maisemaa rumentamasta.

Reitti on kivinen, ja siellä täällä on isoja lumen sulamisvesien muodostamia lammikoita, joihin huolettomasti mulahtamalla saa ainakin sukkansa kastumaan – tai jopa nilkkansa muljahtamaan.

Vihdoin tunnelin päässä on ”valoa näkyvissä”.

Hardangervidda

Avoimessa maastossa tuntuu siltä että punainen turisthytte ei lähesty lainkaan.

Tuntuu jokseenkin myös siltä että matka olisi pidempi kuin ennakkotietojen perusteella odotimme.

Hardangervidda_20150718_16_42_40_Pro

Ikuisuudelta tuntuvan lähestymisen jälkeen istumme Stigstuvin pihalla pienessä tihkusateessa ja piiskaavan kovassa tuulessa. Syömme sisältä ostamamme voileivät. Maisema tulosuuntaankin näyttää harmaalta.

Mitä nopeammin lähtisimme takaisin, sitä nopeammin tämä olisi ohi.

Yllä kuvasarjassa muutama mukana olleella järkkärillä otettu luomukuva. Täysin muokkaamattomissa kuvissa Hardangervidda näyttää todellisen luonteensa. Kovin montaa positiivista adjektiivia ei äkkiseltään tule mieleeni.

Hardangervidda_3206

Koko retken aikana en näe ensimmäistäkään elävää neljällä jalalla kulkevaa nisäkästä, omia chesapeakelahdennoutajiani lukuunottamatta.

Yhden kuolleen myyrän bongaan maastosta, ja villiporojen papanoita. Tässä yksitoikkoisessa maisemassa nekin tuntuvat mainitsemisen arvoisilta.

Edes yhtään lintua ei näy.

Minkä ihmeen takia me tänne tungimme?

Hardangervidda on Norjan suurin kansallispuisto – ja Euroopan suurin tunturiylänkö.

Nyt se on nähty ja käyty, ja päinvastoin kuin monessa kohteessa, Hardangerviddaan ei tee mieli mennä uudelleen. Melkeinpä voisi sanoa että p*sk* reissu, mutta tulipa tehtyä.

Innokas kalastaja olisi saanut tuosta retkestä paljon enemmän irti, sillä vedet ovat kuulemma kalaisia ja vesistöjä on paljon.

Tosin auringon pilkahtaessa seuraavana aamuna, tuo yksitoikkoinen, puuduttava ja tylsä maisema vilauttaa ystävällisempiä kasvojaan.

Hardangervidda

Jotunheimenin Besseggeniä suosittelen korkeanpaikankammovarauksin kaikille, jotka viihtyvät maastokengät jalassa, tästä en pitänyt.

Tosin mikäli haluaa olla ajatustensa kanssa kahden – ja karttaa kaikkia ylimääräisiä ärsykkeitä – on tuo mitä mainioin paikka. Mutta minä työnnän mieluummin tikkuja kynsieni alle kuin menen tuonne uudelleen. 

-Ja se matkakin oli SportsTrackerin mukaan luvattua pidempi, melkein 7 kilometriä suuntaansa.

Niinpä riisuttuamme märät varusteemme suihkukaappiin ja kuivattuamme koirat, laitamme asuntoauton lämmityksen päälle.

Syömme herkullisen illallisen ja nukahdamme tuulenpieksämälle tunturiylängölle kuin pienet kylläiset murmelit.

Hard_20150719_08_02_02_Pro

Norjan Hardangerviddan kansallispuistossa vaellettiin 18.7.2015

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.