Hortoilua Hardangerviddassa

Hard_20150718_17_38_49_Pro

Voihan Vidda. Joskus joutuu miettimään – onneksi hyvin harvoin – jonkun vähemmän onnistuneen reissun jälkeen että miksi tuli ylipäätään lähdettyä?

Retken jälkeen ensin ketuttaa, sitten harmittaa ja lopulta enää naurattaa. Että miksi ihmeessä yhdeksi Norjan kansallispuistokohteeksemme valikoitui tuo tyly ja jumalan hylkäämä Hardangervidda?

Eidfjordin leirintäalueen ja asvalttitien numero seitsemän jäätyä taaksemme, avautui edessämme pitkä pätkä hiekkatietä. Ensin kuitenkin piti käydä pikkuruisessa kopissa sisällä maksamassa sisäänpääsytulli. Mitähän jännää tänään koemme kun siitä pitää oikein erikseen maksaa?

Pitkän hiekkatietaipaleen jälkeen tien päässä, pienen järven edessä, häämötti parkkipaikka. Ennen pysäköintiä päätimme kuitenkin käydä tutkimassa minkälainen paikka olisi Trondsbu, askeettinen punainen tupa keskellä tuulentuivertamaa maisemaa.

Hard_20150718_14_45_52_Pro

Päätimme ottaa pikkupurtavaa ja kahvit, jotta jaksaisimme kävellä tulossa olevan, helpon kymmenen kilometrin päiväpyrähdyksen.

Hard_20150718_14_09_59_Pro

Olisimme voineet istuutua pieneen, pöydin ja tuolein kalustettuun ruokailuhuoneeseen, mutta mukavuusorientoituneina kivojen pikkuhetkien metsästäjinä valitsimme viihtyisämmän ”olohuoneen”.

Hard_20150718_14_32_19_Pro

Siellä suloista lämpöään jakoi valurautainen kamina, jonne paikan isäntä kävi lisäämässä puita.

Hard_20150718_14_32_51_Pro

Tuuli vinkui nurkissa, ja pilvet roikkuivat matalalla. Sää ei vaikuttanut lupaavalta, mutta kun tänne kerran oli tultu, niin ei muuta kuin auto parkkiin ja kerrospukeutumaan. Ulkona tuuli riepotteli, onneksi mukana oli merinovillaa.

Hard_20150718_15_49_06_Pro

Tällä kertaa mukaamme pääsivät molemmat koiramme, myös lähes 12 vuotias koiravanhuksemme. Reitin piti olla helppo – ja matkan lyhyt.

Kävelyreitin oli määrä olla 5 kilometriä Stigstuville, ja toinen mokoma takaisin.

Hard_20150718_16_12_57_Pro

Vaellusura näkyi paikoin hyvin, paikoin oli vaikea nähdä missä sen olisi pitänyt kulkea. Pieni punainen T-kirjain ei tahtonut aina erottua.

Hard_20150718_16_33_49_Pro

Lunta oli vielä heinäkuun puolen välin jälkeen paikoin jäljellä.

Jouduimme ylittämään muutaman pienen joen, toisen pohjakivien päällä keikkuen, toisen astinkivien yli.

Ensimmäistä kertaa olin varustautunut vaellussäärystimillä, ja täällä ne olivat todella tarpeeseen. Ilman niitä – korkeavartisista vaelluskengistäni huolimatta – olisivat housunlahkeeni olleet läpimärät.

Hard_20150718_17_47_18_Pro

Maaston väripilkut olivat harvassa.

Muutamia sinnikkäästi kesään uskovia ylänkökasveja…

Hard_20150718_17_33_45_Pro

…ja mureenan näköisiä kivipyramideja.

Maisema oli askeettinen, ja sää muuttui harmaammaksi hetki hetkeltä. Vaikka kuinka yritimme tähystää määränpäätämme, emme nähneet stiä.

Mieheni väläytteli jo ajatusta ympärikääntymisestä. Sillä mikäli vesisade olisi muuttunut lumeksi – tai sankka sumu yllättänyt – olisi ollut vaikea ellei peräti mahdoton, nähdä vaatimattomia kiviin maalattuja reittimerkintöjä.

Väkivaltainen tuulenpuuska riisti kameran suojaksi ottamani muovipussin kädestäni, hetkessä se oli sadan metrin päässä kivikossa. Sieltä se loisti kuin ympäristörikos. Olipa vihdoin jotain mikä näkyi tässäkin maisemassa kauas. Onneksi mukana oli noutava koira. Ronja kävi hetkessä hakemassa pussin pois maisemaa rumentamasta.

Reitti oli kivinen, ja siellä täällä oli isoja lumen sulamisvesien muodostamia lammikoita, joihin huolettomasti mulahtamalla olisi ainakin sukka kastunut – ja jopa nilkka muljahtanut.

Vihdoin tunnelin päässä oli ”valoa näkyvissä”.

Hard_20150718_16_33_59_Pro

Avoimessa maastossa tuntui siltä että punainen turisthytte ei lähestynyt lainkaan.

Tuntui myös siltä että matka olisi ollut pidempi kuin odotimme.

Hard_20150718_16_42_40_Pro

Ikuisuudelta tuntuneen lähestymisen jälkeen istuimme Stigstuvin pihalla pienessä tihkusateessa ja piiskaavan kovassa tuulessa. Söimme sisältä ostamamme voileivät. Maisema tulosuuntaankin näytti harmaalta.

Mitä nopeammin lähtisimme takaisin, sitä nopeammin tämä olisi ohi.

Yllä kuvasarjassa muutama mukana olleella järkkärillä otettamani luomukuva. Täysin muokkaamattomissa kuvissa Hardangervidda näyttää todellisen luonteensa. Kovin montaa positiivista adjektiivia ei tule mieleen.

HardC_3206 (5)

Koko retken aikana en nähnyt ensimmäistäkään elävää neljällä jalalla kulkevaa nisäkästä, omia chesapeakelahdennoutajiani lukuunottamatta.

Yhden kuolleen myyrän bongasin maastosta, ja villiporojen papanoita. Tässä yksitoikkoisessa maisemassa nekin tuntuvat mainitsemisen arvoisilta.

Edes yhtään lintua ei näkynyt.

Minkä ihmeen takia me tuonne tungimme?

Hardangervidda on Norjan suurin kansallispuisto – ja Euroopan suurin tunturiylänkö.

Nyt se on nähty ja käyty, ja päinvastoin kuin monessa kohteessa, Hardangerviddaan ei tee mieli mennä uudelleen. Melkeinpä voisi sanoa että p*sk* reissu, mutta tulipa tehtyä.

Innokas kalastaja olisi saanut tuosta retkestä paljon enemmän irti, sillä vedet ovat kuulemma kalaisia ja vesistöjä on paljon.

Tosin auringon pilkahtaessa seuraavana aamuna, tuo yksitoikkoinen, puuduttava ja tylsä maisema vilautti ystävällisempiä kasvojaan.

Hard_20150719_08_45_27_Pro

Jotunheimenin Besseggeniä suosittelen korkeanpaikankammovarauksin kaikille, jotka viihtyvät maastokengät jalassa, tästä en pitänyt.

Tosin mikäli haluaa olla ajatustensa kanssa kahden – ja karttaa kaikkia ylimääräisiä ärsykkeitä – on tuo mitä mainioin paikka.

Mutta minä työnnän mieluummin tikkuja kynsieni alle kuin menen tuonne uudelleen.

-Ja se matkakin oli SportsTrackerin mukaan luvattua pidempi, melkein 7 kilometriä suuntaansa.

Niinpä riisuttuamme märät varusteemme suihkukaappiin ja kuivattuamme koirat,  laitoimme asuntoauton lämmityksen päälle.

Söimme herkullisen illallisen ja nukahdimme tuulenpieksämälle tunturiylängölle kuin pienet kylläiset murmelit.

Hard_20150719_08_02_02_Pro

Norjan Hardangerviddan kansallispuistossa vaellettiin 18.7.2015

Ilahtuisin jos seuraisit retkiäni myös Facebookissa.

Kuviani löydät Instagramista ja Twitteristä.

Blogiani voit seurata myös Blogit.fi -palvelussa.

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.