Norjalaista luontoterapiaa Aurlandissa

Elämä on luopumista. Varauksettomin uskollisuus ja pyyteettömin rakkaus päättyy aina suurimpaan kuviteltavissa olevaan suruun.

Kukaan muu kuin koiraihminen ei voi ymmärtää toista koiraihmistä. Että koiraystävän lähtö vihreille nummille repii sydämen vereslihalle.

Missä olit kun Diana kuoli? Muistatko missä kuulit Princen kuolemasta?

Minä muistan missä olin kun Papan Mettäkoira kuoli. Olin aamutoimissa lehtevän puun varjoon pysäköidyssä matkailuautossa, joen varressa. Norjan Aurlandissa. Itkin. Ja itkin.

Ja päätin että päivän pikkuvaelluksesta tulee Viivin muistokävely.

Tuo pikkuinen nappisilmä muutti ensin meille. Wanhan Sotaratsuni kanssa metsästyskoirien jäljestyskokeessa käydessäni olin törmännyt Kiva-nimiseen bretagnen bassettiin. Koira oli paitsi hirmuisen kiva ja suloinen, myös loistava jälkikoira. Halusin sotaratsulle kaverin, ja samanlaisen nappisilmän jäljestyskaveriksi.

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Isäni ja mieheni noutivat pennun paluumatkalla Savukosken metsästysreissulta. – Että voi kuinka pieni, eihän tuosta mitään koiraa voi tulla? Otetaanko me tätä ollenkaan mukaan, sehän menee rikki?

Viivi asettui taloksi ja chesapeakelahdennoutaja Veetin kaveriksi. Mini oli todellakin niin pieni, että otti kerran ritolat hädintuskin marsun mentävästä pihaportin alle jäävästä pikkuraosta. Onneksi noheva kälyni sai kiinni.

Sitten tuli takavasemmalta yllättävä muutto – ja sitä seurasi ihmistä suurempi remontti. Viivi oli paljon isälläni hoidossa. Liukastuessa saamani nilkkamurtuma sinetöi vaivihkaa alkaneen koiran adoptioprosessin. Meillä oli taas vain yksi koira.

It runs in the family. Eläinrakkaus on sukurasite. Usein isäntäperhe valitsee koiran – mutta joskus myös koira valitsee isäntänsä. Ja sitä älköön ihminen erottako.

Viivi oli jo pitkään tasapainoillut kaltevalla pinnalla. Salakavala kohtutulehdus vioitti munuaisia. Vaikka kaikki tehtiin mikä Viikin teholla voitiin. Viikon hoitojakson päätteeksi Viivi lähetettiin kotiin saattohoitoon – viikonlopuksi. Koiran tila kuitenkin parani tinkimättömällä ja kellontarkalla lääkityksellä kuin ihmeen kaupalla. Viikko vaihtui. Kuukausi. Vuosi. Ja toinenkin. Kunnes tuli Viivin aika. Surin pientä nappisilmää kuin omaani.

Onneksi liikunta on lääkettä, ja luonto parantaa.

Parasta mitä voisin itkuisiin silmäpusseihini kompastellen tehdä, oli Viivin muistokävely. Vedin uskolliset maastokenkäni jalkaani, ja puin Ronjalle valjaat päälle.

Pian leirintäalueeltä lähdettyämme edessämme ryöppysi vesiputous, ja sen alla pikku koski kuohui puhtaana ja raikkaana.

Otin pauhaavasta putouksesta pari kuvaa ja päätin sulloa kaiken varalta kameran ja puhelimen muovipussiin.

Mikä osoittautuikin oikeaksi ratkaisuksi. Mikroskooppisia pisaroita leijaili meitä vastaan kauas putoukselta. Tämän lähempää kuviakaan ei sen vuoksi tullut.

Joskus näillä reissuilla tulee mieleen, että vedenkestävä kuvauskalusto olisi kätevä vaelluskumppani.

Putouksen ohitettuame hyvin pian vastaamme käveli seitsemänkymppinen pariskunta. Ajattelin mielessäni että jaahas, jos nuo ovat tuolta tulleet, on reitin oltava pala kakkua. Mikäs tässä on ylämäkeen puskiessa.

– Mutta jos jotain Norjassa opin, niin sen, että vuononrinteitä ikänsä sahanneita harmaita panttereita – eikä norjalaisia serpentiiniteiden neulansilmäkurvien koulimia bussikuskeja – kannata aliarvioida.

Olihan siellä jänniäkin paikkoja. Isoja jyrkkiä pudotuksia ja purojen ylityksiä. Jyrkkää nousua ja jalan alla liukuvia irtokiviä. Mutta jännintä oli kuitenkin se, että olimme Ronjan kanssa kahdestaan liikkeellä. Mieheni halusi kokea kuuluisan Flåmin junamatkan – ja tulla maastofillarilla alas. Ei kiitos. Minä en nauti sellaisesta kohelluksesta. Etenkään kun viime vuosina on tullut ajeltua enemmän neljällä kuin kahdella pyörällä.

(Loppupeleissä hän sitten ajelikin tuon eeppisen junamatkan peräti kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla pingersi alas fillarilla jota sai polkea alamäkeen jotta pysyi liikkeellä. Toisella kerralla taisi onneksi mennä jo hiukan paremmin. Joka tapauksessa pieni mutta tärkeä vinkki Flåmiin menijöille: Älkää lähtekö junareissuun aikoen tulla pyörällä pois – ellette ole varanneet pyörää yläasemalle etukäteen!)

Meillä oli omalla retkellämme kaunis sää ja hienot maisemat.

Vuononrinteen niityllä nautimme suuresta suosiosta ja isosta fanijoukosta. Pulleat paarmat pyörivät ympärillämme kuin olisimme olleet ainoat syötävät lentomatkan säteellä. Ja voipi hyvinkin olla että olimme.

Ketään muita ei enää tullut vastaan.

Paarma-armeijan vainoamat kuvaustaukomme jäivät lyhyiksi ja ärräpäiden säestämiksi.

Maisemat olivat onneksi upeat, ja tämän retken huippuhetki onneksi jo lähellä.

Stegasteinin näköalapaikalta pitäisi olla hukentelevaiset näkymät alas vuonoon.

Siinä se on! Stegasteinin näköalapaikka. Sen rakentamisessa ei ole säästelty.

On aikaansaatu wow-elämys, paikka johon kannattaa pysähtyä.

Ja onpahan taas retkeilyhousunlahjetta tutisuttava paikka.

Jyrkän rinteen päälle kurottava rakenne, jonka päätyseinä on pleksiä.

Kyllä Norjassa osataan!

Tuntuu melkein kuin katselisin alas lentokoneesta, niin paljon on pudotusta Aurlandin kylälle. Huimaa!

Mutta tämä onkin osa upeaa, vartavasten turisteille rakennettua, arkkitehtonisesti hienoa National Tourist Route – verkostoa.

Kyllä tänne kannatti kävellä – välillä jyrkkäänkin ylämäkeen. Mutta alaspäin liukastelusta en tykkää.

Päätin kävellä kiemuraista serpentiinitietä takaisin. Osin välttääkseni liukastumasta ja halkaisemasta päätäni kahdeksi kissankupiksi, kuten isoäidilläni oli tapana meitä lapsena varoittaa – osin nähdäkseni kauniin vuonomaiseman paremmin.

Alkuun maisema jäi vähän katveeseen. Monestakin syystä.

Mutta näkymä parani pian kun matka jatkui.

Onneksi matkan varrelle osui myös lammaslaitumia, ja äitinsä kanssa hengailevia pikkunöpölejä ❤

Katselukulma muuttui hitaasti, eikä asvaltilla autoja väistellen tehnyt mieli juosta.

Flåmin suuntaan katsellessa vasemmanpuoleisten kuusten takana tarkkasilmäinen saattoi havaita vilauksen Aurlandista. Takana vuonon pohjukassa Flåmiin ankkuroidun ison risteilyaluksen.

Kyllähän tässä maisemassa silmä lepäsi.

Minkälaista olisi asua talossa josta aukeaa tällainen näköala? Suostuisin helposti! Ei tarvitsisi kauan puhua ympäri.

Alemmallekin näköalatasanteelle piti tietysti pysähtyä poseeraamaan.

Ja taas matka jatkui.

Matka tuntui edistyvän hitaasti, mutta reitissämme oli todellakin aika paljon mutkia matkassa.

Koko reissumme tallentui myös Sports Trackeriin. Tietty.

Vihdoin pääsimme takaisin Aurlandin kylään, kirkon eteen päästyämme tihrustin ylärinteeseen. Siellä se ”hyppyrimäki” näkyi – jos osasi oikeasta paikasta etsiä…

Surullisesta alustaan huolimatta päivästä tuli sittenkin hyvä.

Liike on lääke. Ja luonto parantaa. Myös murtuneen mielen.

Viivi juoksee © Janne Aaltonen

En muista missä olin kun kuulin Princen kuolemasta.

Mutta muistan missä olin kun Papan Mettäkoira kuoli.

Lepää rauhassa Viivi ❤

∞

Kiitos mukanaolostasi!

Mikäli pidit lukemastasi, blogiani voit seurata myös Facebookissa.

Mikäli pidit kuvistani, Lumiani jäljet näkyvät Instagramissa.

Kaikki kuvat ovat minun, ethän käytä niitä ilman lupaa.

Copyright © 2018 Johanna Suomela. All rights reserved.

∞