Olen ollut pistolapion varressa istutuspuuhissa pienestä pitäen.
Pikkutyttönä istutin isän kanssa kotitalomme pihaan merkkipäivän muistopuiksi isovanhempien puutarhasta siirretyn tammentaimen, ja puutarhamyymälästä kotiutuneen sembramännyn.
Tammi on nyt suuri ja komea, ja tuottaa äitini harmiksi ämpäritolkulla terhoja. Sembramänty harsuuntui jo vuosia sitten, ja joutui treffeille moottorisahan kanssa.
Myöhemmin pientaloasujana vietin kokonaisia kesiä multaa kynsien alla, ajatellen että mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito.
Nyt olen todennut että sekään ei ole kovin tärkeää.
Aikuisvuosina iloisesti pihalla ollessa on tullut istutuskuopattua muutakin.
Olen istuttanut muitakin tammia ja värikkäitä vaahteroita.
Erilaisia tuijia ja tuurenpihlajia. Ruso- ja pilvikirsikoita.
Hevoskastanjankin ja magnolioita ja mitä niitä kaikkia kotkotuksia olikaan.
-Joku vielä hengissä ja hyvinvoivanakin, vaikka viheliäinen viime talvi vei hengen Mustilan puutarhan sinnikkäimmäksi kehutusta magnoliasta.
Mutta yhtään koivua en ole istuttanut. Niitä kasvaa istuttamattakin.
En oikein jaksa innostua niistä. Niiden syysväristys on vaatimaton.
Kesällä ne heittävät ensimmäisinä pyyhkeet kehään heti kun vähän saadaan hellettä ja kesälomalaisille ilmoja. – Jo lentelee alakuloisia keltaisia lehtiä – ikäänkuin kesä olisi jo ohi.
Iso koivu haihduttaa kesäpäivän aikana hirvittävän määrän vettä, jopa 500 litraa.
Ilmastonmuutoksen edetessä ja kesien edelleen lämmetessä ja kuivuessa koivu onkin parhaimmillaan – takkapuuna.
Esteetikolle on tärkeää että puu on kaunis ympäri vuoden.
Varsinkin ruskan väreihin syksyisin pukeutuvilla puilla on oma erityinen paikkansa sydämessäni.
Ja maisemassa!
Oletko huomannut miten vaahterat jo sytyttelevät räiskyvää väriloistoaan?
Entä ne kauniit tulipunaiset puut puistoissa ja pihapuutarhoissa, rusokirsikat?
En ole puunhalaaja, mutta käydessäni Paavolan tammen luona Lohjansaaressa viime joulukuussa minusta oli vähällä tulla.
Rakastan suuria jalopuita, etenkin tammia.
Etenkin suuria, kauniita ja vanhoja, sellaisia kuin Paavolan Tammi.
Paitsi kauniita, puut ovat myös hyödyllisiä.
Tiheä puu antaa suojaa uteliailta katseilta ja suojaa myös melulta.
Puu tarjoaa kuumana kesäpäivänä suojan porottavalta auringolta ja viileää varjoa.
Puu tuottaa elämälle välttämätöntä happea ja sitoo ilman epäpuhtauksia.
Puu on myös monen pikkuotuksen koti.
Entä olisiko kaunis kulttuurimaisema yhtä kaunis ilman komeita jalopuita?
Puiden istutus on helppo ja edullinen tapa taistella ilmastonmuutosta vastaan.
Tänään, Vesan päivänä 27.9, vietetään Puun Päivää.
Tee ilmasto- ja ympäristöteko vihreän huomisen hyväksi.
Tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi.
Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten.
Toiseksi paras on nyt.
Istuta jalopuu ❤
Mainiot Marttojen puunistutusohjeet löydät täältä.
❤
Retkiäni voit seurata myös Facebookissa.
Lumiani jäljille pääset myös Instagramissa.
Kaikki kuvat ovat minun, ethän käytä niitä ilman lupaani.
Copyright © 2016 Johanna Suomela. All rights reserved.
MAISEMAONNELLINEN 
Oi, miten ihana postauksen aihe! Tykkään <3.
Meitä yhdistää suhde koivuun: en oikein koskaan jaksa ymmärtää koivujen fanittamista. Sen runko on toki kaunis ja lehdet hyväntuoksuisia, mutta juuri mitään muuta hyvää koivuissa ei sitten olekaan.
Tuo Paavolan Tammi on minulta vielä kokematta, mutta en ole kuullut pelkästään yhdeltä enkä kahdelta tarinoita siitä. Joskus sitä on käytävä moikkaamassa. Hauskaa muuten, että puu kirjoitetaan usein isolla Tammea myöten. Se kertoo puusta jo jotain.
Hyvää Puun päivää <3!
TykkääLiked by 1 henkilö
❤
TykkääTykkää
Olipas kaunis oodi Puille! ❤ Kun minä sain oman pihaplänttini, meni puuvillitykseni vähän överiksi. Istutin luumuja pulleiden ja mehevien hedelmien toivossa kolmin kappalein, sitten päärynöitä, tietysti pari, että sato olisi turvatumpi. Sitten oli sirotuomipihlajan vuoro – kun siinä piti olla kaunis muoto ja hieno ruskaväritys. Tokihan oma kirsikakin piti saada – sellainen vaalenpunakukkainen (niin, sellaisena ne sen minulle möivät, mutta minun silmään kukat näyttävät kyllä valkeilta, mutta sentään kukkii, toisin kuin hitaat päärynät. Nyt annan itsestään pihaan ilmantuneiden vaahteroiden kasvaa – koska niiden syksyiset lehdet saa minut huokailemaan ihastuksesta. Ja älä edes kysy, montako tuijaa pihallani kasvaa – olen mennyt laskuissa sekaisin.
Nyt mietin, mten mahtaa käydä pienen pihani, jos puuni todella innostuvat kasvamaan. Olen jo nyt saanut moitteita naapureilta, kun puunoksat kurottelevat aidan yli (miten voikaan olla niin pikkumaisia naapureita). Luulenpa, että tulevina vuosina tarvitsenkin pistolapiota enemmän sahaa. Ensimmäisenä lähtee haapa, jonka lonkerot ovat täyttäneet kukkapenkkini ja joka imee kaiken veden kirsikaltani ja näivettää sen ennen aikojaan.
TykkääLiked by 1 henkilö
Oijoi, kuinkas tähän jäi vastaamatta? BBC:n mestaripuutarhuri Alan Titchmarch sanoi kerran että puita voi istuttaa huoletta. Jos ne kasvavat liian isoiksi – ne voi aina kaataa…
Haapaa ei niin vaan saakaan pois pihasta. – Ellei ole niin pieni että saa kiskottua juurineen. Haapa pitää kaulata hyvän aikaa ennen kaatoa, jotta se varmasti kuolee. Muuten se alkaa pukata juurivesoja hulluuteen saakka 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvänen aika millaiseen blogiin ja kirjoitukseen päädyin! Aivan ihana tarina! Jäin ihan miettimään ja maistelemaan sanoja ja ajatuksia, voi veljet sentään.
Minä koen jotain kummaa yhteyttä mäntyihin. Ehkä se johtuu siitä, ettei muita siellä Pohjois-Savon mökillä olekaan.
Ne ovat hiljaisia ja humisevat. Eivät pidä meteliä.
Ainoa vika niissä on, kun vika pitää aina kai suomalaiseen tapaan kaivaa, etteivät muuta väriään, sillä syksy on suosikkivuodenaikani.
Kiitos kauniista kirjoituksesta, jään lukemaan jatkossakin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kaunis kiitos Nella! Männytkin ovat hienoja puita, mutta omasta näkövinkkelistäni kenties hiukan arkipäiväistyneitä, kun niitä päivittäin kotirinteessä katselen 🙂
TykkääTykkää