Vanhan koiran testamentti

Veeti ja Ronja Kasavuoressa

Olit ensimmäinen oma koiramme. Ensimmäinen itse valittu, Internetin ihmeellisestä maailmasta löydetty. Rotu jossa yhdistyisi noutava työkoira ja kotiaan puolustava vahti. Chesapeakelahdennoutaja. Erikoisuus jostain kaukaa suuren veden takaa.

Ymmärsin, että rotusi on pieni. Noin sata koiraa Suomessa, pientä marginaalia siis. Soitin jalostusneuvojalle, jotta tietäisin mistä pentu olisi viisainta hankkia. Jospa se joskus osoittautuisi sellaiseksi, jonka geeneistä Suomen pieni kanta voisi mahdollisesti jotenkin hyötyä? Pitkän ja perusteellisen kuulustelun jälkeen ymmärsin, että lapsia saa tehdä kuka vaan, mutta kaltaistasi koiraa ei niin vain hankittaisikaan. Puhelinkuulustelun jälkeen seurasi soveltuvuustesti. ”Tule Hyvinkäälle Suomen Noutajakoirajärjestön näyttelyyn, siellä näet minkälainen rotu oikeasti on.” Ja minä menin.

Pääsin jatkoon. Sinä löydyit Englannista. Synnyit lokakuussa 2003 hevostilalle vihreälle maaseudulle Lontoon eteläpuolelle. Arnac Bay Vigilant. Valpas,  se sinä olit jo ilmestyessäsi sinä kylmänä ja lumisena joulukuisena iltana ovemme taakse. Matkustit Finnairin matkustamossa isännän laukussa, pientä ääntä pidit, mutta siitä ei kenellekään ollut haittaa. Kun näin sinut ensimmäisen kerran, odotit portaalla ja tuijotit pienillä sinisillä silmilläsi kuin et olisi koskaan mitään muuta tehnytkään.Ruskea kiharaturkkinen sinisilmäinen koiraeläin. Suklaanruskea. Ensimmäinen itse valittu ja ihan ikioma.

Kotimme liukas lattia oli verhottu matoilla, jotta et kehittyvänä pentuna satuttaisi itseäsi. Nukahdit isännän viereen pitkäkseen matolle, olitte molemmat matkanteosta uupuneita.

Opit uskomattoman nopeasti sisäsiistiksi, kasvoit pojan kanssa kilpaa. Vedit pulkkaa ja kelkkaa. Möyritte pihalla lumessa, ja sisällä lattialla. Jokaisen lapsen pitäisi saada kasvaa yhdessä koiranpennun kanssa. Saada altistua koirankarvoille ja mudalle, bakteereille ja lialle, uskollisuudelle ja kiintymykselle. Kasvaa vastuuntuntoon ja muiden lajien kunnioitukseen.

Joka päivä ulkoillessamme treenasimme vähän, enimmäkseen sosiaalisia taitoja ja tottelevaisuutta. Olit yhdeksänkuukautinen, kun ensimmäisenä kesänä rotujärjestön leiriltä tulimme kotiin kaikki jaossa olleet pokaalit kainalossa. Metsästystestin lupaavin nuori uros, näyttelyssä rotunsa paras. Hiomaton timantti. Samana syksynä menit isäni kanssa ensimmäiselle eräretkellesi Lappiin. Tiesit heti mitä tehdä, myös silloin kun haavakko oli vähällä kadota. Ei kadonnut. Vaikka sukusi oli kasvanut Englannin nummilla, tiesit heti miten Mettäkoirana kairassa ollaan, vaikkei kukaan sitä opettanut.

Johdatit meidät luontoon ja eräelämään, ja jo seuraavana vuonna isäntäsi oli mukanasi kanalintujahdissa. Meidän yhteinen juttumme oli jäljestäminen. Monta kesäistä viikonloppua rymysimme metsissä ympäri maan hirvikärpästen ja hyttysten syötävänä. Ja lopulta, pienen molemminpuolisen tuumaustauon jälkeen, sinusta tuli kuin tulikin Suomen jäljestämisvalio. Rotusi ensimmäinen.

Veeti Savukoskella

Veeti Savukoskella

Savukosken kämpällä kävit eräretkellä 12 kertaa. Kunnes kanalinnut kävivät vähiin. Linnut loppuivat ennen sinua.

Sinä lopuit eilen.

Sinä opetit meille elämän tärkeimmän asian. Opetit kuinka syvästi tuntevia olentoja ja suuria persoonallisuuksia koirat – ja muut elävät luontokappaleet ovat.

Opetit kunnioittamaan luontoa ja elämää tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista ilman syvää ystävyyttäsi.

Se on sinun testamenttisi. 

Vain ihminen, joka on saanut kokea vanhan koiran rakkauden ja uskollisuuden, tietää miltä tämä tuntuu. Miltä tuntuu kun joku rakastaa ehdoitta. Ja miltä tuntuu kun on jotain johon voi luottaa kuin kallioon. Niin kuin me sinuun luotimme. Ja sinä meihin.

Olit englantilainen herrasmies, ihan joka suhteessa. Vanha arvokas harmaantuva mies, jolla oli periaatteita, ja elegantteja käytöstapoja. Oli asioita joihin pyysit katseellasi aina luvan, kerran toisensa jälkeen – vaikka tiesit että sen saisit. Jos olisit osannut puhua, tärkein sanasi olisi ollut Please.

Vain kaksi viikkoa sitten juoksit vielä mökkipolulla könkkälaukkaa alas rantaan isäntääsi vastaan. Ja lähdit yllättäen, pitkän tauon jälkeen, uimaan syvään veteen juniorille heitetyn damin perään. Olin varma että hukut. Että heikko takapääsi ei enää jaksaisi. Mutta et sinä hukkunut, sinähän synnyit räpylät varpaiden välissä. Mestariuimari.

Vain ihminen, joka on menettänyt sinunlaisesi, vanhan rakkaan koiransa, tuntee tämän sydäntä riistävän surun. Kuinka raskasta on tehdä päätös viimeisestä päivästäsi. Ja kuinka paljon tuskaa ja murhetta se tuottaa. Vaikka me kaikki tiesimme, että aikasi oli tullut.

Järkesi toimi kuin partaveitsi, mutta suklaanruskean turkkisi alla tukirankasi rapistui, eikä heikentynyt takapääsi pysynyt enää mukana. Kipulääkitys toi meille paljon yhteisiä kuukausia, mutta lopulta ei ollut enää vaihtoehtoja. Oli pakko päästää irti.

Veeti Kasavuoressa

Viimeisinä päivinäsi et syönyt enää koiranruokaa. Peuran jauheliha maistui, sait kunnon annokset. Välipaloiksi suurta herkkuasi ruisleipää. Sinä jos kuka ne olit ansainnut, Vanha Ystävä.

Viimeisenä iltana rusakko näyttäytyi edessäsi kotikadullamme. Eräänlainen jahtihan sekin oli, vaikka vauhtisi kiihtyi parhaimmillaan enää reippaaksi kävelyksi. Illalla kynttilät paloivat, ja isäntäsi nukahti olohuoneen lattialle viereesi. Ihan niinkuin joulukuussa 2004, ensimmäisenä iltanasi.

Viimeisenä päivänäsi teimme viimeisen yhteisen lenkin metsään. Nuuhkit kaljuuntuvia mustikanvarpuja ja kantoja, ja kaikkia naapuruston koirien niihin jättämiä viestejä. Isäntäsi valmisti illallisen. Söimme noutamaasi Savukosken riekkoa. Kokkauksen aikana sait maistella lihaa raakana, lopulta meidän kummankin annoksen suoraan posliineilta. Meidän illallisemme maistui karvaalta suissamme, mutta sinä söit kaiken suurella nautinnolla. Riekon rintafilettä suppilovahverotattarilla. Jälkiruoaksi rakastamaasi maitosuklaata ja runsaasti korvallisten rapsuttelua. Metsästysneuvos emerituksen viimeinen ehtoollinen.

Eläinlääkäri tuli kotiin, ettei sinua enää tarvitsisi raahata vastaanotolle. Rauhoittava lääke teki kipeää kuihtuneeseen reisilihakseen, vinkaisit. Kun päästimme sinut irti, sait saman ”Jäin sittenkin henkiin!” -ilostumiskohtauksen, kuten aina eläinlääkärissä tutkimuksen tai rokotuksen jälkeen. Juoksit korvat tötteröllä, sen minkä enää jaksoit.

Sitten kävit makuulle, ja nukahdit rauhallisesti. Etkä enää milloinkaan herää.

Isäntäsi kirjoitti:

Ihminen jolla ei ole koskaan ollut koiraa ei voi käsittää sitä surua jonka lemmikistä luopuminen aiheuttaa. Toisaalta he eivät myöskään ole saaneet kokea sellaista pyyteetöntä rakkautta ja ystävyyttä, eivätkä voi ymmärtää millaisia suuria persoonia nämä ”vain eläimet” ovat.

Paras ystäväni on poissa. Surusta huolimatta, olen silti kiitollinen että hän 14 vuoden ajan rikastutti elämääni. Opetti niin monia asioita elämästä ja tunteista, ja sen että jokainen elävä olento on syvästi tunteva, omanlaisensa persoona.

Kunpa useammalla ihmisellä maailmassa olisi mahdollisuus kokea sama. Maailma olisi paljon parempi paikka, ja me kohtelisimme toisiamme ja eläinystäviämme paremmin.

Kiitos Veeti, Ystävyydestäsi.

Nuku rauhassa rakas Veeti. 

Vahtivuorosi on päättynyt.

savukoski_158-mb-e1505631232277

Kemijoen auringonlasku

Pyyteettömin rakkaus ja varauksettomin uskollisuus päättyy aina suurimpaan mahdolliseen suruun.

Elämämme koira on poissa ❤ 

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2017 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit!

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit