Sinne ja takaisin – Uuden-Seelannin 6000 kilometrin tilinpäätös

Uusi-Seelanti Hobbiton

Uusi-Seelanti, paljon suitsutettu ja ylistetty luontoparatiisi ylitse muiden? Unelmien lomamaa, jonne matkustus ottaa pelkkine lentoineen kaksi täyttä vuorokautta, mutta on jokaisen lentokilometrin arvoinen?

Mitä luontomatkailija näkee ajaessaan pohjoisesta eteläsaarelle ja takaisin, kun pitää silmänsä auki koko 6000 kilometrin matkan?

Uusi-Seelanti on järkyttävän kaukana. Maapallon toiselle laidalle harva, tuskin kukaan, voi lähteä hetken mielijohteesta. Useimmiten tarvitaan paljon ennakkosuunnittelua ja uutteraa säästämistä, ennen kuin unelmien matka voi toteutua. Aikaakin tarvitaan paljon, sillä noin kauas ei ole järjen hiventäkään lähteä viikoksi eikä edes kahdeksi. Ja käytännössä neljäkin viikkoa oli aivan liian vähän.

Mutta kaikesta ennakkovalmistautumisestani (ja varustautumisesta) huolimatta kohtasin Uudessa-Seelannissa asioita jotka tulivat eteen yllätyksenä. Enkä nyt puhu vain kivoista ylläreistä.

Aloitetaan siis niistä ikävistä, ja lopetetaan mukavampiin.

Uusi-Seelanti Maruia Falls

Uuden-Seelannin roadtripin ikävät yllätykset – maisemaparatiisikuvien vaiettu kääntöpuoli

Vaikka lomaan kuinka pyrkisi valmistautumaan, ja etsisi mahdollisimman paljon tietoa etukäteen, saattaa silti tulla yllätetyksi housut kintuissa. Enkä nyt puhu mistään puskapissoista, sillä vessoja oli teiden varsilla paljon – ja ne olivat siistejä. (Tämä kuuluu sille positiiviselle puolelle)

Palataanpa yhdessä Uuden-Seelannin maisemiin, niin kerron mitä näin ja koin. Nämä ensimmäiset ovat niitä juttuja, joista maan matkailumainoksissa ei hiiskuta.

Eikä tämä ole minullekaan helppoa. Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta mielessäni pitkään, miettinyt voinko kirjoittaa tätä.

Uusi-Seelanti polttaa luontoäidin kynttilää molemmista päistä, isolla liekillä.

Uusi-Seelanti kaurimetsa

Puupellot – ja avohakkuut maailman ylistetyimmässä luontokohteessa

Suurimmaksi osaksi Uuden-Seelannin alkuperäismetsä on tuhottu puupeltojen ja laidunmaiden tieltä. Etenkin massiivisen metsätalouden jäljet näkyvät mieltä ahdistavina arpina maisemassa.

Paikoitellen maisema teiden varsilla puskee monotonista yhden puulajin metsää – montereynmäntyä. Tämä Kaliforniasta kotoisin oleva laji kasvaa kaatokuntoon alle 30 vuodessa, joten alkuperäinen metsä on lanattu tasaiseksi mäntypuupeltojen tieltä.

Myös isojen pääteiden varsilla näki silmänkantamattomiin kumpuilevaa, ruskeaa ja myllättyä maisemaa, jossa ei mikään vihreä enää versonut. Mäntypuupelto oli kaadettu, ja risut ja oksat oli jätetty pitkiin uomiin metsäkonetienpohjien väliin.

Maisema oli lohduton, kuin örkkien jäljiltä. (Näistä on kyllä olemassa pari kuvaa, mutta niin rumia en halua jakaa täällä)

Uusi-Seelanti Maruia

Virtavedet ja massiivisen mittakaavan karjankasvatus ovat huono yhdistelmä

Pakatessani matkaa varten, pakkasin toiveikkaana mukaani Kuusamon Karhunkierroksella menestyksekkäästi käyttämäni vedensuodattimen. Ajattelin, että jossain syrjäisemmissä leiripaikoissa voisin ottaa vettä maastosta, ja välttyä muovipullovesien ostamiselta. Perillä kuitenkin vedensuodatin pölyttyi matkailuauton peräkomerossa. Miksi?

Laiduntavat lampaat kumpuilevilla, vihreillä niityillä ovat kaunista katseltavaa. Jyrkkiä rinneniittyjä ei muuten juuri voisikaan hyödyntää kuin laitumina, sillä niiden viljely on käytännössä mahdotonta.

Odotinkin näkeväni paljon sympaattisia lampaita, mutta näin muutakin.

Uusi-Seelanti laidunmaitaNäin tuhatpäisiä karjalaumoja. Myös laajoilla tasankolaitumilla, joilla oletettavasti voitaisiin viljellä viljaa tai kasviksia. Näin laitumia, jotka ulottuivat jokien reunoille ja järvien rannoille.

Uudessa-Seelannissa sataa paljon. Sade huuhtoo maaperästä ravinteita – myös karjan lannan. Ja lanta huuhtoutuu lopulta vesistöihin. Monilla alueilla suositellaan, ettei rankan sateen jälkeen luonnonvesissä uitaisi 48:ään tuntiin.

Vesisuodattimen käyttöön ei rohkaissut myöskään pussirottia eli opossumeja ja muita jyrsijöitä vastaan käytävä loppumaton taistelu. Taistelussa on käytössä paitsi metsästys ja loukut, myös myrkky nimeltään 1080. Myrkkysyöttejä pudotetaan maastoon myös ilmasta, ja aine on luonnollisesti myrkyllistä kaikille niille eliöille, joiden elimistöön se ajautuu. Vaikuttava aine, natriumfluoriasetaatti, on sikäli hyvin ikävää, että se voi imeytyä elimistöön paitsi nieltynä, myös hengitettynä tai ihon läpi.

Ei ihme että aidoissa ja postilaatikkojen kyljissä näkyi kylttejä jotka kampanjoivat myrkkyä vastaan: ”Ban 1080”. Kun maastossa näkyy myrkyn käytöstä varoittava kyltti, on siis todella syytä olla varuillaan. Mahdollisesti löytyviin kuolleisiin eläimiin ei saa missään tapauksessa koskea.

6000 kilometrin matkalla tehdyt havaintoni eivät kyllä anna suurta toivoa, että taistelu vieraslajina maahan tullutta opossumia vastaan voitaisiin enää voittaa. En tiedä kuinka monta asvalttiin liiskautunutta opossuminraatoa näin, mutta paljon niitä oli.

Joulun alla tien päällä näin myös lukemattoman määrän teurastamoon matkalla olleita rekkoja. Pitkien rekkojen ja niiden perävaunujen tuuletusreikien rivistöistä näin tiukoissa kurveissa ja moottoritieohituksissa raitista ilmaa hamuavat kärsät ja pelosta ymmyrkäiset silmät.

Miten tahansa tuotantoeläin elää elämänsä, tämä on se kohta joka tekee tyhjäksi kaikki hyvät aikomuksemme.

Kun sinisen taivaan alla, vapaana vihreällä niityllä elänyt, syvästi tunteva nisäkäs pakotetaan ensimmäistä kertaa elämässään pelolle löyhkäävään kuljetusautoon, on kaikki muu merkityksetöntä. Täyteen pakattu teuraskuljetusrekka ylittämässä vuoristoa mutkaista tietä pitkin, kyydissään pelosta sekaisin olevien eläinten lauma, se tuottaa takuuvarmaa stressilihaa.

Ellei lihansyönnin vähentäminen ilmastosyistä tunnu tarpeelliselta, yritä kuvitella mitä tuotantoeläin lyhyen elämänsä viimeisten pelon sekaisten tuntien aikana kokee. Myös Uuden-Seelannin (tai Brasilian) kauniissa maisemissa.

Miksi luontokappaleen pitää syntyä vain päätyäkseen lautasillemme?

Onko meillä oikeus tuottaa elämää lyhyeen kertakäyttöön? 

Uusi-Seelanti lihakarjaaUuden-Seelannin lihateollisuus vie valtavan määrän lihaa Yhdysvaltojen ja Kiinan kasvavan keskiluokan tarpeisiin. Siinä missä vienti Yhdysvaltoihin on vähentynyt, on Kiina mennyt vientiluvuissa viimeisimmässä tilastossa heittämällä Yhdysvaltojen viennin ohi. Molempiin viedään vuodessa jo yli 25 miljoonaa kiloa pelkkää naudan pihvilihaa.

Tuotantolihan syönti ja lentäminen ovat molemmat ympäristöä kuormittavia ja ilmastolle haitallisia.

Molempia pitäisikin harrastaa harvoin ja harkiten, erityistilanteissa.

Ja olisiko kenties niin, että rakkaudella valmistettu riistaillallinen kerran viikossa kynttilänvalossa nautittuna maistuukin kymmenen kertaa paremmalta, kuin seisten kiireessä syöty hampurilainen?

Uusi-Seelanti Glenorchy

Tiet ja niiden pientareet

Matkamme aikana satoi paljon. Usein kaatamalla. Vettä tuli hetkittäin niin paljon, ettei tuulilasista tahtonyt nähdä ulos, vaikka pyyhkijät viuhtoivat täydellä nopeudella ees taas. Edes edellä ajavaa autoa ei tahtonut nähdä – eikä sitä vastaan tulijaakaan. Uudessa-Seelannissa kun ei päivällä tarvitse käyttää ajovaloja. – Jossain tien varsien infotauluissa kyllä muistutellaan, että valojen käyttö parantaa auton havaittavuutta – ja sitä kautta liikenneturvallisuutta. Harva kanssa-autoilijamme tuohon uskoo, sillä valaistuneet olivat selkeänä vähemmistönä.

Kun sateella asvalttiin maastoutuva vastaantuleva auto kiitää ylintä sallittua 100 kilometrin nopeutta mutkaisella ja kapealla tierännillä, ratissaan nuorimmillaan 16-vuotias kuljettaja, voi jälki olla karmaisevaa.

Monta tuoreen valkoista ristiä näin teiden pientareilla, surullisimmassa paikassa kolme vierekkäin.

Uusi-Seelanti Nelson Lakes National ParkMonessa muussakin asiassa kuin liikenneturvattomuudessa tuli mieleen, että Uusi-Seelanti on kuin Suomi 1970-luvulla. Hyvää tavoitellaan, mutta haluttu lopputulema häämöttää vielä kaukana.

Jos kierrätys olisi lähellekään sillä tasolla kuin meillä täällä, näyttäisivät teiden pientareet kovin erilaisilta. Tällä hetkellä aivan liian moni nakkaa tölkin ja pullon ulos auton ikkunasta, kun se tyhjenee. Panttijärjestelmää ei ole, eikä kierrätys muutenkaan ole kovin helppoa.

Saimme hyvän oppitunnin maan kierrätyksen tasosta, kun halusimme kesken ajopäivän viedä roskiksemme asianmukaiseen loppusijoituspaikkaan. Päädyimme lopulta paikalliseen ”Sorttiin”, jossa viiden dollarin hintaan pääsimme roskapussistamme eroon. Tosin saimme itse lajitella eriväriset muovipullomme erillisiin jättisäkkeihin, eikä se ollut kovin yksinkertaista. Korkitkin piti osata irrottaa ja nakata oikeaan paikkaan.

Uusi-Seelanti Dunedin Camp Estate

Uuden-Seelannin iloiset yllätykset

Uudessa-Seelannissa sai kokea myös iloisia yllätyksiä. Niitä oli paljon.

Uusi-Seelanti Rolling views ponit

Ystävälliset ihmiset

Vaikka alle viiden miljoonan asukkaan Uudessa-Seelannissa käy melkein neljä miljoonaa matkailijaa vuosittain, ei se juuri näy paikallisten ihmisten käytöksessä.

Kun lähdimme ensimmäisenä matkapäivänämme ajaa töröttämään vasemmanpuoleisessa liikenteessä, juuri noutamallamme Wildernessin matkailuautolla kohti kauppaa, olimme viiden minuutin ajon jälkeen vähällä ajaa kolarin. Selvisimme onneksi jarrutuksella ja pienellä ”ajosanastolla”, eikä pelti rytissyt.

Seuraavissa liikennevaloissa yllätyin aika lailla, kun kaveri viereiseltä kaistalta huitoo aukomaan ikkunan. Ihmettelen että mitäköhän ihmeellistä nyt. Hän oli se melkein kolarin aiheuttanut autoilija, ja halusi pyytää anteeksi! Uskotko että yllätysmomentti oli aika korkea tuossa kohdin. Siinä meni melkein sanattomaksi, ja hädin tuskin sai soperrettua ”No worries”. Härregyyd.

Air New Zealand Dreamliner 787

Air New Zealandin Dreamlinerin turistiluokka

Lensin Singaporesta Aucklandiin Air New Zealandin 787 Dreamlinerilla. Pääosin muovikomposiiteista valmistettu kone on valmistajan mukaan polttoainetehokas, mutta sen matkustusmukavuutta on laajalti moitittu ahtaaksi.

Etukäteen ostetulla Exit-rivin paikalla ei ahtaudesta tosin ollut tietoakaan. Napin painalluksella toimiva ikkunan tummennus toimi mainiosti, ja viihdetarjonta oli erinomaista. Kun tähän lisätään vielä maistuvat ateriat ja kursailemattomat viinikaadot aterian kyytipoikana, ei matkassa ollut moittimista. Lentohenkilöstö oli maanläheistä ja iloista, ja vettäkin tarjoiltiin pyytämättä.

Ennen lentoon lähtöä näytetty turvallisuusräppivideo pisti nilkkani ketkumaan. Air New Zealand on tehnyt ennenkin näyttäviä turvallisuusvideoita, ja oma suosikkini on ylivoimaisesti tämä. Luulenpa että se on kaikkien muidenkin LOTR-fanien suosikki. Ja syystä. Eikä vähiten kuvauslokaatioiden ansioista!

Uusi-Seelanti puro ja saniaisia

Siistit tienvarsivessat ja loistavat leiriytymismahdollisuudet

Kohtuullisen kokenut matkailija on tottunut siihen, että jopa sivistysmaiden teiden varsilla olevat vessat ovat järkyttävän saastaisia paikkoja. – Että mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin niille altistuminen. Vaan ei Uudessa-Seelannissa!

Tienvarsivessat ovat siellä hämmästyttävän siistejä, ja niissä on myös paperia! Testasimme monta toilettia, eikä kovin monessa ollut mukana edes hajua.

Yhdellä pysähtymispaikalla näimme, kuinka homma toimii. Paikallisen metsähallituksen palkollinen meni aamulla hyyskään puhdistusainearsenaali ja jättiläisvessapaperirulla kainalossaan, ja poislähtiessään oli vessa pesty lattiasta melkein kattoon.

Uudessa-Seelannissa on erittäin helppo matkailla omatoimisesti. Sekä yksityisiä että valtion Department of Conservationin (DoC) leiriytymispaikkoja on tiheässä, ja ne ovat siistejä ja hyvin varustettuja. DoCin paikat ovat lisäksi edullisia, ja niitä on myös kansallispuistojen ja suojelualuiden sisällä. Ne ovatkin juuri siksi ylivoimaisesti parhaita luonnonystävän leiriytymispaikkoja!

Uusi-Seelanti Lake Pukaki

Luontomatkailijan tajunnan räjäyttävät maisemat

Uuden-Seelannin kauniit maisemat eivät tulleet täytenä yllätyksenä, sillä kuvia oli katseltu etukäteen. Paljon.

Uusi-Seelanti Mount Cook

Ja neljän viikon reissulla niitä kuvia on otettu. Paljon.

Maisemien ”parhaista paloista” tuleekin myöhemmin lisää tietoa blogiin ihan omina juttuinaan.

Uusi-Seelanti Waipoua forest

360 asteen sademetsät ja puita ajanlaskumme alkuvuosilta

Alkuperäisiä sademetsiä on Uudessa-Seelannissa jäljellä vain vähän. Parhaat säästyneet palat löytyvät kansallispuistoista, mutta joskus joku pikkukaupunki ylpeilee säästämällään sademetsätilkulla. Ja ihan aiheesta.

Uusi-Seelanti Waipoua forestKävimme monessa kansallispuistossa, säästetyssä pikkusademetsässä, ja katsomassa Uuden-Seelannin vanhimpia kauripuita. Kaikki olivat lähes meditatiiviseen tilaan vieneitä luontoelämyksiä.

Näissä sademetsissä ympärillä kasvava rehevä vihreys peitti maan ja taivaan, vehreä peitti 360 astetta näkökentästä. Erikoisten lintujen vielä erikoisemmat äänet olisivat varmuudella saattaneet lintubongarin hulluuden partaalle. Ja sen yli.

Uusi-Seelanti Te Urewera

Uusi-Seelanti Te Urewera Sademetsäkokemukseni olivat niin nautinnollisia, että ne saivat minut kääntämään takkini. Taas. (Ensimmäisen kerran käänsin takkini Teneriffalla)

Ennen matkaa olin vakaasti siinä uskossa, että Uusi-Seelanti on kerran elämässä paikka, että minun ei ole sinne mitään syytä uudelleen koskaan mennä. Mutta hengitettyäni hapella kyllästettyä sademetsän ilmaa, ja kuunnellessani vesiputousten kuohua ja lintujen aamukonsertteja en ole asiasta enää samaa mieltä. Kyllä lähtisin uudelleen, mutta nyt tietäisin mihin keskittyisin.

Tuosta maailman kauneimmasta metsästä kerron vielä lisää, ja on syytä varoittaa etukäteen, ettei ylisanoista tule olemaan puutetta.

Ensimmäisen kerran elämässäni taidan olla rakastunut sademetsään. 

Uusi-Seelanti Hobbiton

Sormusten herran kuvauspaikat ja Hobbiton

Kaikki Tolkienin Sormusten Herra – elokuvafanit tietävät, että elokuvat on kuvattu Uudessa-Seelannissa. Harvasta paikasta maailmassa löytyy niin monta täysin erilaista luontotyyppiä niin läheltä toisiaan. Taitaa olla jopa niin, että missään muualla maailmassa ei jäätikköä löydy niin läheltä merta kuin Uudessa-Selannissa?

Mutta on varmuudella yksi paikka, jota ei löydy mistään muualta. Se on Sormusten Herran Kontu eli Hobbiton. Pelkäsin Hobbitonin olevan tyhjyyttään kumiseva muovinen kulissi, jolla kiskotaan hölmöiltä leffafaneilta rahat pois. Mutta se olikin jotain ihan muuta.

Hobbiton on suloinen, ja niin aito kuin elokuvaa varten rakennettu paikka olla voi. Ihastuin Hobbitoniin ikihyviksi, ja sekin on ansainnut oman juttunsa jo pelkkien kuvien tähden.

Uusi-Seelanti Hobbiton

Entä se lentojen hiilipäästöjen kompensointi?

Paljon puhuttu IPCC:n raportti nosti oman ilmastoahditukseni uusiin sfääreihin. Päätin lokakuussa ennen reissuani, että kompensoin matkani päästöt, kunhan keksin miten. 

On arvioitu, että keskimääräisen suomalaisen ihmisen vuosittainen hiilijalanjälki on noin 10.000 kg. Vertailin eri sivustoilla, minkä kokoisia päästöjä Finnairin A350 -lento välillä Helsinki-Singapore-Helsinki, ja edellä mainittu Air New Zealandin Dreamlinerlento tuottavat. Tulosten vaihteluväli oli suuri.

Hiilipäästöjen laskenta oli kutakuinkin linjassa, mutta kompensaatioksi ehdotettu summa vaihteli tolkuttomasti. Halvin kompensaatiosivusto ehdotti, että neljälläkymmenellä eurolla olisi koko reissu kuitattu. Se kuulosti täydeltä lööperiltä.

Sen sijaan luotettavimmalta vaikutti Atmosfair.de – sivusto. Atmosfairin sivusto ottaa huomioon onko lento reittilento vai charter, ja konetyypin ja matkustusluokan. Atmosfairin laskurin avulla voi laskea myös risteilypäästöt. Atmosfairin sivuston mukaan matkani kompensaatiosumma jäi hiukan alle 160:n euron.

Ja entäs se kohde sitten? Kuten kompensaatiota pohdiskelevassa jutussani kirjoitin, oli mieleni kallellaan Luonnonperintösaatiön haaveileman pohjanmaalaisen suojelusuon suuntaan.

Loppulta päätös oli helppo. Rakastanhan soita ja pitkospuita. Niinpä 160 euroa meni Pohjanmaan suokampanjaan. 

Ja miksi näin? En ole koskaan ollut mikään himolentelijä, joka lentelee halpojen lentolippujen siivittämänä pitkin Eurooppaa aina kun siltä tuntuu. Mutta katson, että vapaaehtoinen kompensaatio on vähintä mitä voin yhteisen pallomme hyväksi lentomatkani jälkeen tehdä.

Matkallani näin lentokoneen ikkunasta Singaporen ympäristön sademetsien kadon, ja riveissä kasvavat öljypalmuviljelmät. Uuden-Seelannin metsistä on tärkein jo kirjoitettu.

Niinpä tulin siihen lopputulemaan, että mikään ei ole niin tärkeää, kuin suojella sitä mikä vielä on koskematonta. On se sitten suo tai metsä.

Kun metsä on kerran vedetty motolla matalaksi, se ei voi koskaan enää olla muu kuin puupelto. 

Kuten tutkija Ari-Pekka Auvinen kirjoittaa Luonnonperintösäätiön vuosilehdessä: Luonnonperintösäätiö on suomalainen aattellisesti ja uskonnollisesti riippumaton säätiö, jonka toiminta on yksinkertaista. Säätiö ottaa vastaan lahjoituksia, käyttää ne mahdollisimman täysimääräisesti arvokkaiden luontoalueiden hankintaan, ja suojelee ostamansa alueet.

Säätiön alueet saavat Luonnonsuojelulain mukaisen turvan, mikä tarkoittaa sitä, että ne ovat turvassa ainakin niin kauan, kuin Suomen valtio nykyisenkaltaisine lakeineen on olemassa. Luonnonperintösäätiön suojelualueet sitovat ja varastoivat hiiltä, sekä toimivat eläinten ja kasvien turvapaikkoina sukupolvelta toiselle.

Luonnonperintösäätiö on monella tapaa hyvä organisaatio tarjoamaan luotettavan tavan kompensoida sekä hiilidioksidipäästöjä, että muuta luonnonympäristöille koituvaa haittaa. Alueet ovat todellisia ja pysyviä, ja säätiö toimii vakaan lainsäädännön ja alhaisen korruption maassa. Hiilensidonta ja elinympäristöjen suojelu lyövät säätiön alueilla onnellisesti kättä.

Sillä meillä on vain tämä pallo.

There is no Planet B.

Uusi-Seelanti Te Urewera

Lisätietoja ja linkkejä:

Sain kompensaatiolahjoituksestani tyylikkään Luonnonperintösäätiön sertifikaatin. Sen mukaan Maisemaonnellisen lentokompensaatiolla suojellaan 320 neliötä suomalaista suota.

Luonnonperintösäätiön sivusto löytyy täältä.

Atmosfairin kompensaatiolaskentasivusto löytyy täältä.

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit