Kesytetty Caminito del Rey – hengenvaarallisesta riskireitistä huimaavaksi päiväpatikaksi

Rakastan vehreää luontoa, siksi hakeudun luontoympäristöihin minne ikinä menenkin. Niinpä hotellin uima-altaalle jäänti ei ollut vaihtoehto myöskään Benalmadena Pueblosta kälyn synttärijuhlinnalla alkaneella viikon lomalla.

Joka puolelta maailmaa löytyy huikeita elämyksiä ja luontokokemuksia. Jossain luontoelämyksiä joutuu etsimään salapoliisin lailla pieniä heiveröisiä johtolankoja seuraten. Toisaalla ne ovat tunnettuudeltaan kuin maailmanluokan stadioneita täyttäviä rokkikukkoja. Kaikkien tuntemia ja monen fanittamia. Viimeksi mainittuun kastiin kuuluu hengenvaaralliseksi hypetetty Espanjan Andalusian Caminito del Rey, kuninkaan polku. Otetaanpa pieni annos korkeanpaikankammon siedätyshoitoa.

Caminito del Reyn teollinen historia

1800-luvun puolivälissä vain paimenet ja metsästäjät kulkivat Ardalesista El Chorroon johtavassa jyrkässä solassa. Maisema muuttui, kun nykyisen kalkkikivi- ja dolomiittikallioita halkova rautatie avattiin 1865.

Malagan ja Cordoban yhdistävä rautatie oli teollisen ajan hedelmä. Tässä kohden enimmäkseen vuorten sisällä kulkeva rautatie palveli hiiliteollisuuden alati kasvavaa kysyntää, yhdistäen hiilikaivokset ja niitä hyödyntävät tehtaat. Rautatien 192 kilometrin osuudella on peräti 17 tunnelia, 8 viaduktia ja 19 siltaa. Erikoisrakenteista moni rakennettiin juuri tänne, hankalasti työstettävään ja vaikeasti lähestyttävään Gaitanesin solaan.

Vuonna 1906 alueella päätettiin alkaa hyödyntää myös uusiutuvaa energiaa, vesivoimaa. Vuorten välisen kanjonin luontaista korkeuseroa hyödynnettiin, ja lisäksi rakennettiin kolmekilometrinen kanava kohti Desfilladero de los Gaitanesta. Salto del Chorroon päättyvä, 100 metriä matkallaan alas putoava vesimassa tuotti sähköä. Jotta myös kuivina kausina vesivoima olisi turvattu, Turon-jokeen rakennettiin pato, Chorron allas.

21. toukokuuta 1921 Espanjan kuningas Alfonso XIII vihki El Chorron padon. Urakan päälle hän käveli seurueineen Camino del los Balconcillosin, parvekkeiden polun, El Chorron kylään. Alfonso lieni varsin tyytyväinen näkemäänsä ja kokemaansa, sillä padon rakennusprojektista vastannut insinööri Rafael de Banjumea palkittiin ansioistaan Guadalhorcen kreivin arvolla.

Vuonna 1953 reitin nimi muutettiin Caminito del Reyksi, kuninkaan kävelyreitin muistoksi.

Paljon vettä ehti virrata kanjonin pohjalla, ja vuodet ravistelivat reitin rakenteita. Vuonna 2000 pahoin vaurioitunut ja kuolonuhreja vaatinut polku suljettiin hengenvaarallisena. Sulkukieltoa uhmaavia ja kuolemaa halveksuvia kulkijoita uhattiin kiinni saataessa rapsautettavalla 6000 euron sakolla.

2015 täysin turvalliseksi rakennettu reitti avattiin uudelleen.

Tismalleen 98 vuotta kuningas Alfonson visiitin jälkeen olemme lähdössä kulkemaan kuninkaan jalanjäljissä.

On 21. toukokuuta 2019.

Pimeää tunnelia pitkin lähtöpisteeseen

Olemme lähdössä reitille päivän viimeisessä ryhmässä, kello 16.30. Lievästi järkyttyneinä ymmärrämme, että lähtöpaikkaan on matkaa parkkipaikalta 1,5 kilometriä, eikä lähtöajasta saa myöhästyä. Perillä lähtöportilla pitäisi olla hyvissä ajoin, viimeistään puoli tuntia ennen lippuun merkittyä määräaikaa.

Matkalla kohti lähtöpistettä ensimmäinen osuus taivalletaan melkein käsikopelolla. Pimeässä hiekkapohjaisessa tunnelissa on vain vähän valoa. Pidempää luontopolkua pitkin pääsisi myös lähtöpaikalle, mutta meidän pitää kiireen vuoksi valita lyhin ja nopein reitti.

Tunnelin jälkeen jatkamme leveää alamäkeen viettävää hiekkatietä pinjamäntyjen katveessa.

Lähtöpaikalla on muutama parakki, josta meille lippujen tarkistuksen jälkeen ojennetaan kypärät. Valkoisen kypärän käyttö on pakollista reitin loppuun asti.

Viereisestä parakista löytyy WC, ja sen seinustalta kolikoilla toimiva juoma-automaatti.

Molemmista kannattaakin ottaa ilo irti ennen lähtöä.

Reitin varrelta ei löydy kioskeja – eikä liioin naistenhuoneita.

Parakkien takaa pilkottaa komea Aku Ankka -henkinen teollisuusrakennus. Se lienee vesivoimayhtiön peruja. Vieläköhän rakennus on tuotantokäytössä, tuosta saisi äärettömän hienon elämysmatkailukohteen, vaikka hotellin?

Caminito del Rey – kuninkaan jalanjäljissä

Pääsemme lähtötelineisiin. Singahdamme innokkaina matkaan, virkailijan piipautettua lippumme lukulaitteellaan. Olemme häkkäröissämme kuin kesälaitumelle kirmaavat varsat.

Alkuun maisema on sähköntuotannon alistamaa. Gaitanejon patoallas on aidattu, ja sen reunoilla on erikoisia rakennelmia.

Varsinainen polku alkaa, kuljemme korkeasta yksisuuntaisesta portista läpi.

Kallioon pultattu kyltti muistuttaa järjestyssäännöistä ja reitin vaaroista. Kallioseinämistä voi irrota kiviä, ja reitti voi olla liukas. Polulla pitää pysyä, ja roskaaminen, tupakointi, tulenteko. leiriytyminen, uinti, kalastus ja koirien ulkoilutus on kielletty. Kaikki on kielletty.

Reitti on kapea ja kansallispuiston luonto haavoittuvainen, joten kaikki kiellot kuulostavat tarpeellisilta.

Kun varsinainen kallionseinämään pultattu reittiosuus alkaa, yllätyn.

Ainakin alkuun reitti on niin tukeva, ja kulkee niin matalalla, ettei edes minua pelota lainkaan. Vuosien varrella olen siedättänyt korkean paikan kammoani menemällä korkeisiin paikkoihin. Eihän tämä tunnu nyt yhtään miltään!

Hengenvaarantunne loistaa poissaolollaan.

Tunnen oloni turvalliseksi.

Tämä alkupään polku on tukeva, ei anna yhtään periksi seikkailukengitettyjen jalkojeni alla. Reitti ei nitise eikä natise, ja vaijerikaide on luotettavan oloinen. Kaiteen metalliverkko on pingotettu ulottumaan ihan alas asti.

Jos tässä kohden nyt sohlaisi pahemman kerran, ja pudottaisi käsistään jotain pudotuksen kestävää ja metalliverkon silmäkokoa suurempaa, ei kävisi kuinkaan.

Rotkon seinämillä on kiehtovia eroosion jälkiä.

On veden hiomia uurteita ja pyöreitä hiidenkirnumaisia kupposia.

Tuntuu hurjalta ajatella, että näiden kallioseinämien suojista on haettu turvaa ainakin jo neoliittisella kaudella, 5000 vuotta eaa.

Reitin alla on luolamaisia koloja, joissa vuorikauriiden metsästät majoittuivat ja narrasivat virran lohia.

Näillä päiväpatikoilla ulkomaisia kivilajeja katsellessaan alkaa toden totta arvostaa suomalaista lujaa kallioperää.

Voisi melkein vetäistä karvahatun syvälle päähän ja todeta mielensäpahoittajamaiseen tyyliin. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitan kun näitä höttöisiä reikäjuustoja katselen! Kyllä eivät ole nämä dolomiitti- ja kalkkikivikalliot mistään kotoisin! Vaan toista on suomalainen graniitti!”

Lujan peruskallion Suomessa tosin reittiä kaunistavien oleantereiden kukinta on huomattavasti vaatimattomampaa, – ja ihaltavissa vain sisätiloissa.

Reitillä kannattaa katsella paitsi alas ja ylös – myös eteensä. Muutamassa kohdassa oikeanpuoleinen kallioseinusta pullauttaa reitille melkoisia yllätyksiä.

Kännykän näyttöön syventynyt ihmislapsi voisi hyvin kävellä näissä vaarallisissa paikoissa päänsä pahki.

Kypärä suojaa siis paitsi tuulen ylhäältä irrottamilta pikkukiviltä, myös reitille sivulta tunkevilta jättiläismäisiltä kivenmurkuloilta.  

Hoyon laakson kauneus yllättää

Jalat koskevat lankkupolkujen jälkeen kiinteää maata, ollaan Hoyon laaksossa. Ympärillä kohoaa toinen toistaan jylhempiä vuoria, ja pinjamännyt tuoksuvat.

Täällä kannattaa katsella myös ylöspäin. Tässä on reitin paras tarkkailupiste näiden maisemien ilmatilan herrojen tarkkailuun. Korppikotkat liitelevät täällä.

Täällä on myös reitin paras paikka evästelyyn. Tarkoitukseen on varattu pöytiä, ja tilaa ohittamiseenkin riittää. Muistathan että tulta ei saa tehdä – ja kaikki roskat kannetaan mukana pois.

Sen minkä jaksaa vatsa tyhjänä luontoon kantaa, jaksaa myös täydellä vatsalla viedä mennessään.

Roskaton retkeily on etenkin näillä paljon kuljetuilla reiteillä fiksun luonnonystävän kultaisin sääntö.

Hoyon laaksossa tarkan kulkijan huomion varastaa raunioitunut, alakuloisen oloinen talo.

Täällä elettiin joskus niukkaa, omavaraista elämää. Elannon toivat muutama lypsylehmä, kanat, possut, vuohet, lampaat ja muutama appelsiinipuu.

Yksinäinen talo hylättiin 1960-luvulla, jonka jälkeen siitä hakivat suojaa kalliokiipeilijät.

Hoyon laakso-osuudella pääsee vähän matkaa kulkemaan myös vanhassa, vaurioituneessa vesikanaalissa.

Kolmas – ja viimeinen kanjoni

Kun edessä siintää sininen kanavan tulvaportti, tietää että pian pääsee viimeiselle osuudelle. Sille kaikkein korkeimmalla kulkevalle – ja kutkuttavimmalle.

Vastapäisellä vuorella voi nähdä kalliokiipeilijöitä – mikäli malttaa pysyä tarkkana. Vuoren erikoiset muodot, ja sen rautatierakennelmat kestävät kyllä tarkastelua nekin.

Aika jännä juttu, mutta edelleen kulku tuntuu turvalliselta.

Johtuuko se alla kulkevasta vanhasta reitistä, joka näkyy hetkittäin ?

Ihan kuin oikean puolen kallioseinä suojelisi jotenkin myös – ajattelen. Totuus lie kuitenkin, että jos yhtään minkään kokoinen kivi höttöisestä vuorenseinästä sinkoaisi, niin siihen jäisi kulkija, kypärästään huolimatta. Kanttu vei ja hasta la vista, baby.

Postikortti ekstremeunelman reunalta

Vaikka kulku kapeilla poluilla korkealla kanjonin seinällä jännitti etukäteen, parhaiten yllättää viimeisen kanjoniosuuden kulmalta aukeava maisema.

Kiitos kaunis, Hoyon laakso.

Sinuun ihastuin. 

Lasilattiainen parveke

Viimeisellä kanjoniosuudella odottaa myös lasilattiainen parveke.

Tassuttelen sille jo paljon seikkailluilla kengilläni. Vesi kuohuu kanjonin pohjalla. Ihan kivahan tämä on.

Koko reitin erikoisin paikka on kuitenkin kapea sola, jolla polku tekee jyrkän käännöksen. Tässä ne kuolemaa halveksuneet hurjapäät oikoivat ennen remontin valmistumista. Seuraavan kurvin takaa onkin löydettävissä näihin kiviin murskaantuneiden uhkarohkelikkojen muistolaattoja.

Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän kallioseinään kivettynyt ammoniitti. Se on pleksin takana suojassa uteliailta kosketuksilta. Ajatus näin korkealla joskus muinoin velloneesta vedenpinnasta kivistää päätä.

Ohitamme mukavan suomalaisen oppaan, joka kertoo että lähtöaikamme on ollut kenties päivän paras. Siltä onkin tuntunut, sillä missään ei ole ollut ruuhkaa.

Luonnosta on saanut nauttia omassa rauhassaan.

Ja kulkea polkua omassa tahdissaan.

Caminito del Reyn kuuluisa riippusilta

Etukäteen ajattelen, että riippusilta on hurjinta, mitä tällä reitillä on tarjota. Ennen reitin uudelleen avausta riippusillan kantavuus on testattu 50.000 kilolla. Ehkä se kestää siis myös minut?

Kun kulkijoita on vähän, eikä ruuhkaa ole, saa sillan ylitykseen keskittyä ihan rauhassa. Enimmillään sillalle saa mennä yhtä aikaa kymmenen ihmistä.

Kävelen yksin sillan yli, pysähdyn keskelle. Silta myötää jonkun verran askelteni alla, mutta mitään hurjia tuntemuksia se ei saa aikaan. Videoin levottoman paparazzin ylitysvideon, ja se ylitys olikin sitten siinä.

Tuntuu, että aina odotukset eivät täyty. Eivätkä pelotkaan. Onneksi.

Osasin etukäteen pelätä reittiä ja riippusiltaa, ja ne tuntuivat kesyiltä. Mutta sitä en osannut odottaa, että hurjin tunne saa vatsanpohjan polttamaan ihan muualla kuin ennakkoon pelätyissä paikoissa. Ja se paikka onkin vielä edessä!

Reitin pelottavin osuus on sen vihon viimeinen legi. Reitti riippusillan ylityksen jälkeen, kun käännytään kohti kiinteää maankamaraa.

Ensin reitti näyttää kivalta ja helpolta. Penkit kutsuvat tähän istumaan, nauttimaan maisemasta ja alla kimmeltävästä turkoosista vedestä. Ja siellä se kauhein kohta jo vaaniikin pahaa aavistamatonta!

Viimeinen koitos on kaikkein pahin. Korkea paikka joka herättää pelon putoamisesta.

Puiset kevytrakenteiset portaat, joiden välistä näkyy pelkkää ilmaa! Aikkamala! Nyt ei tunnu lainkaan kivalta.

Entäpä jos yksittäinen lankku on haperoitunut Espanjan auringossa ja katkeaa allani? Tässä kohden alla ei ole lainkaan vanhaa, putoamista jarruttavaa rakennetta.  (vaan eipä ole paljon enää pudotustakaan, mutta näitä asioita ei voi selittää järjellä)

En tiedä paljonko sykkeeni nousee portaikossa.

Mutta maalle päästyäni voisin suudella maata jalkojeni alla. 

Loppulatistus pölyävällä hiekkatiellä

Caminito del Reystä on selvitty. Heitämme ylävitoset.

Lähdemme paarustamaan alamäkeen. Reitti muuttuu leveäksi pölyäväksi hiekkatieksi, samanlaiseksi kuin ennen lipuntarkistusta. Ollapa nyt jossain joku viihtyisä pikku kahvila, voisin helposti poksauttaa pienen kuohuviinin kuljetun reitin kunniaksi!

Alberconesin viadukti seisoo komeana vuoren edustalla. Tie mutkittelee ja reitti tuntuu tylsältä ja pitkältä. Ja pitkä se onkin.

Hiekkabaanaa saa paahtaa kypärä päässään 2,1 kilometriä, ennen kuin reitti loppuu.

Pääteportilla kypärät kerätään pois ja tarjotaan mahdollisuus käydä toiletissa.

Paluukuljetusbussin pysäkille on kypäränluovutustaloltakin vielä matkaa. Mietimme ääneen, miksei bussi voisi tulla hakemaan yhtään lähempää? Miksi komea reitti pitää kuljettaa tuon latistuksen mankelitien kautta?

Sitä kahvilaakaan ei löydy. Matkan varrella tönöttää yksi matalamielinen kioskin virkaa toimittava puuvajapahanen, jonka tarjooma koostuu alumiinitölkkivirvokkeista. Eipä tarvinnut poksauttaa sitä kuplivaakaan sitten.

Kun bussi vihdoin lähtee liikkeelle, istun ikkunan viereen.

Patoaltaan toiselta puolelta aukeaa kaunis näköala viaduktille

∞

Keväällä vastasin Kohteena Maailma -blogin heittämään ”Kymmenen reissu-unelmaa” -haasteeseen, ja kirjoitin jutun matkahaaveistani.

Kohdasta ”Ekstreme” löytyi tämä unelmareitti, Kuninkaan polku eli Caminito del Rey. Mutta oli niitä haaveita muutakin. Yksi niistä oli Glamping eli luksustelttailu.

Glamping-telttailua seikkailupatikoinnin päälle

Melko läheltä Caminitoa löytyi mukavalta vaikuttava glamping-kohde, Hidden Valley Andalucia.

Majoitumme kahden hengen telttaan, jonka varustukseen kuuluu erillisen ulkona sijaitsevan WC:n lisäksi yöpöytävalaistus ja sähköllä lämpiävä huopa. Kaikkien vieraiden yhteiskäytössä oleva suihku löytyy päätalolta.

Kätketyn laakson yhteiset oleskelu- ja ruokailutilat ovat kodikkaan viihtyisät, ja pimeän tullen täynnä kimaltavia pikkuvaloja.

Olemme buukanneet illallisen etukäteen, ja terassi onkin täynnä. Kaikki teltat on tänään varattu.

Iso vanhempien rouvien patikkaseurue on ollut pikkubussikyydillä nauttimassa Espanjan luonnosta – Caminito del Reyllä!

Iloinen puheensorina täyttää terassin.

Kaikilla meillä tuntuu olleen huikea päivä.

Nukun hyvin tilavassa teltassa lämpimän peiton alla. Espanjan toukokuussa sähköhuopaa ei tarvita.

Uusi aamu Espanjan auringon alla

Telttaillessa pitää aina pyrkiä nousemaan ennen aurinkoa. Niin nytkin. Melkein myöhästyn. Onneksi laaksossa minua ennen herännyt kukko on tehtäviensä tasalla.

Hipsin teltan taakse piilotettuun klosettiin aamutoimille. Palatessani yritän saada telttaa ja aamunkajosta värjäytyvää aamutaivasta samaan kuvaan. Ei onnistu kunnolla, mutten silti raaski jättää kohisevaa kuvaa käyttämättä.

Auringonnousu laakson yllä on runsaan pilvisyyden vuoksi dramaattisen kaunis.

Aamiainen on olosuhteisiin nähden erinomainen. Linnut laulavat, ja pieni eläväinen koirapentu ihmettelee kaktuksissa pörrääviä siivekkäitä. Sen maailmassa kaikki on uutta ja tutkimisen arvoista.

∞

Kaikkialta maailmasta löytyy kauniita, tutkimisen arvoisia paikkoja. Tämä telttailupaikka löytyi 50 kilometrin päästä Malagan lentokentältä, Caminito del Reylle on matkaa 21 kilometriä.

Pysy uteliaana, ja nauti maailman ihmeistä kuin pieni elämänjanoinen koira. 

Toteuta unelmiasi ja haaveitasi nyt, sillä huomista päivää ei meille ole luvattu.

∞

Caminito del Rey -lisätietoja:

• Lippu reitille pitää ostaa ennakkoon hyvissä ajoin. Joka päivä aamulla myydään lippuluukulla muutama ylimääräinen lippu, mutta niiden varaan ei kannata jättäytyä. Virallinen Caminito del Reyn lippukauppa löytyy täältä.
• Omatoimisen reittilipun hinta oli käydessämme 10 € per henkilö. Oppaan vetämä retki maksoi 18 €. Koska reitti on jana, ei rengasreitti, molempiin lipputyyppeihin tarvitaan lisäksi bussikuljetus takaisin lähtöpisteeseen. Bussikyydin hinta on 1,55 €.
• Alle 8-vuotiailta lapsilta on turvallisuussyistä pääsy kielletty. Alle 18-vuotiaat pääsevät reitille vain aikuisen seurassa.
• Reitti on yksisuuntainen. Ainoa sallittu kulkusuunta on pohjoisen Ardalesista kohti etelän El Chorroa.
• Reitin pituus on 7,7 kilometriä, ja sen kulkuun menee noin 2,5 tuntia.
• Varustaudu aurinkovoiteella ja tukevilla kengillä, pakollinen kypärä tulee järjestäjältä.
• Ota mukaasi riittävästi juotavaa. Reitillä on myös muutama taukopaikka jossa voi syödä eväitä. Alkoholin juonti reitillä on kielletty.
• Tulenteko ja metelöinti on kielletty.
• Kamerajalustojen käyttö ja droonien lennätys on kielletty ilman erityislupaa.
• Reitille ei saa viedä rinkkoja, kävely- tai vaellussauvoja, sateenvarjoja eikä selfiekeppejä.
• Wc:t löytyvät vain lähtöportilta ja reitin päätöspisteestä.
• Reitti on suojaton, ja sille pääsyyn on säävaraus. Kovin tuulisella, sateisella tai helteisellä säällä reitti suljetaan. Silloin järjestäjä lähettää espanjankielisen peruutusviestin. Mene tuolloin viralliselle lipunmyyntisivustolle, ja valitse uusi käyntipäivä. Valitse samanlainen lipputyyppi kuin maksamasi on ollut. Yleislipun lähtöajan pääset valitsemaan vapaasti, opastetetuilla retkillä on erillinen aikataulu. Syötä järjestelmään peruuntuneen päivän lippusi viivakoodin tiedot, ja omat tietosi, niin saat uudet liput. Peruutustilanteen englanninkieliset ohjeet  löydät klikkaamalla tästä. 

Linkkejä:

• Lähtöportti -blogin juttu Caminito del Reystä löytyy täältä.
• Garminin satelliittivastaanotin oli korkeiden kalliojyrkänteiden välissä enimmäkseen ihan pihalla, mutta jos haluat voit kurkistaa suuntaa antavaa reittiä täältä.
• Caminito del Reyn riippusillan ylityksestä otin minuutin verran haparoivaa videokuvaa, sen voit kurkistaa täältä.
• Hidden Valley Andalucian mainiota glampingtelttamajoitusta suosittelen sydämestäni. Telttayö aamiaisineen maksoi kahdelta yhteensä 54 €. Lisätietoja persoonallisesta ja lämminhenkisestä majoituspaikasta löydät kirjoittamalla googleen hiddenvalleyandalucia.co.uk

∞

Ethän käytä tämän sivuston kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤ Jos tykkäsit, laita jakoon.

Maisemaonnellista voi seurata myös näissä kanavissa, tervetuloa!

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit