Torronsuon pitkospuuympyrä sulkeutui – kauan odotettu rengasreitti on valmis!

Rakastan soita ja pitkospuita. Viime suopatikasta onkin jo aikaa. Niinpä suuntasin rankasta vesisateesta välittämättä auton nokan kohti Tammelaa, ja siellä odottavaa Suomen syvintä suota. Sade kun ei lainkaan haittaa, kun tietää perillä odottavan korkkaamistaan kauan odotettu, ja suuresti kaivattu reittiparannus.

Enää rengasreitin kulkeakseen ei tarvitse paarustaa Torron kyläraittia, eikä pelätä Somerontien asvalttiosuudella ohiviuhuvia autoja. Nyt koko kierroksen pääsee kulkemaan pitkospuita pitkin. Ja minkälaisissa maisemissa!

Kun ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kuljin Kiljamosta kohti Torroa, olin tehnyt jo kotoa lähtiessäni päätöksen. Kulkisin reittiä myötäpäivään Torron kylän suuntaan vain hiekkatielle asti, ja sitten kääntyisin koiran kanssa kannoillani takaisin tulosuuntaan. Olin lukenut varoituksia Torron kylätien suuntavaiston sotkevista risteyksistä, ja Somerontiellä vaarallisen läheltä ohi suhahtelevista kuorma-autoista. Molemmat ovat nyt Torronsuon kansallispuiston historiaa.

Uusi pitkospuureitti tekee hienon rengaslenkin kulkematta kylän tai asvalttitien kautta.

Somerontien ohituspitkospuureitti tarjoilee hyvää ja kaunista

Lähdemme henkilökohtaisen kuntovalmentajani ja aamujeni ilon kanssa matkaan. Käyttölinjainen labradorini Jetsu ei milloinkaan kieltäydy lenkistä, satoi tai paistoi. Edelleen sataa tihuuttaa, mutta rankin kaatosade on onneksi jo ohi.

Koska olen Torronsuon reitin jo myötäpäivään kulkien nähnyt, tänään kierretään vastapäivään. Siten pääsemme ihailemaan uutta reittiosuutta tuorein jaloin – emmekä eksy niin helposti, jos reitti kaartaakin vielä Torron kylän kautta. Niin järkeilen.

Lähtiessämme reitille en tiedä vielä sen linjausta. Kiljamon parkkipaikan infotaulun kartassa on vielä kuva vanhasta reitistä.

Tänne oli keskeltä Espoota vain tunnin ajomatka. Jo sadan metrin patikoinnin jälkeen olen onnellinen että lähdin!

Vettä ripottaa.

Ilma on happipitoinen ja raikas.

Suon sitkistämät havuballeriinat venyttelevät kimaltavat pisarat hipiällään.

Lumoudun maisemasta, onneksi näkyvillä ei ole ketään. Kukaan muu kuin koirakaverini ei kuule kun intoudun kommentoimaan ääneen.

Valtavan hienoa!

Ai että on kaunista.

Pysähdymme ja otan retkikaveristani kuvan.

Vanhalla pitkospuuosuudella Somerontie kulkee vielä paikoin lähellä. Autojen äänet kuuluvat, mutta suo on ottanut meidät jo pehmeään syleilyynsä. Suo hellii lapsiaan. Mieleen nousee vanhan lasten kuvakirjan nimi.

Suosta pilkottaa paikoitellen pieniä kirkkaita mättäitä, joiden maaruska häikäisee, vaikka yllemme on ankkuroitunut sadepilven harmaa massa.

Pian uusi pitkospuureitti sukeltaa hämärään kuusikkoon. Sadepäivän ohut valo himmenee, metsän taianomainen tunnelma nielaisee meidät.

Ihmettelen muurahaiskekojen yhdyskuntaa, peurojen polkua ja syksyn sieniä.

Tässä en hämmästyisi, vaikka juron kuusen takaa kurkistaisi utelias maahinen.

Metsä tuntuu koskemattomalta, vain harvojen ihmisjalkojen kulkemalta. Uusi reitti odottaa vielä merkintöjään, pysyn polulla punaisten kreppinauhojen opastamana.

Luontoretkeilyn maistuvin suola on uuden löytämisessä. Siinä, että pääsee patikoimaan uudelle polulle, eikä lainkaan tiedä mikä polun mutkan takana odottaa. Luonnossa tuttukin polku on vuoden kierrossa ja päivän kehrässä aina erilainen.

Täällä kaikki on uutta ja ihmeellistä.

Pitkokset ja niiden kahtia jakama metsä.

Siksakkipitkosten ylittämä puro.

Jossain ronkottaa korppi. Maisema on muuten äänetön.

Sade lakkaa, aurinko tuntuu pinnistelevän esiin harmaan massan läpi.

Kurkkaan kännykän mainiota maastokarttasovellusta, Torron kylä lähenee. Meneeköhän polku sinne asti? Onneksi on mukana kulkeva kartta, eksyä ei tarvitse, meni reitti minne tahansa.

Nautin joka askeleella uusista pitkoksista. Ovat tukevat ja hyvät kulkea.

Ihailen kaunista maisemaa. Ajattelen kuinka hienoa on roskaton retkeily. Samassa katseeni löytää tupankantumpin vesilämpäreestä. Pahus se on liian kaukana. Seuraava tumppi on ulottuvillani, se löytää väliaikaisen sijoituspaikan reisitaskustani. Puistattaa, mutten voi tumppia luontoonkaan jättää.

Kulkeeko kansallispuistoissa tosiaan vielä joku onneton tupakkamies tai -nainen, joka ei tiedä, että tumpin filtterin mikromuovi ehkä hajoaa tuhannen päreiksi ajan saatossa, mutta sen sisältämä mikromuovi jää luontoon ikiajoiksi? Please pyydä tupakoivaa ystävääsi vihdoin heivaamaan tämä itsekäs ja piittaamaton mikromuovin viskominen luontoon!

Hiekkatie näkyvissä!

Reitti nousee suolta ylös. Hetkeä aiemmin on kuulunut mopon ääntä, joten osasin odottaa pientä koukkausta hiekkatielle. Tai oikeastaan tielle ei tarvitsekaan tässä vielä mennä, mutta polku ei ole oikein löytänyt vielä omaa uomaansa.

Tien tuntumassa on komea ajan patinoima, ja sammalen peittämä kiviaita. Aidan sisällä on kasvanut kesällä perunaa.

Harmi että kiviaidan rajaamaan peltoon komean näköalan tarjoavasta linnunpöntöstä on aika jo ajanut ohi.

Lähdemme seuraamaan kiviaidan vieren polku-uraa. Pian reitti jatkuu keltaisin merkein varustettuna Hämeen ilvesreittinä tien suuntaisena metsään, ja alkaa nousta kohti mäennyppylää.

Mäen päällä odottaa taukopaikkataivas.

Torron kyläläisten taukopaikka Idänpään kalliolla on kuin satukirjasta

Mäen päällä kurkistan Garminiin. Askeleita on kertynyt Kiljamon parkkipaikalta tähän 5555. Mikä sattuma.

Kiipeän lintutorniin katsomaan maisemaa. Reissukaveri jää alas odottamaan.

Lintuja ei näy.

Ei edes sitä äänimaisemaani aiemmin rikastuttanutta korppia.

Idänpään kalliolle ei Torronsuon kansallispuiston alue ulotu. Tämä on torrolaisten valtakuntaa, ja kaikki taukopaikan rakenteet ovat heidän. Siksi tätä paikkaa on turha etsiä kansallispuiston virallisista kartoista.

Laavu on komea, ja kaksikoppisen hyyskän ikkunoiden kaunis muoto antaa olettaa että ne ovat ammattimiehen kätten jäljiltä. Lähellä seisoo muhkea oveton tupa, jonka kattorakenteiden massiivisuus saa leukani loksahtamaan auki. Nämä rakenteet ovat niin komeita, että voisivat olla vaikka suoraan Tolkienin hobittitarinoiden Konnusta.

Me emme tänään taukoile lainkaan. Päivärepussa on ensiapupakkauksen ja vaihtosukkien lisäksi vain tölkki maksimummia ja koirakaverin makupaloja.

Matka on kyllä edistynyt lukuisten valokuvauspysähdysten vuoksi tarpeettoman hitaasti. Tähän on matkaa tehty Kiljamosta peräti tunti ja 20 minuuttia.

Polku jatkuu laavulta alamäkivoittoisesti metsään. Parissa kohden reitti nuolee hiekkatien reunaa. Nyt taidetaan olla vanhalla reitillä.

Polulla on kiviä ja liukkaita juuria, nastalenkkarit ovat tänään mitä mainioin kenkävalinta!

Hiekkatiellekin pääsen lopulta tarpomaan, mutta vain noin kahdensadan metrin matkan. Tieosuudella kierretään kahden talon pihapiiri, ja kaunis vanha hirsiaitta.

Tieltä on helppo löytää takaisin reitille, opasteet ohjaavat kulkijan määrätietoisesti takaisin havumetsään.

Torronsuon vanha pitkospuuosuus on remontissa

Laskeudumme takaisin suolle, ja ymmärrän miten suurta urakkaa Torronsuolla edelleen jatketaan. Vanhoja heikkokuntoisia pitkoksia on täälläkin vaihdettu kasapäin uusiin.

Pienen pitkostelun jälkeen nousemme jälleen metsään.

Metsän pohjan sammalmatto on pörröinen ja mehevä.

Pian edessämme aukeaa vanha Härksaaren avolouhos. Täältä on aikoinaan louhittu ainakin kvartsia ja maasälpää. Viime käynnillämme helmikuun lumilla avolouhos ei paljastanut salaisuuksiaan, mutta nyt meillä taitaa olla parempi tuuri.

Huomaamme kurkistelevamme alas valtavan montun pohjalle, jonka vesi on vallannut. Tässä on tainnut olla yksi kaivanto?

Louhoksen jälkeinen metsäosuus soljuu nopsaan, kun tiedämme pääsevämme pian taas suon syliin.

Tasapainoilua Torronsuon pehkaantuneilla pitkospuilla

Torronsuon reunassa aurinko melkein näyttäytyy. Jestas. Sinistä taivasta näkyvissä!

Olemme taivaltaneet Kiljamon parkkipaikalta lähdettyämme kai seitsemän kilometriä, eikä ketään ole vielä tullut vielä vastaan. Ensimmäinen lapsiperhe pääsee silti yllättämään, tulee törmäyskurssille viimeisellä pikataipaleella. Onneksi kohdalla sattuu olemaan pitkosten korjaussarja, jonka päälle pienet ja isommat luontoretkeläiset meitä kohteliaasti väistävät.

Torronsuon kansallispuiston vanhan pitkosreitin pitkokset ovat paikoin todella huonossa kunnossa. Vaihtelevat säät ja kosteat olosuhteet ovat ottaneet niistä yliotteen. Osa niistä keikahtaa askelen alla, paikoin tasapainoilen yhden lankun varassa.

Varovaisuus onkin täällä paikallaan, jottei epähuomiossa humpsahda silmiä hivelevää suoruskaa kuvatessaan Suomen syvimmän suon silmään. Tuolta olisikin nousemista, varsinkin jos on retkellä yksin.

Kiljamon lintutorni häämöttää edessämme puiden latvustojen tasalla. Tänään emme suuntaa sinne. Lintutornin juurella odottaisi myös tulipaikka ja siitä vähän matkan päästä löytyisi hyyskä.

Maksimoimme pitkostelun, nuuhkimme suon kirpeää tuoksua viimeiseen asti. Siksi suuntaamme Kiljamon parkkipaikalle esteettömän lenkin kautta.

Parkkipaikalla pysäytän Garminin. Matkaa kertyi sen mukaan 9,7 kilometriä. Aikaa saimme valokuvauspysähdyksin tärvättyä melkein kolme tuntia. Mutta minkälaiset tunnit! Ehdottomasti lokakuun kolme elämyksellisintä ulkoilmatuntia!

Meidän maisemaonnellisten onneksi Suomen syvin ja Etelä-Suomen suurin suo odottaa vain noin tunnin matkan päässä pääkaupunkiseudun hulinasta.

Jos sinäkin rakastat soita ja pitkospuita, pakkaa eväät päiväreppuun, laita pitävät kengät jalkaasi ja suuntaa Torronsuon kansallispuistoon.

Suo on parhaimmillaan aina.

Sateella, sumussa ja auringonpaisteella, ympäri vuoden.

∞

Lisätietoja ja linkkejä:

Talvimaisemia helmikuiselta aurinkopäivältä, ensimmäiseltä Torronsuon vierailultamme löydät Retkipaikan jutustani täältä.

Torronsuo Luontoon.fi -palvelussa löytyy täältä.

Kulkemamme upouusi reitti näkyy Garminin Connect -palvelussa täällä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2019 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤ Jos tykkäsit, jaa!

Maisemaonnellista voi seurata myös näissä kanavissa, tervetuloa mukaan!

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit