Kivi, Kukka ja Kuu – ohikiitäviä onnen hetkiä taivaankannen alla

Vesa Heikkisen kirja Kivi, kukka ja kuu pysäyttää. Minkälainen on luontosuhteemme? Miten katsomme kuutamoa, miten sammaloitunutta kiveä, miten iloitsemme kirsikan kukinnasta? Ovatko ne vain ihan tavallisia, kaikessa arkisessa hälyssä sumentuvia pikkuasioita, vai osaammeko pysähtyä – ja ymmärtää oman ympäristömme kauneuden?

Kirjan luku alkoi jo tammikuussa saarimökillä Raaseporissa. Lomapäivien seesteisten ja kiireettömien lukuhetkien välissä otin kirjan kainalooni.

Laskin teoksen varoen rantakivelle, kaislojen kuiskaillessa ilmastonmuutoksen kesyttämänä leutona talvipäivänä.

Siinä ne olivat hetken kuin yhtä. Luonnon kauneuteen pysäyttävä kokoelma sanoja ja sitaatteja, ajatuksia menneestä ja olevasta – ja ikiaikainen kivi.

Tuon kiven ympärillä on aiempina vuosina tammikuussa helissyt jäätymässä oleva merivesi. Vaan ei tänä talvena.

Vanhan tuulessa taipuneen rantamännyn tyven kaarnaakin vasten kirjan laskin.

Kaunismuotoinen vanha petäjä on jurottanut merituulessa kauan, vastustanut myrskyjä ja kevätjäitä.  Sille kirjatukena ja kuvausavustajana toimiminen oli kepeä sivutoimi, pikku homma niiden rankempien joukossa.

Lumettoman talven alkuiltapäivän ujo aurinko maalasi polun varren kauniisti sammaloituneen kiven. Kuivalla sammalmatolla teos lepäsi valokuvanmittaisen hetken.

Toukokuussa oma pieni rusokirsikkani kukki. Ensimmäistä kertaa kunnolla. Ilta-aurinko värjäsi kukinnan lämpimäksi.

Terälehdet muuttuivat laskevan auringon kultaamina silkiksi, ja pikkupuun vasta puhjenneet lehdet kuparin punaisiksi.

Kivi, Kukka ja Kuu opettaa katsomaan lähelle

Vesa Heikkinen kirjoittaa tapahtumasta 1960-luvun Suomessa:

”Olin vanhempieni kanssa heinätöissä kylätien vieressä. Ohi ajoi auto. Siihen aikaan melkoinen harvinaisuus syrjäkylällä. Ei ajanutkaan ohi vaan jarrutti ja seisahtui. Autosta nousi pariskunta: ”On niin jumalaisen kaunis maisema, että oli pakko pysähtyä.”

Yritän muistella, sanoiko minulle, pienelle suomalaiselle pojalle, koskaan kukaan, että maailma on kaunis? Katsoimmeko yhdessä kukkien tai kuutamon kauneutta, kuuntelimmeko tuulen soittoa tai sadepisaroiden rummutusta, ihaistelimmeko perhosia, ihmettelimmekö outoja pikku eläviä? Eipä tainnut. En muista. En usko.”

Suomalaisen kulttuurimaiseman sylissä Puumalassa viettämänsä lapsuuden jälkeen Vesa Heikkinen opiskeli sosiaaliantropologiaa ja arkkitehtuuria, sekä kiinan ja japanin kieltä. Itämaiset kulttuurit tulivat vuosien mittaan Vesalle tutuiksi. Etenkin niiden edustama perinteinen, kenties jo katoamassa oleva perinteinen luontokäsitys. Kielten ja kulttuurien ohella Vesa opetteli arvostamaan luontoa ympärillämme, kaiken katoavan kauneutta.

Vesa Heikkinen on tehnyt meille palveluksen kootessaan kirjaan sitaatteja kolmen tuhannen vuoden ajalta. Epilogissa hän kuitenkin varoittaa, että etenkin kiinalaisten maailmankuvan muutos on ollut sadan viime vuoden aikana raju. Siksi hän korostaakin koonneensa kirjaan perinteistä kiinalaista ajattelua.

Kiinalaisten maailmankuvan muutos kosketti meitä kaikkia tänä keväänä. – Syvemmin ja lähempää kuin kukaan meistä toivoi. Globalisaation ja kaupungistumisen lieveilmiö, villien eläinten kaupustelu ihmisten lautasille matalan hygienian ruokatoreilta linkosi maailmalle uudenlaisen viruksen.

Kokoontumiskiellot ja välimatkasuositukset sulkivat monet perinteiset ajanvietto- ja harrastuspaikat. Konserttisalit, ravintolat, museot ja kuntosalit suljettiin. Koko Suomi hajaantui metsiin ja kansallispuistoihin. Pitkospuita ja polkuja täplittivät käytetyt nenäliinat ja tupakantumpit.

Toivottavasti moni kokoontumiskieltojen luontoon pakottama koronaevakko löysi metsästä rauhan ja hiljaisuuden.

Toivottavasti moni oppi arvostamaan lähiluontoaan, ja ymmärtämään että ilman luontoa ei ole meitäkään. 

Metsän katoavaisuudesta

Vesa Heikkinen kirjoittaa ja kokoaa sitaatteja kukista kiviin, kirsikankukkajuhlista puutarhataiteeseen.

Eniten minua puhuttelee metsää käsittelevä osio, erityisesti sen johdanto, jossa kirjailija kertoo omasta metsästään. Tuo johdanto sanoittaa suomalaisen pientilan joutsenlaulun, ja nykyisen avohakkuuhekuman historian.

”Olen kasvanut pientilalla kirjaimellisesti metsän keskellä. 1960-luvun lopulla verotusta muutettiin niin, että lähes omavaraistaloudessa elävien pientilojen perinteinen elämäntapa kävi mahdottomaksi. Vanhempani yrittivät kuitenkin jatkaa, mutta se onnistui vain puunmyynnillä. Vuosittain vanhasta metsästä hakattiin pieni pala aukoksi, mutta pienellä tilalla se ei riittänyt pitkään. Lopulta vanhempani lähtivät etsimään töitä kaupungista. Puuntaimet jäivät kasvamaan.

Olen perinyt oman osuuteni silloin aukoiksi hakatuista metsistä. Niitä yritän hoitaa ”taloudellisin” perustein. Onneksi vanhempani jättivät pystyyn myös pienen palan vanhaa sekametsää. Se saa kasvaa, vaikka metsäyhtiöiden ostajat selittävät, että se on nykytilassa vähätuottoista ja pitäisi kiireesti hakata aukoksi. Olen köyhä, mutta en niin ahdingossa, että raaskisin hakkauttaa satavuotiaat männyt. Oikea metsä tekee hyvää sielulle. 

Metsäneuvojien ohjeita kiltisti noudattaen muut kotitilani entiset sekametsät ovat muuttuneet puupelloiksi, joissa kasvaa vain yhden lajin puita. Männylle istutetuilla alueilla nekään eivät ole tiheäsyisiä petäjiä, vaan höttöistä räkämäntyä, energiakäyttöön ja sellukattilaan sopivia.” 

Oikea metsä tekee hyvää sielulle.

Oikea metsä parantaa.

Siinä missä Suomessa metsä on nähty vain taloudellisena hyödykkeenä, on Japanissa nähty jo varhain metsän terveysvaikutukset. Metsän on todistetusti havaittu madaltavan sykettä ja verenpainetta sekä stressihormoni kortisolin tasoa. Metsäily myös nostaa veren valkosolun määrää, eli parantaa kulkijansa vastustuskykyä.

Japanilaista metsäterapiaa kutsutaan nimellä shinrin-yoku, metsäterapia tai metsähengitys. Japanin kansallinen metsävirasto onkin perustanut virallisia terapiapolkuja, jonne ihmisiä kannustetaan menemään metsäkylpyyn.

Kivi, Kukka ja Kuu opettaa arvostamaan hetkeä

Vesa Heikkinen kirjoittaa ohimenevien luonnonilmiöiden kauneudesta. Siitä kuinka Japanissa ymmärretään asioiden herkkyys, ”mono no aware”. Se on katkeran suloista haikeutta siitä ymmärryksestä, että ”kaikki kaunis katoaa, eikä mikään ole pysyvää. Kirsikankukat, täysikuu, vuodenajat, keväinen linnunlaulu, rakkaat ihmiset. Tänään täällä, seuraavana poissa.”

Tämä kirja opettaa arvostamaan hetkeä.

Kirja opettaa arvostamaan luonnon kauneutta ja kaiken katoavaisuutta.

Kaikkein tihein luontoviisauden ilmentymä sisältynee tähän vanhaan kiinalaiseen sitaattiin, jossa määritellään milloin ihminen ei ole elänyt elämäänsä turhaan:

”Ihmisen on kuunneltava lintujen ääniä keväällä, sirkkojen ääniä kesällä, hyönteisten ääniä syksyllä, ja lumisateen ääniä talvella. Hänen on kuunneltava päivällä shakkipelin, kuutamolla huilun, vuoristossa mäntymetsän ja rannalla aaltojen ääniä. Silloin hän ei ole elänyt turhaan.”

Pelkkä kertaluku ei tee tälle kirjalle oikeutta. Vesa Heikkisen kirja ei edusta kertakäyttökulttuuria, vaan sen muoto ja aihepiirin käsittelytapa kannustaa pitkitettyyn nautintoon.

Tämän kirjan pariin on hyvä palata hetkittäin, etsiä ajatuksia ja löytää mielenrauhaa. Juuri niin kuin minä tein koronauutisten järkyttämänä hulluna keväänä 2020. Monta kertaa, monena päivänä.

Kiitos arvostelukappaleesta, kustantamo Maahenki Oy.

Ja kaunein kiitos sinulle Vesa Heikkinen. Kiitos ajattelemaan herättelevästä kirjastastasi – ja erityiskiitos että sinulla ainakin vielä kirjan kirjoittamisen aikaan on ollut pala ihan oikeaa, monimuotoista, satavuotiasta metsää. ❤

Vesa Heikkisen kaltaisia metsänomistajia on Suomessa valitettavan harvassa. Siksi tärkeimmäksi tukikohteekseni on pitkän harkinnan jälkeen valikoinut vanhoja metsiä suojeluun hankkiva Pentti Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö. 

∞

Kustantamo Maahenki on myynyt loppuun varastonsa. Kivi, kukka ja kuu -kirjan loput niteet myytiin Suomen Kirjatukulle, joka myy niitä eri pisteissään. Jos kiirehdit, saatat vielä löytää omasi.

Kirjaa saa myös kirjastoista.

Lisätietoja ja linkkejä:

Tämän kirjan aihepiiri sulkee yhden ympyrän. Yksi ensimmäisistä kirjoittamistani blogikirjoituksista blogini ensiaskeleilta vuodelta 2014 sivuaa luonnon parantavaa vaikutusta. Tuon jutun löydät täältä. 

Luontosuhdettani on kenties eniten selittänyt luonnon hyvinvointivaikutuksista pähkinänkuoressa kertova, Sitran toimittama julkaisu ”Vihreää hyvinvointia”. Sen voit ladata luettavaksesi ilmaiseksi täältä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2020-2023 Johanna Suomela.

All rights reserved.

Kiitos että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit