Päiväpatikoijasta vaeltajaksi – Partioaitan retkeilykurssilta eväitä Karhunkierrokselle

”Mikään ei ole niin tärkeää kuin koulutettu henkilökunta ja hyvät vehkeet”, kuuluu elantonsa yrittäjänä ansainneen isäni motto. Samaa olen ajatellut minäkin.

Kun jotain tehdään, tehdään sitten kunnolla. Kaikki mikä ansaitsee tulla tehdyksi, ansaitsee tulla tehdyksi hyvin.

*Yhteistyössä Partioaitta

Olemme sopineet veljeni kanssa kesäisestä patikointiretkestä Kuusamoon. Tänä vuonna vaelletaan Karhunkierros. Mutta mikä neuvoksi, kun kokemuksemme oikeasta vaeltamisesta on olematonta? Päiväpatikkaretkieni pituudet ovat vaihdelleen Norjan Besseggenin lähes paristakymmenestä kotimaan kansallispuistojen luontopolkujen muutaman kilometrin rengasreitteihin. Hyvin merkityillä reiteillä on pärjännyt vantteralla arkijärjellä ja hyvällä yleiskunnolla.

Mutta entä kun pitäisi töräyttää ruokaa metsässä jonkin sortin keittimellä – tai asettua maastoon yöksi, ja nukkua hyvin? Nokikokkauskokemukseni rajoittuu peuranmakkaran paistoon kodalla, ja maastoyöpymiseni yhteen kymmenen vuoden takaiseen punaviininhuuruiseen tykyretkeen Nuuksion Takalan laavulla.

Olisipa hiukan noloa suunnata 82 kilometrin taipaleelle ilman riittävää tietotaitoa, ja tulla maitojunalla takaisin jonkun alkeellisen mokan tai ajattelemattomuuden vuoksi! Niinpä päätös mukaan lähtemisestä maailmanhistorian ensimmäiselle Partioaitan retkeilykurssille kypsyy toteutusvaiheeseen muutamassa minuutissa siitä hetkestä, kun luen Partioaitan sähköpostiini lähettämän houkutusviestin.

Retkeily ja luonnossa liikkuminen kiinnostavat, mutta taidot ovat ruostuneet tai kenties vielä kokonaan hakusessa?

Tule yhdessä oppimaan! Ainutlaatuisella 7+1 osaisella Ulkona. Perillä. –retkeilykurssilla pääset tutustumaan retkeilyn saloihin mielenkiintoisella ja käytännönläheisellä otteella. Kurssi alkaa keskiviikkona 4.4. kurssi-isäntä Markus Weckmanin johdolla.

Tulen! Tulenhan minä!

Maailmanhistorian ensimmäinen Partioaitan retkeilykurssi

Mietintämyssyssäni oli jo viime kesästä mytiintynyt ajatus retkeilykurssista. Jo syksyllä bongasin Facebookista hyvältä kuulostavan viikonloppukurssin, mutta aikatauluani en saanut tuohon kurssiin sopivaksi edes lekalla sovitellen. Niinpä viikonloppu Jurmossa retkeilykursseillen piti unohtaa.

Ajatus siitä, ettei viikonloppua tarvitsisikaan uhrata kerralla, kuulosti houkuttelevalta ja helpolta. Partioaitan retkeilykurssille pyhitettäisiin seitsemän keskiviikkoiltaa. Vain pieniä, kevyitä aikainvestointeja kerran viikossa, ei siis koko viikonloppua vaativaa sosiaalislogistista järjestelyongelmaa! Matalan kynnyksen sitoutumista! Ja aivan lopuksi kevyt päivän mittainen päätösretki kokkauksineen ja majoitteiden pystytyksineen. Vähän niinkuin sellainen tulikoe, testi siitä ovatko vaellustaidot hallussa.

Ensimmäinen kokoontuminen

Ajaa hurautan työpäivän jälkeen suoraan Partioaitan toimistolle Keskuspuiston kupeeseen. Pitkän pöydän ääressä, erilaisten retkikeittimien ympärillä, istuu jo muita tiedonjanoisia. Tunnelma on odottava, kukaan ei sano mitään. Kurssin vetäjä, eräopas Markus Weckman, on alaovella vastassa mattimyöhäistä. Odotamme heitä hiljaisuuden vallitessa. Taidamme kukin miettiä tahoillamme mitä tuleman pitää.

Olemme toisillemme ventovieraita, mutta kaikilla meillä on unelma.

Haluamme mennä metsään, ja pärjätä siellä. 

Kun sanaiset arkkumme vihdoin kammetaan auki, käydään läpi odotuksemme. Kaikki me haluamme oppia, kuka mistäkin syystä. Saada vinkkejä, tietoa ja opastusta myös varusteiden viidakkoon.

Mitä tarvitaan, mitä ilman voi olla? Mikä on kriittistä ja tärkeää, mikä turhaa painoa rinkan pohjalla? Minkälainen vaelluskenkä on hyvä? Missä Gore-Texiä tarvitaan? Missä taas ei?

Markus on tyhjentänyt oman rinkkansa sisällön pöydälle. Ihmettelemme varusteita silmät ymmyrkäisinä. Ooh, minkälaisia juttuja.

Yllättävän paljon sellaisiakin, joiden käyttötarkoitus ei aivan heti meille noviiseille avaudu. Ei edes se punainen sateenvarjo.

MacGyver – pussukka kiinnostaa erityisesti. Sen sisältö paljastuu metsän jumalten vastaukseksi niihin kaikkein yllättävimpiin vaellushaasteisiin. Melkein mihin tahansa.

Selviytymisen kannalta kriittisillä varusteilla pitää aina olla varajärjestelmä, opastaa eräopas Markus.

Niillä joilla hoidetaan avun hälyttäminen, (varakännykkä!) tulenteko tai suunnistus.

Emme siis ehkä kovin paljon ylläty, kun pöydän sisältö paljastaa salaisuutensa – ja sen kuudennenkin kompassinsa.

Käymme läpi Markuksen varusteita, ja erityyppisten vaatekankaiden eroja. Ymmärrän, että jalkojen huolto nimenomaan ennen vaellusta on paras vakuutus rakkoja ja hiertymiä vastaan. Varasukkia pitää vaelluksella olla kahdet, eivätkä kuivat vaihtopohjallisetkaan olisi lainkaan hullumpi ajatus.

Kokoushuoneen valot sammuvat ajastettuina, vaan eipä hätää. Ulkona Keskuspuiston reunalla huhtikuun alun ilta hämärtää, mutta pöydältä varusteiden joukosta löytyy otsavalo, jonka valossa ilta jatkuu.

Juuri tästähän ulkona luonnossa olemisessa on kysymys.

Siitä että pärjätään, vaikka jotain ennalta-arvaamatonta tapahtuu.

Kun kurssi-ilta päättyy, huomaan viettäneeni virkistävän kolmetuntisen mukavassa seurassa mutkattomien ja hauskojen ihmisten kanssa. Lähdemme kotejamme kohti mieltä ja varpaita lämmittävät Helsingin Villasukkatehtaan sukat repuissamme.

Tulentekoa ja elämän ensimmäinen kiehinen

Kun ensimmäinen ulkona pidettävä kurssi-ilta alkaa, emme tiedä mitä odottaa. Olemme saaneet ohjeen ottaa mukaan puukon, vesipullon ja pientä naposteltavaa.

Kokoonnumme kadun varressa Nuijamiestentiellä, ja lähdemme patikoimaan Hämeenlinnan väylän yli siltaa pitkin. Sillan toisessa päässä meitä odottaa Keskuspuisto metsineen.

Asetumme tuulenkaatojen muodostamaan suojaan. Ne muodostavat metsäauditoriomme. Markus alustaa iltaa retkeilyn perustaidoista, ja me kurssilaiset kuuntelemme ja kyselemme. Kerran vilkaisen puhelimeeni sähköpostiin. Uutinen kertoo että Partioaitta on juuri valittu alansa vastuullisimmaksi toimijaksi Suomessa.  Omasta valinnasta tulee hyvä mieli. Mikäs tässä siis on ollessa vastuullisen ysikymppisen matkassa?

Retkeilyssä ja luonnossa selviämisessä on pohjimmiltaan kyse yhdestä asiasta. Tärkeintä on ihmiskropan lämpötilan pitäminen sen lämpöisenä kuin on tarkoitettu, mielellään hiukan alle 37:ssä asteessa. Niinpä meidän leveysasteillamme ulkona liikkuvan pitää osata tulenteon taito. Vedenhankinta maastosta on myös tärkeää, mutta sitä harjoittelemme vasta kurssimme loppuretkellä.

Kuka vaan sytyttää tulen tulitikulla tai sytkärillä, mutta me teemme tänään toisin. Tartumme puukkoihimme ja otamme materiaalin tuulen kaataman suuren kuusen pirstoutuneesta kannosta. Markus näyttää miten kiehinen syntyy.

Voi olisinpa ollut partiossa, niin en tarttuisi kiehisaihioon ensimmäistä kertaa!

Pienen väkertämisen jälkeen olen kuitenkin ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni. Siinä on maailman ensimmäinen ihan ite tehty kiehinen. Kai sitä sellaiseksi voi sanoa, vaikkei tällä kiehiskilpailuissa sijoituttaisikaan?

Eikä tässä vielä kaikki! Seuraavaksi saamme palat maasta poimittua koivuntuohta, ja hinkutamme tuohen pinnasta puukon terällä varovasti irti pölymäistä nöyhtää. Onneksi tuulenkaatojen auditorioomme ei tänään juuri tuule, muuten olisimme tässä kohden helisemässä.

Kun tuohen karstaa on saatu aikaan pikkuruinen kasa, tartumme saamiimme tulustikkuihin ja niiden kipinärautoihin. Raapaisen. Magnesiumtikku välähtää. Ensin kipinäsuihku on liian heikko, mutta eipä aikaakaan, kun sen kuumuus riittää sytyttämään tuohipalan. 3000 astetta on useimmiten riittävästi.

Ai että! Mikä lämmittäisikään retkeilijän mieltä paremmin, kuin itse sytytetty nuotiotuli! Oi mikä onnistumisen elämys! Tuntuikohan luolamiehestäkin tältä?

Tuohi saa palaa vain hetken, ja sitten se sammutetaan. Maassa on vielä lunta, joten tulentekokokeilu meidän vasta-alkajienkin kanssa on erittäin hallittu riski.

Tulenteko jos mikä on selviytymistaito! Siinä pahassa paikassa kun tulitikut ovat kastuneet käyttökelvottomiksi ja sytkäristä on kaasu loppu, tämä toimii. Ainakin 10.000 kertaa.

Paljon muutakin kolmetuntisen illan aikana opimme. Pystytämme teltan ja opettelemme tarpeellisia solmuja.

Olen tottunut päivittäin koirieni kanssa ulkoillessani liikkumaan ripeästi. Aurinkoinen päivä oli lämmin, mutta nyt kun aurinko laskee, tulee paikallaan seisten kylmä. Ensi kerralla pitää muistaa kerrospukeutuminen ja ottaa lisävaatetta mukaan. Jos vaatekerroksia on liikaa, niitä on helppo vähentää, mutta ellei niitä ole tarpeeksi päällä, tulee vilu.  Helppoa ja yksinkertaista, mutta kerran pitää palella, että sen muistaa.

Ilta venähtää kysymysten tulviessa. Markus ei meinaa päästä autoonsa, kun kysymyksistämme ei ole tulla loppua.

Tiedonjano on kuitenkin sitä parasta janoa.

Retkeilijän ensiapu

Ensiapuillan alussa lastenlääkäri, eräopas Anu Usvasalo ravistelee turvallisuudentajuamme. ”Täällä emme sitten harjoittele elvytystä, vaan keskitymme haavojen ja vaellusvammojen ensiapuun.” Kun hetken miettii asiaa, ymmärtää syyn.

Kuinka pitkään jaksaisimme tauotonta elvytystä, jos ensihoitoryhmän paikalle saanti olisi sääolosuhteiden vuoksi mahdotonta – tai se kestäisi kauan? Aina pitää yrittää tehdä parhaansa, mutta on olosuhteita, joissa todennäköisyydet eivät tue positiivista ajattelua. Valitettavasti. On eri asia saada kammiovärinä Mannerheimintiellä kuin hernerokkasumussa Lapin tiettömässä erämaassa.

Illan aikana olemme kaikki vuoron perään paikattavina potilaina. Laastaria ja sidetarpeita kuluu. Haavojen sitomisen lisäksi treenaamme käden sitomista liinalla, ja jalan tukemista makuualustojen avulla.

Harjoittelemme myös tajuttoman kääntämistä kylkiasentoon, ja loukkaantuneen siirtämistä vaaran vähentämiseksi. Opimme tekemään jopa nyrjähtäneen nilkan tukiteippauksen.

Keskuspuiston suurten kuusten latvat tulevat kaikille tutuiksi ruohonjuuriperspektiivistä. Illan jälkeen jokainen meistä muistaa, että pikkuinen mutta hyvin varustettu ensiapupakkaus rinkassa on yhtä tärkeä, kuin puhelimeen kotona asennettu 112 Suomi -sovellus.

Tärkeintä retkiturvallisuutta on kuitenkin se, että suunnittelee retken etukäteen ja ennakoi mahdolliset riskit.

Ja tuntee ennakkoon oman ja kaverinsa kunnon. 

Retkiruuanlaitto

Ruuanlaittokurssillemme olemme saaneet myös ulkopuolisia vahvistuksia. MTV3:n toimittaja ja kuvaaja ovat tulleet tekemään juttua siitä, mikä ihmisiä vetää luontoon retkeilemään. No mikä meitä kurssilaisia vetää?

Ainakin minua vetää poluille luonnon kauneus, ja vihreän ympäristön tarjoama mielenrauha.

Tieteellisesti todistettu sykkeen ja verenpaineen aleneminen, ja stressihormoni kortisolin väheneminen kropassa.

Stressin maadoitus vihreään sammalmattoon.

Tarvitsen päivittäisen viherannokseni tai alan voida huonosti. Tarvitaanko muita syitä siihen, että ihmiset haluavat puihin roikkumaan?

Riippumattoilu lisää suosiotaan. Markus kertoo toimittajalle siitä, ja näyttää oikein malliakin. Meiltä kurssilaisilta haluttaisiin myös kommentteja, mutta kukaan ei suostu. ”Mene sinä Johanna, kun sulla on se blogikin”. No sillä ei ole kyllä mitään tekemistä linssiluteilun kanssa, mutta menenhän minä, jos jonkun täytyy.

Ruoanlaittokouluttajamme, eräopas Pasi Vesterinen elää niinkuin opettaa. Kun retkillä syö hyvin ja nukkuu hyvin, ovat asiat Pasin mukaan hyvin, ja retkeily on nautinto.

Pasi esittelee meille yhden vuorokauden esimerkkimenun malliksi omien retkievästemme suunnitteluun. Opimme, että valmispastapusseistakin saa hiukan tuunaamalla herkullisia.

Illan aikana tutustumme erilaisiin retkikeittimiin, ja kokeilemme veden keittoa niissä. Keittämällämme vedellä valmistamme testiksi vaellusmuonia, ja rankkaamme niitä järjestykseen maun mukaan.

Onkohan se tämä raitis ulkoilma vai mikä, mutta luulen juuri maistaneeni yhtä elämäni parhaista chicken tikka masala -annoksistani?

Vaellusruuan kuivaus kiinnostaa meitä kaikkia, ja saammekin kuulla, että jopa hernekeittoa ja tuoreita kananmunia voi kuivata.

Miltä kuulostaisi mahdollisuus saada hernaritölkki mahtumaan tulitikkurasiaan? Ei siihen kaikkein pienimpään, mutta hetikohta siihen seuraavaan. Se olisi todellinen kevytretkeilijän unelmaeväs. Mutta me emme ole ihan vielä kevytretkeilijöitä eli grammanviilaajia. Kaikkea muuta.

Niinpä meihin tekee suuren vaikutuksen retkikäyttöön suunniteltu kotimainen lettupannu, jolla paistamme jälkkäriksi lämpimät letut.

Retkeilyn ei tosiaankaan tarvitse olla kurjuuden maksimointia ja nälässä kärvistelyä, vaan se voi olla suuri nautinto!

Metsän eläimet ja kasvit retkeilijän silmin

Viimeisenä kurssikeskiviikkonamme metsän eläinten ja kasvien kouluttajana toimii eräopas Mika Aronen. Mika on huumorimiehiä, ja ainakin minua naurattaa hyvän tovin ajatus, että kaikkia marjoja ja sieniä voi maistaa ainakin kerran. Tai oikeastaan kaksi. Ensimmäisen ja viimeisen.

Luonnon kasvien ja sienten tuntemus on elintärkeää, koska väärän kasvin tai sienen syöminen voi tappaa.

Saamme kaulaamme kiikarit, ja heti perään käyttökoulutuksen niiden tarkennukseen. Nyt nolottaa. Kuinkahan monta kertaa olen sotkenut ripsilläni kiikarin linssit, kun en ole osannut kiertää kiikareiden silmäkuppeja ulos?

No, tänäänkään kiikarit eivät pysy puhtaina. Ne ovat aivan siitepölyssä.

Sukellamme syvemmälle Keskuspuistoon.

Huumaava kevät on yllättävien hellepäivien kirittämänä poksahtanut kuin varkain täyteen loistoonsa. Kaikkialla on ihanaa, uutta ja tuoretta vihreää.

Metsäorvokki kukkii. Ketunleipä kukkii.

Valkovuokko kukkii viimeisillään. Tuomi kukkii.

Mustikkakin kukkii, vaikka pölyttäjiä ei ole vielä juuri näkynyt. Voi voi. Mitä mahtaakaan tulla mustikkasadostamme?

Hyvänen aika, suopursukin melkein kukkii.

Pienellä suolämpäreellä Mika kertoo suopursun toimivan luontaisena hyttyskarkotteena, sillä ensimmäiset hyttysetkin ovat jo lennossa…

Linnut laulavat iltasoittojaan. Yritämme tunnistaa lintujen laulua.

Mika kertoo linnuista, ja näyttää tabletilta minkä näköisiä laulajia kulloinkin kuuntelemme. Suomen paras laulaja, mustarastas, lurittaa iltakonserttoaan.

Nämä tuoretta uutta vihreää pursuvat kevätillat ovat lintujen tarkkailuun erinomaisia. Kolme tuntia kuluu taas liian nopeasti. Mieleen jää ajatus siitä, että linnut pitäisi tuntea paremmin…

Viimeisenä vilauksena juuri ennen Keskuspuistosta poistumista, bongaamme sillalta pienen purossa vilvoittelevan kauriin.

Auringon laskun aika on lähellä, ja sorkkaeläimet liikkuvat juuri tähän aikaan.

Liikenteessä pitääkin muistaa olla aina erityisen varuillaan auringon nousun ja laskun aikaan.

Ilta loppuu taas keskustelutuokioon kadun varrella. Kurssimme on loppuretkeä vaille valmis. Olemme jo yhdessä ideoineet yön yli kestävää retkeä, sillä saamme maksamaamme kurssihintaan päiväretken pidennyksen yöretkeksi korvaukseksi yhdestä pitämättä jääneestä kurssi-illasta. Vuorokauden retkellä kurssi-iltoina opitut taidot pääsevät käytännön testiin, todelliseen tulikokeeseen.

Mietimme innoissamme, mitä varusteita ottaisimme mukaamme, ja missä majoitteessa kukin nukkuisi. Koska ilta on taas jo pitkällä, sovimme keskustelun siirrosta sosiaaliseen mediaan.

Olemme saaneet kurssilla erinomaisen johdatuksen erätaitoihin. Emme ole enää aivan untuvikkoja, mutta silti kuin pesästä pyrähtäneitä mustarastaan poikasia. Pysymme jo lyhyitä matkoja ilmassa, mutta pyrstösulkamme ovat vielä pitkään lentoon liian lyhyet. Muutaman päivän kuluttua teemme harjoitusretken metsään, ja testaamme siipiemme kantavuutta – pidempää lentoa – turvallisessa seurassa.

En olisi kurssille lähtiessäni ikinä odottanut tätä tapahtuvaksi.

Kuinka aikuisena voikaan innostua jostain näin paljon?

Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia luonnossa pärjäämiseen tarvittavia perustaitoja. Ja vaikkei varsinaisia vaelluksia suunnittelisikaan, nämä taidot kannattaa jokaisen luonnossa liikkujan hankkia. Sillä vaikka aikomuksena olisikin tehdä vain kevyt päiväretki luonnossa rallatellen, voi kohtalon oikusta käydä niin, että päiväretki muuttuukin yöretkeksi…

Ihan pian kerron, miten päätösretkemme keväisessä metsässä sujui. Pysythän kuulolla?

∞

Lisätietoja kurssistamme:

Tämä juttu kuvailee Partioaitan ensimmäisen retkikurssin sisältöä. Kurssimme ohjelman löydät täältä. 

Suunnistusjakso oli ennen ensiapujaksoa, mutten aikatauluongelmieni vuoksi päässyt osallistumaan siihen. Kurssiohjelmassa oli myös ekologinen retkeily ja jokamiehenoikeuksien läpikäynti otsikolla ”Ihminen osana luontoa”, mutta se peruuntui kouluttajan sairastumisen vuoksi. Hyvityksenä pitämättä jääneelle kurssi-illalle saimme kurssiohjelmaan kuuluneen päiväretken pidennettyä yön yli -retkeksi ilman lisäkuluja.

Muita mielenkiintoisia linkkejä:

Kurssimme vetäjän Markuksen kotisivun löydät täältä.

Ensiapukouluttajamme Anu Usvasalon EräsSeikkailija-sivustoon pääset tästä.

Retkikokkauskouluttajaamme Pasi Vesteriseen voit tutustua täällä.

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2018-2023 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos näytön sille puolelle että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit