Retkeilykurssin loppuhuipentuma – yöpymisretki Fiskarsin ruukin maisemiin

Innostusta kylväneen Partioaitan retkeilykurssin viimeisen keskiviikkokokoontumisen jälkeen puhkumme intoa päästä rinkka selässä metsään. Pakkaamme kukin tahoillamme, ja vähän väliä yhteiseen someryhmäämme singahtelee viestejä. Tuskailemme varusteidemme mahtumisen kanssa, ja mietimme kuinka paljon rinkka ylipäänsä voi painaa, että sen vielä jaksaa kantaa? Onko 15 kiloa liikaa? Kaadunko selälleni, ja jään maahan sätkyttelemään kuin koppakuoriainen, kykenemättä nousemaan omin voimin ylös? Kurssinvetäjämmme eräopas Markus Weckman on etukäteen varoittanut korkeuseroista, ja siitä että umpimetsään mennään. Ou nou. Mitähän tästä tulee?

*Yhteistyössä Partioaitta

Kun nostan oman rinkkani lattialta kantaakseni sen autoon, toivottomuus häivähtää mielessäni. Ei hyvänen aika. En ikinä jaksa tämän kanssa edes viittä kilometriä! Voi Fiskars, tarjoile meille helppoja maastoja, muuten tässä tulee vielä itku.

Ajamme Fiskarsiin kimppakyydeillä, kokoonnumme parkkipaikalla.

Markus lainaa meille varusteita. Yhdelle rinkkaa, monelle riippumattoja ja risukeittimiä. Haluaisin itse testata vedenkeittoon sukkelan oloista Kelly Kettleä, mutta eihän se minun rinkkaani enää mahdu! Vaikka teltta on pieni, se vie 70-litraisen rinkan tilavuudesta puolet… Voi olla että pakkaustekniikassani olisi vielä pientä hiomista.

Kuvittelemme että meillä on painavat kantamukset, kunnes testaamme Markuksen rinkkaa. Se painaa oikeasti vähintään TONNIN. Tai ainakin niin paljon, että jaksan hädin tuskin nostaa sen ilmaan.

Ylämäkeen ja Risslan luontopolulle

Suuntaamme kohti Risslan luontopolkua, ja heti ensimmäisenä vastassamme on luulot karistava ylämäki.

Fiskars on kaunis pieni kylä, joka tuo keskustansa kauniine vanhoine rakennuksineen ja jokineen mieleeni Englannin maaseudun. Talotkin ovat kuin karamelleja, ja pihat kauniisti hoidettuja.

Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, ja meillä kaikilla on lämmin. Tällaisena päivänä pitää riittävään juomaveden saantiin kiinnittää aivan erityistä huomiota.

Väsyneenä ja alinesteytettynä lisäriskinäni vaanii vielä migreeni. Mikään ei voisi tällä retkellä olla viheliäisempää.

Pidämme juomapysähdyksiä, ja Risslan padolla ensimmäisen tauon.

Tutkimme karttojamme, ja moni käyttää kaulassaan roikkuvaa kompassia suunnan määrittelyyn. On määrä suunnistaa umpimetsässä vuoron perään. Menee sitten syteen tai saveen. Minun kompassini on jäänyt kotiin, mutta onhan kännykässäni Maastokartat-sovellus. Ja mukana monta varavirtalähdettä…

Emme pääse metsässä pitkälle, kun ihmettelemme jostain kantautuvia haulikon laukauksia. Ensin törmäämme hakkuuaukolla moton runnomilla jäljillä muhkeisiin korvasieniin, hetken päästä noutajakoiriin, ja autorykelmään. Olisihan se pitänyt arvata. Täällä on tänään noutajien koe, emmekä tietenkään halua sämpätä koepaikkoja ja tärvätä suurella vaivalla maastoon koiria varten vedettyjä jälkiä. Matkamme jatkuu siis hiekkatietä pitkin eteenpäin.

Hiekkatiellä on paljon sorkkaeläinten jälkiä, ja yksi kuollut otus. Vaskitsa parka on jäänyt auton alle, päättänyt maallisen vaelluksensa autonrenkaan murskaamana.

Tauko kalliojyrkänteellä

Vihdoin siirrymme tieltä metsään, polku kulkee kauniissa männikössä. Pysähdymme pian Simijärven luonnonsuojelualueen reunalla, kalliojyrkänteen päällä. Vesi kimmeltää tuhansina timantteina jossain kaukana alhaalla.

Olemme taivaltaneet melkein kuusi kilometriä. Laskemme rinkat selästä, hörppäämme vettä ja pientä välipalaa. Nappaan pähkinöitä, kylläpäs ne maistuvat hyviltä.

Matkaa onkin hyvä jatkaa tästä vasta virkistäytyneenä, sillä seuraava alamäki on jyrkkä ja vaarallinen. Kokemattoman rinkankantajan jalka voisi helposti lipsahtaa irtokiven päällä, ja matka kohti alla virtaavaa vettä saada tarpeetonta lisäbuustia.

Vaikka ensiapulaukut ovatkin meillä kaikilla pakattuna, ei kukaan haluaisi joutua käytännön harjoitukseen. Ja jos pää halkeaa kahdeksi kissankupiksi, tai koipeen repsahtaa avomurtuma, niitä ei meidän ensiapupakkauksillamme korjattaisikaan. Riskit on hyvä tunnistaa, ja ottaa potentiaaliset vaaranpaikat niin turvallisesti kuin mahdollista. Yhdellä meistä on tasapainohäiriö, hänen rinkkansa ottaa varmajalkaisempi kantoon. Ja auttava käsi antaa lisäturvaa johon tarttua.

Jos haluat kulkea nopeasti, kulje yksin.

Jos haluat päästä pitkälle, kulje yhdessä.

Hetken matkaa maasto on suomalaista kuusimetsää parhaimmillaan. Sitten se taas muuttuu, pyytämättä ja yllätyksenä, epämukavaksi ja askeltarkkuutta vaativaksi raivatuksi sähkölinjaksi.

Kuljemme linjan poikki, ja matka jatkuu harvennetussa metsässä. Kulku on raskasta, ja askel painaa. Kuumakin on. Vettä juodaan, mutta sitä ei ole enää kovin paljon jäljellä.

Pysähdymme pienen lammen rannan kalliolle tauolle.

Maisema on kaunis, mutta lampi on niin pieni ja suorantainen, että olemme varmoja ettei itikoista tulisi täällä olemaan pulaa auringon mentyä mailleen.

Väsyneitä tai ei, tänne emme jää.

Menemme helteessä kuivuneen suon yli niin että heilahtaa, tyytyväisinä siitä, että matkaa ei voi olla enää pitkälti.

Kolmen lisäkilometrin taivalluksen jälkeen saavumme ison ja pittoreskin kallion laelle. Korkealta kalliolta on komea näkymä alas veteen, ja maasto tarjoaa sekä puita riippumattoilijoille, että tasaista tonttia meille telttailijoille.

Leirin pystytys

Pusaamme kukin omia majoitteitamme kasaan, ja ihailemme harjoituksen päätyttyä leiriämme.

Kolme retkeläisistämme aikoo majoittua makuupusseissaan maassa maaten, avaruuspeitteen päällä, pelkkä hyttysverkko suojanaan. Näyttääpä kivalta! Mutta minulle telttakin on jo tarpeeksi eksoottinen. Enhän ole teltassakaan majoittunut ikinä – muualla kuin omalla terassilla. Että tämäkin on jo iso askel eteenpäin, yöpyä nyt ihan oikeasti maastossa!

Oma telttani nousee käden käänteessä. Tarvitaan vain sisäteltta ja kaksi kaarta ristiin pitämään rakennelmaa pystyssä. Aion tässä kuumuudessa, pilvettömällä säällä pärjätä pelkällä sisäteltalla. Ilma vaihtuu mukavasti molemmilla puolilla olevien ovien hyttysverkkojen kautta, ja ehkä uloskin näkee paremmin.

Päästessäni sisään kalliolla ilman kiinnityksiä seisovaan ”festaritelttaani”, otan raskaat vaelluskenkäni pois. Paksut merinovillasukkani ovat hiestä kosteat, ja isovarpaideni kärkiä juilii perin ikävästi. Ihan rakkoja niissä ei onneksi näytä olevan. Jos varpaissani olisi rakot, ja jos olisin nyt Karhunkierroksella, olisin enemmän kuin pulassa!

Okei, kynnet voisivat olla lyhyemmät, mutta olen kävellyt näillä kengillä paljon. Tällaisilla sukillakin olen rymynnyt umpimetsissä kilometritolkulla vuosien varrella, en tosin rinkka selässä, enkä tietenkään juuri tällä sukkaparilla. Mistä tämä epämukavuus siis johtuu, hädin tuskin yhdeksän kilometrin taivalluksen jälkeen? Tosin ne viimeiset kilometrit vaikeakulkuisessa umpimetsässä olivat aika raskaita, ja sää oli millä tahansa mittarilla tarpeettoman lämmin, suorastaan helteinen. Moni leirikaverini sujauttaa jalkaansa leirikengät, minä mennä kopsutan raskaissa maastokengissäni nauhat avattuina, kenkien sisään tungettuina. Seuraavalle retkelleni muistan ottaa leirikengät mukaan! Kantapään kautta jne…

Markuksella on mukanaan puuhun ripustettava vedensuodatin. Siihen noudetaan vettä mojovahkon korkeuseron takaa näppärällä kangaspussukalla. Pussukka on kuin helposti kannettava ämpäri, ja täytenä se on kuin muhkea sininen pallo.

Kun suodatin on ripustettu männyn kylkeen, saamme käydä lorottamassa suodatettua vettä vesipulloihimme. Maistuuhan ruskeahkossa vedessä vähän (aika paljonkin) kellari, mutta just nyt, tosi janoisena, minulle riittää tieto, että kaiken todennäköisyyden mukaan täällä ylängöllä tällä suodatustasolla pärjää. Niin kauan kun vedenottovesistö on maatilojen ja asutuskeskusten yläpuolella, on suodatinpatruunan läpi kulkeneen veden käyttö keittämättä kohtuullisen turvallista.

Jos veden laatu vähänkään epäilyttää, sitä pitäisi keittää ennen käyttöä viisi minuuttia, jotta kaikki taudinaiheuttajat kuolisivat. Kuka jaksaisi tällä helteellä, tällä vesitarpeella keittää jokaisen käyttölitransa, ja sitten odottaa vielä veden jäähtymistä?

Risu- ja polttoainekeittimillä lämmitetään leirissä vettä. On illallisen aika. On kiireetöntä ja rauhallista.

Ihana, rauhallinen luonto ympäröi meitä, ollaan sen kanssa ihan sulassa sovussa.

Täällä me olemme kuin kotonamme, me Partioaitan retkikurssilaiset ja eräopas Markus. Ulkona. Perillä. Ulkona nyt kuin kotonamme.

Olo on turvallinen, ei mitään selviytyjämeininkiä, mistään vastoinkäymisistä puhumattakaan.

Näissä maisemissa huomaamme, että onneen tarvitaan vain vähän.

Usein luonto riittää.

Gourmeenokikokki valmistaa herkullisen näköistä misokeittoa itse kuivaamistaan aineksista. Jotkut meistä ovat todistetusti jo mestareita vaelluseväiden kuivaamisessa, mutta oma kokemukseni kuivaamisesta rajoittuu mielipuolisen haasteellisten mustikoiden, ja ah niin helppojen ja nopeiden suppilovahveroiden kuivatukseen.

Oma valintani illalliseksi on chicken tikka masala, mutta se ei jostain syystä maistukaan ollenkaan niin hyvältä kuin kurssilla. Tulikohan annokseeni sittenkin kenties liian vähän vettä, kun tämä maistuu näin tönkkömaustetulta? Vai olenko vain liian väsynyt ja nälkäinen syödäkseni kunnolla?

Kuivatut marjat ovat onneksi juuri yhtä maistuvia – elleivät vielä vähän maistuvampia – kuin kurssilla niitä maistaessamme. Onneksi on myös pähkinöitä ja pari omenaa.

Iltanuotiolla risukeittimen loimussa

Retkikokkausosiolla kurssillamme kuulimme, että kun retkellä nukkuu ja syö hyvin, ovat asiat hyvin.

Yksi meistä onkin vaivojaan säästämättä, grammoja viilaamatta, kantanut mukanaan valmiiksi tehtyä lettutaikinaa maitotölkeissä! Eikä ylellisyys lopu tähän. Rinkasta löytyy myös kermavaahtoa ja hillopurkki! Ai että. Paistinlasta on unohtunut, mutta Markus veistää sen hetkessä.

Nautiskelemme retkiletuistamme hartaina. Jälkkäri meinaa viedä kielen mennessään.

Kun polttoainekeittimet ovat vedenkeittotehtävänsä tehneet ja sammutettu odottamaan aamiaishetkeä, on risukeittimille vielä tilausta. Polttoainetta – puista pudonneita oksia – on loputtomasti. Metalliset, kasattavat ja kokoon taittuvat neliömäiset metalliboksit nielevät ohuita ja vähän paksumpiakin oksanpätkiä. Yksi risukeitin yskii, mutta Markuksen MacGuiver-pussukasta löytyy minipalje – ohut ontto tikku – jolla annostellaan happea oksanpätkien sekaan. Markuksen puhkumalla lisähapella vastahakoisinkin risupesä alkaa palaa loimottaa komealla liekillä.

Aurinko laskee metsän taakse.

Keltainen riippumatto hohtaa laskevan auringon keltaisissa säteissä kuin silkkipintainen toukka.

Toukokuun helteisten ilmojen hellästi hoivaamat itikat nousevat esiin piiloistaan, ja havaitsevat harvinaislaatuisen tilaisuutensa tulleen. Siskonmakkaran värisiä herkkuja notkuva pöytä on katettu. Vihdoinkin drinkkilistalla on tarjolla jotain muutakin kupattavaa kuin hirvet ja peurat!

Vaan eipä hätää, risukeitinten savu karkottaa verenhimoiset. Istumme tulen loimotuksessa, itikkavapaina. Juuri tästä syystä risukeitin on romantikon valinta. Ei tarvitse myrkyttää, ei huitoa eikä kiroilla. Tämän tulen lämmössä voi istua suurta varovaisuutta noudattaen myös metsäpalovaroituksen aikana, sillä teknisesti risukeitin ei ole avotuli. Kun keittimen alle värkkää vielä Trangian suurimman kattilan kannen alustaksi kuten Markuksella, ei edes maahan jää jälkeä.

Yöllinen arvoitus

Olemme vetäytyneet tahoillamme yöpuulle. Muutama meistä meni ihan oikeasti puihin roikkumaan. Kahden köyden varaan, hyttysverkon suojaan.

Roplaan vielä hetken omaa kännykkääni. Tutkin päivän kuvia, ja teen pikavilkaisun Facebookin uutisvirtaan. Retkinaapurini viereiseltä telttapaikalta on jakanut hienoja kuvia.

Yritän saada unen päästä kiinni, kun kummallinen, monotoninen ääni kuuluu ihan läheltä. Ajattelen ensin, että vedensuodatin on alkanut pitää omituista älämölöä. Kun möykkä vain jatkuu, tarkistan, ettei varavirtalähteeni ole räjähtämäisillään. Ei. Ääni jatkuu.

Se kuulostaa kummalliselta. En ole ikinä kuullut mitään niin outoa.

Aamu on iltaa viisaampi

Havahdun unestani lintujen ääniin kymmentä vaille viisi. Kurkistan telttani ovesta ulos kameran linssin läpi, ja nukahdan uudelleen.

Herään aamun kirkkauteen, kello on 8.45. Härregyyd, olen nukkunut kallionlaella makuupussissani kuin pieni murmeli. Melkein yhdeksän tuntia. Joku on jo herännyt, ja katsellut kiireettömänä auringonnousua riippumatostaan.

Lähden aamutoimilleni. Kyllä te tiedätte. Kävelen lopulta alas lammen rantaan, etsin paikkaa jossa pestä kasvoni. Sellaista ei kuitenkaan löydy, sillä molempien lampien rannat ovat hetteikköisiä. Siitepöly raidoittaa veden pintaa, mutta muuten luonto on kauneimmillaan.

Aamiaisvesien keittohetkellä yöllisen äänen arvoitus ratkeaa. Leiriämme on kunnioittanut vierailullaan kehrääjä. Yöllä kuivissa männiköissä liikkuva lintu, jonka soidinääni on – hmm – erikoislaatuinen. Linnun nokka on mitättömän pieni nökerö, mutta kun se avaa suunsa, puoli päätä aukeaa. Sen Moolokin kidan avulla on helpompi kulauttaa isompikin yökiitäjä.

Erikoisen linnun kerrotaan viihtyvän hakkuuaukeiden, soiden ja kallionlakimänniköiden läheisyydessä. Bingo! Olemme liikkeellä kehrääjän valtakunnassa.

Joku on yöllä kuullut ensimmäisen kerran elämässään kuikan huutoa, ja yhden teltan on aamukuudelta laskukiitonsa liian aikaisin aloittanut joutsen ollut vähällä viedä mukanaan.

Voi tätä ihanaa luontoa! Maassa hyttysverkkojen alla nukkuneita eivät ole muurahaisetkaan häirinneet, mutta yhdelle riippumattoilijalle tuli yöllä vilu. Minullekin oli vähällä tulla, vaikka alla oli lämmin ilmatäytteinen makuualusta, ja nukuin untuvapussissa. Lämpötila oli pudonnut yöllä kuuteen asteeseen, joten ihmekös tuo että kylmä kolkutteli. Alkukesällä pitäisi maastossa yöpyjän varautua mataliin lämpötiloihin. Onhan usein vielä kesäkuun alussa ollut hallaa.

Syömme aamupuuroja kuivatuilla marjoilla. Nam miten hyvää. Kahvia hörpitään kuksista ja emalimukeista. Markus kaivelee sadan litran rinkkaansa, ja mitä sieltä löytyykään? Korvapuusteja! Tästähän tuli melkoinen luksusretki.

Kiireettömän aamiaisen jälkeen pakkaamme majoitteemme, ja ennallistamme leiripaikan.

Jopa sievissä pinoissa olleet risukeittimiä varten katkotut puunpalat viskotaan niin hajalleen maastoon, ettei kukaan paikalle myöhemmin tuleva voi löytää jälkiä risukeitinten käytöstä. Leave no trace.

Emme halua jättää mitään jälkiä maastoon, jalanjälkiä lukuunottamatta.

Se on kunniallisen retkeilyn sääntö numero yksi.

Kanervikossa nököttää ruskansävyinen, oudon näköinen mytty. Se ei ole mutanttikorvasieni, vaan Markuksen märkä huivi. Minäkin intoudun kostuttamaan oman Buffini, sillä mikään ei kuumalla viilennä niin, kuin kaulan ympärillä hitaasti kuivuva huivi.

Suurin osa porukastamme lähtee kiipeilemään alas kalliojyrkänteelle syötävän jäkälän perässä, mutta minä jään. Ja otan viimeiset kuvat muistoksi, ja todisteeksi paikan kauneudesta.

Takaisin sivistyksen pariin

Paluumatka alkaa. Onneksi rinkka painaa tänään vähemmän kuin eilen. Ruoka on syöty ja vettäkin on vähemmän.

Metsä leiripaikan lähellä on kaunista mäntykangasta. Pieniä lampia on täällä paljon, ja nekin ovat juuri nyt parhaimmillaan.

Välillä maasto tuottaa haasteita. Hiljattain harvennettua metsää on tarjolla, kierrämme hankalimmat paikat.

Kartalla reitin varrelle osuva lampi näyttää helposti lähestyttävältä ja mainiolta taukopaikalta, mutta todellisuudessa se tarjoileekin ruovikkoa ja suorantaa. Matkamme jatkuu olosuhteiden pakosta.

Eteen osuu tuore avohakkuu, voihan ympäristöahdistus! Lähdemme kiertämään hakkuuta puron vartta myötäillen, onneksi edes siihen on jätetty pieni suojakaistale pystyyn.

Avohakkuut ahdistavat. Olen niillä sen verran elämässäni koiratouhuissa rämpinyt, että nykyisin työnnän vaikka tikkuja kynsieni alle mieluummin kuin kävelen avohakkuun halki. Minä olen täällä vain satunnaisena retkeilijänä, mutta niitä metsän eläimiä käy surku, jotka ovat menettäneet kotinsa.

Onneksi pian ihana solina täyttää äänimaiseman. Purossa on pieni putous, ja se tarjoaa reitillemme raikkaan viileän mikroilmaston.

Pysähdymme ja laskemme rinkat maahan. Moni täyttää juomapullonsa suoraan putouksesta, mikä luontoelämys!

Jatkamme matkaa virkistyneinä. Myllyjärven ranta on lähellä, siellä pidämme lounastauon. Sielläkin on hakattu, mutta järven rantaan on jätetty pieni kaistale luonnontilaan.

Istumme alas ja kaivamme eväämme esiin. Markus riisuu varusteensa, ja pulahtaa lämminvetiseen järveen. Toinen sukeltaa perässä. Suomen kesä on yllättänyt meidät kaikki.

Kun matka jatkuu, törmäämme muutamaan oluttölkkiin. Yhdellä meistä on roskapussi rinkassaan roikkumassa. Korjaamme tölkit mukaamme, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole.

Olemme taas Fiskarsin kauneimmissa maisemissa, reitillä joka johtaa Risslan padolle ja luontopolulle.

Pysähdymme padolle ottamaan muutaman kuvan.

Loppumatkan kuljemme jälleen Risslan luontopolun vartta, kuten eilen aloittaessamme retkemme. Voi kuinka helppokulkuinen valmis polku onkaan umpimetsän jälkeen!

Viimeinen taival vie meidät mäntykankaalta pähkinäpensaslehtoon.

Jyrkässä alamäessä meidät ympäröi huumaava kielon tuoksu.

Laskeudumme samaa tietä pitkin alas josta eilen nousimme ylös. Tien varren yrittäjä ottaa meistä kuvan, ja kysyy näimmekö karhua.

Parkkipaikalla riisumme varusteemme ja palautamme lainakamat Markukselle. Kiireisimmät lähtevät, sillä kello on jo paljon, mutta me muut menemme vielä yhdessä kahville ja jäätelölle.

Kaikki olemme sitä mieltä, että retki ylitti odotuksemme. Mietimme mitä muuta voisimme yhdessä kokea? Talvikurssin? Pakkauskurssin? Selviytymiskurssin? Toivottavasti jotain. Meillä on tässä kasassa ihan huippujengi. Samanmielisiä ihmisiä, joilla on yksi yhteinen nimittäjä. Rakkaus luontoon.

Ja yksi asia on varma. Jos vain aikataulut saadaan sopimaan, retkeilyseuraa näistä hienosta ihmisistä saa. Retkeilykurssitettua seuraa. Emme osaa vielä kaikkea, mutta tiedämme jo vähän paremmin sen mitä emme tiedä.

Retkeilykurssin alussa olimme toisillemme ventovieraita, mutta kaikilla meillä oli unelma.

Halusimme mennä metsään, ja pärjätä siellä. 

Nyt olemme ystäviä, ja pärjäsimme yhdessä umpimetsässä. 

Ihan kuin maailma olisi taas vähän parempi paikka ❤ 

∞

Tämä retki oli Partioaitan Retkeilykurssin loppuhuipentuma. Alun perin retki piti toteuttaa päiväretkenä, mutta muutettiinkin erityissyistä yöretkeksi. Retkeilykurssista kirjoittamani jutun voit lukea tästä. 

Partioaitan sivuilta löydät lisätietoa retkeilykurssista täältä.

Muita mielenkiintoisia linkkejä ja kommentti risukeittimen käytöstä ennätyssuuren metsäpalovaaran vallitessa:

Tietoa risukeittimen käytöstä Luontoon.fi -sivustolta löydät täältä.

Tätä juttua kirjoittaessani retkestämme on kulunut aikaa puolitoista viikkoa. Retkemme jälkeen helle on jatkunut tauotta, eikä ole satanut pisaraakaan. Metsäpalovaara on historiallisen suuri. Edes rakennettuja nuotiopaikkoja ei tällä hetkellä saa käyttää. Kurssin vetäjä eräopas Markus Weckman kommentoikin risukeittimen käyttöä näin:

Vaikka olen huikea risukeitinfani niin juuri nyt en itsekään lähtisi kokkailemaan luontoon. Ja tässä on se risukeitinkäytön ydin; fiksu retkeilijä huomioi aina ympäristöä ja toimii sen mukaan. Vaikka käyttö olisi jopa tällä hetkellä laillista, luonnon ystävä ymmärtää, että nyt on priorisoitava. Luonnon ehdoilla me aina siellä kuljemme.

Metsähallitus varoittaa: Edes rakennettuja tulipaikkoja ei saa nyt käyttää, maasto todella kuivaa. Lue Ylen uutinen ennätysmetsäpalovaarasta täältä. 

Tietoa Fiskarsin Risslan neljän kilometrin mittaisesta luontopolusta löydät täältä.

Kurssinvetäjämme, eräopas Markus Weckmanin englanninkieliseen metsäseikkailublogiin pääset täältä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia luvatta?

Copyright © 2018 Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos näytön sille puolelle että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit