Jari Tervo kertoi taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Pelkään korkeita paikkoja ja lentämistä. Molempia lääkitsen menemällä korkeisiin paikkoihin ja lentämällä.”

Mutta toimiiko siedätyshoito todella korkeanpaikankammoon?

Viime kesänä rääkkäsin itseäni Norjassa. Ensin Preikestolenilla. Se oli hirveää. Sitten lähdin pahaa aavistamatta Besseggenin reitille – aavistamatta mitä oli tulossa.

Se oli myös hirveää.

Sveitsissä asuva veljeni oli suunnitellut tätä ”Massojen Matterhornin” päiväpatikointia pääni menoksi jo pidempään. Aiemmalla visiitillä päädyimme osana suurempaa seuruetta kuitenkin Titlikselle.

Toukokuun alussa tuolle profiililtaan kuin ”Millan Magian” vuorelle pitäisi jo päästä, ja

”Siellä ei sitten ole mitään Gucci-avokas -turisteja, kuten Titliksen huipulla saattoi havaita, vaan jokainen on tullut huipulle omin lihasvoimin.”

Sillä kohteeseemme Grosser Mythenille ei pääse kuin kävelemällä ylärinteeseen – ja helikopterilla.

Vuoristohaikilla kuulemma joka vuosi kuolee ihmisiä, mutta minulla ei olisi mitään hätää. – Kun kuolleista kaksi kolmasosaa on ollut yli 50-vuotiaita.

Jotenkin juuri tuo argumentti ei liiemmin lohduttanut. Olin nähnyt ennakkoon vain reittikuvauksen, joka ei tosin vastannut meidän reittiämme lähtöpaikan osalta.

Jo matkalla alkaa pelottaa

Ensimmäinen vilaus Grosser Mythen vuoresta saadaan – jo kaukaa moottoritielle kilometrien päästä.

Totean taivaanrannassa pienen naskalin kaltaisena pilkistävän vuoren moottoritieltä nähdessäni että ”No way, tuonne en todellakaan lähde”.

Mutta mikäs tässä auttaa. Veljeni tyytyy toteamaan ”Jos et lähde nyt, et lähde koskaan”.

Mennään hissukseen, kaikessa rauhassa. Yhes mennään, yhes tullaan.

Onhan meitä neljä toisiamme tukemassa. Mieheni ja veljeni lisäksi myös kokenut sveitsiläinen ”vuoristokoira”, matalalla maavaralla varustettu Emily – joka on jo kertaalleen Mythenin huipulla käynyt.

Grosser Mythen -vuoristopatikointi alkaa Ibergereggistä

Pysäköimme auton ja lähdemme liikkeelle Ibergereggistä. Ilma on raikas ja aurinko paistaa. Lumihuippuiset vuoret hohtavat toukokuun alun auringonpaisteessa.

Pelottava vuori törröttää monen kilometrin päässä, ja suurenee horisontissa vääjäämättömästi askel askeleelta.

Tuuheiden kuusten kohdalla leikittelen puolivakavissani ajatuksella että karkaan.

Mitäpä jos juoksen äkkiä piiloon jonkun ison kuusen pehvaan, ja pysyn siellä niin pitkään hiljaa että lähtevät jatkamaan kohti torahammasta  – ilman minua.

Ei onnistuisi. Tulisivat etsimään.

Niinpä on vain jatkettava eteenpäin.

Reitillä on paikoitellen vielä paljon lunta.

Huolestuneena pistän merkille että kuluneet maastokenkäni ovat pohjistaan kovettuneet – ja liukkaat.

Matkalle on ripoteltu penkkejä huilaustaukoja varten.

Ja kyllä tuota kaukaisuudessa avautuvaa järvimaisemaa sietääkin katsoa.

Vuoren juurelle päästessämme meitä odottaa ohjekyltti.

Polun poikki on vedetty kettinki, johon kiinnitetty punavalkoinen kyltti ilmoittaa, että polku ja sen päässä oleva ravintola ovat suljettuja.

Mutta niin se kuulemma ”aina on”.

Eli kettingin yli vaan ja menoksi.

Nousu Grosser Mythenille on vähällä päättyä ennen kuin alkaakaan

Kovin korkealle emme pääse, kun kamalan paikan kammo jo muistuttaa läsnäolostaan.

Oloni tuntuu hirveältä, jalkoja heikottaa ja sydän jyskyttää. Mitä jos pyörryn silkasta kauhusta? Missä ovat ne kettingit mistä piti pitää kiinni?!

En pysty tähän, en millään. Polku on liian jyrkässä rinteessä.

Kun katson jossain kaukana alapuolella kiemurtelevia teitä ja pikkuruisiksi kääpiöityviä taloja, tuntuu kuin voisin pudota alas minä hetkenä hyvänsä.

Patikointiseuralaiseni ymmärtävät että nyt on tosi kyseessä. Niinpä lähdetäänkin etenemään käsi kädessä. Onhan sitä tullut ihan papille luvattua, että ”myötä- ja vastamäessä”. Tällaista vastamäkeä ei ole vielä aiemmin nähtykään.

On pakko keskittyä tuijottamaan vain omia askelia. Jos katson alas, alkaa välittömästi tuntua häijyltä.

Kadonneiden turvaketjujen arvoituskin selviää. Niitä ei ole vielä asennettu paikalleen.

Siellä ne nököttävät kurveissa sievissä nipuissa. Voi itku.

Onneksi pahimmissa paikoissa huippua kohti kiivetessä on ketjut.

Mutta juuri niissä ketjuttomissa paikoissa iskee uudelleen uskon puute.

En voi jatkaa enää askeltakaan.

Lyhyen mutta hyvin intensiivisen mentaalivalmennustuokion jälkeen matka kuitenkin taas jatkuu.

Ylös kiivetessämme vastaamme tulee jo ylhäällä käyneitä.

Mutta aivan ylös, Grosser Mythenin huipulle asti he eivät olekaan päässeet, vaan ovat joutuneet kääntymään takaisin. Kuulemme heiltä, että jyrkänteeltä ylös vievä viimeinen polun osio on edelleen lumen peitossa.

Jos hyvin käy, helikopterilla ylös tulleet vuoristoseuralaiset saavat polun ylimmän osan vuoren pohjoisrinteellä lapioitua auki puoleen päivään mennessä.

Kiipeämme ylöspäin, ja toivomme että polku on auki ylös saapuessamme. Mutta pian näemme, että polku ei olekaan vielä auki.

Olemassa olevat ketjut ovat jääneet osin lumen alle, eikä niistäkään saa tukea.

Rinne on hullun jyrkkä. Pohkeidemme tasolla ovat tuulentuivertamien kuusten hapertuneet latvat. Voisiko tuollainen auringon pehmentämä märkä lumi lähteä vuorymään alas? Lähes suoraa pudotusta on montasataa metriä.

Lumen peittämä polku käännyttää takaisin

Tässä tulee stoppi. Kyllä en lähde edes yrittämään eteenpäin tästä!

Jos jotenkin ihmeen kaupalla uskaltaisin nousta lumista pohjoisrinnettä ylös asti, en ikinä selviytyisi liukkaine, hyvin palvelleine maastokenkineni alas!

On parempi tunnustaa tosiasiat, kuin lähteä halveksumaan äkkikuolemaa liukkaaseen hankeen.

Veljeni päättää kuitenkin jatkaa matkaa.

Sitä ennen hän ottaa meistä  – melkein ylös asti päässeistä – kuvan. Sovimme että hän soittaa meille huipulta, ja myös kun on päässyt takaisin alas pahimman paikan ohi.

Seuraan henkeäni pidätellen kun hän taistelee vaellussauvojen avulla eteenpäin.

Vuoristokoira Emilyllä on pikkujalkoineen suuria vaikeuksia.

En voi katsoa.

Otamme kuvia henkeä salpaavista maisemista – ja toisistamme.

Onneksi tänään kulkijoita on vähän.

Kun kävelijöitä on lyhyen sesongin aikana yhteensä 40.000 – pahimpina päivinä jopa 2.000 – voi kapeilla poluilla ohittaminen olla haastavaa.

Korkeanpaikankammoiselle helvetillistä.

Tämä vuori on niin suosittu, että sitä kutsutaan Sveitsissä ”massojen Matterhorniksi”.

Mitä en lainkaan ihmettele.

Mutta kun en kerran pääse huipulle, haluan päästä täältä pois.

En halua juurtua tälle armottomalle, kiviselle polulle.

Alaspäin askellettaessa huippu ja sen saavuttamaton ravintola tuntuvat lähes ilkkuvan yläilmoista.

Jyrkännelohkareen alla näkyy taivasta vasten kohtalotovereiden siluetteja.

Kaikki päättävät kääntyä takaisin.

Lumen peittämälle polulle menemisen riski ei tunnu hallitulta, eikä ottamisen arvoiselta.

Alas meno tuntuu jotenkin nyt helpommalta. Jalkojen juuressa liikkuvat pikkiriikkiset autot ja talot eivät hirvitä enää yhtä paljon kuin nousussa.

Alasmeno sujuu, kunhan vain muistan varoa liukkautta kohdissa, joissa on vielä lunta.

Pysähtelen, ja pystyn jopa katselemaan maisemia.

Puhelin soi. Muutamassa hermostuttavassa kohdassa tulee taskupuhelu josta kuuluu pelkkää rahinaa.

Onko velipoika koirineen vierinyt rotkoon, ja nyt puhelin soittelee siellä itsekseen?

Muttei aikaakaan kun huipulla käyneet Janne ja Emily saavuttavat meidät. * Helpotuksen huokaus *

Alastulossa häntäkin oli kuulemma pelottanut, sillä vuoristoklubilaiset olivat lapioineet hänen nousujälkensä piiloon.

Nythän tässä alkaa tuntua siltä että saatamme päästä täältä kaikki yhtenä kappaleena alas.

Lähes rentoudun, ja otan kuvan useasta polun 47:stä kurvista.

Miten maailmassa tuokin narsissipolokin on tuohon päätynyt?

Pääsemme onnellisesti alas vuoristopolun alkuun. Heitämme riemukkaat yläfemmat jodlaustyyppisen melun säestämänä. Jesh!

Hirveä koettelemus on ohi ja jalkojeni alla on tasaista maata!

Selvisin!

Grosser Mythenin jälkipelit

Sveitsiläisestä repusta löytyy annospullo Appenzelleriä.

Se on äkkiä nautittu kolmeen pekkaan. Lisäksi löytyy teräksinen taskumatti. Sen sisältö maistuu salmiakilta.

Tyhjennetty taskumatti, viimeinen jyrkkä rinne, liukas keväthanki ja hilpeys suoriutumisestamme osoittautuvat hyväksi yhdistelmäksi.

Laskemme alas persmäkeä ja nauraa käkätämme. Kasvoimme isoiksi, muttemme näköjään vieläkään aikuisiksi.

Grosser Mythen on nyt koettu. Tuntuu hyvältä katsoa taaksepäin tuota lähes valloitettua ”Peikonhammasta”.

Päivän mittaan oli monia hetkiä jolloin en olisi ikinä uskonut että pääsen edes tuonne ylös torahampaan juurelle.

Moni heppoisesti varustautunut turisti kääntyy kettingiltä ympäri.

Niin meidänkin olisi kenties pitänyt?

Punttia tutisuttavan kokemuksen jälkeen tekee mieli jäädä ensimmäiseen ravintolaan hyvin ansaitulle tauolle.

Päätämme kuitenkin jatkaa vielä seuraavaan parempien näköalojen toivossa.

Ja onhan sieltä. Viinilasillisen ja juustotarjottimen ääressä ”Peikonhammasnäkymin” on hyvä miettiä miksi tuollainen kokemus tuntuu niin hyvältä?

Onko sitä jotenkin enemmän elossa kun pelkää kuollakseen?

Pitääks mun aina rääkätä itseäni, kun muut shoppailevat lämpimissä ostoshelveteissä tai makaavat uima-altaalla?

Näistä reissuista jää joka tapauksessa enemmän käteen.

Ainakin huikeita elämyksiä ja ikimuistoisia hetkiä.

Jotain jota muistella sitten kun omat jalat eivät enää kanna seikkailuihin.

Ja satavarma tunne siitä, että tulipa taas elettyä yksi päivä elämästä – hyvin.

Iltapäivän aurinko lämmittää ihanasti.

Oudosti ei kuitenkaan juuri väsytä, vaikka on kävelty monta kilometriä. Adrenaliinitasot lienevät aika korkealla edelleen.

Yhteen suuntaan reitti on lähes viisi kilometriä, josta viimeinen kilometri vuorenrinteen serpentiinipolkua. Nousua tuli vain nelisensataa metriä. Mutta minkälaisia metrejä! Ei se määrä, vaan se hiustennostatuskerroin!

Tasaisella maalla on hienoa keskittyä kuvaamaan kaunista vuoristomaisemaa.

Kompastuminen tai pyörtyminen ei johtaisi enää varmaan hengenlähtöön.

Kevätesikot ja rentukat häikäisevät keltaisina juuri sulaneella rinteellä.

Pian pääsemme takaisin autolle.

Väsynyt pieni maastonakki nukahtaa.

Meille kaikille maistuu tänään uni.

Mutta kiinnostaako sinua tietää miltä siellä huipulla näytti?

Grosser Mythenin huipun ravintola on tällainen.

Ja maisema huipulta on HIENO!

Ja tässä vielä kuva tuona vaikeiden olosuhteiden päivänä Grosser Mythen-vuoren valloittaneesta Emily-koirasta ❤

Schwyzin kaupungin läpi pois ajaessamme ihailemme kauniita vanhoja taloja.

Illalla katsomme Grosser Mythenillä kuvattuja YouTube -tallenteita. Nuorten miesten alastulo maastopyörillä näyttää seinähullulta touhulta.

Nuorten naisten tunnelmallinen aamuöinen vaellus otsalampun valossa näyttää siltä että sen voisi tehdä itsekin. Auringonnousu Grosser Mytheniltä katsoen olisi – jos mahdollista – vielä ikimuistoisempi kuin tämä tänään 7.5. tekemämme retki.

• Ja parasta siinä olisi se, että otsalampun valossa näkisi vain polun jalkojen alla, ei lainkaan kaukana alhaalla häämöttävää maankamaraa. Eli kyllä tämä kauhuterapia taitaa auttaa. Minä joka pelkään nousta keittiöjakkaralle, voin hyvin kuvitella lähteväni tuonne uudelleen.

Tämän retken havaintojen perusteella oleilu epämukavuusalueella kehittää.

Sveitsiläisille tosin tuokin retki tuntunee siltä, kuin istuisi maton reunalla ja heiluttelisi jalkoja. – Ainakin niille jotka kuuluvat vuoren ”sataskerhoon”, eli käyvät Grosser Mythenin huipulla 100 kertaa vuoden aikana.

Kiitos mutta tuolle ajatukselle sanon ei kiitos!

Päivitys 10.9.2022: Veljeni meni Grosser Mythenille uudelleen syyskuussa 2022 ja teki retkestään videon. Tuon englanninkielisen YouTube-videon pääset katsomaan tästä linkistä.

∞

Kiitos mukanaolostasi!

Ethän käytä kuviani ilman lupaani.

Copyrights © 2016 – 2022 Janne Aaltonen ja Johanna Suomela. All rights reserved.

Kiitos ruudun sille puolelle että luit ❤

Tykkäämistaloutta ja seurantamahdollisuuksia:

Facebook | Instagram | Twitter | Blogit