Lemmenjoen venepatikkaretki Ravadaskönkään kuohuihin

Lemmenjoen kansallispuiston tarjonnasta kultahiput poimiva retkeilijä hyödyntää jokivenekyytiä pitkällä jokea seurailevalla Kultareitin taipaleella. Joen ylle kumartelevat Lemmenjoen penkereet ovat paikoin amazonmaisen reheviä, ja jokivenekyyti on elämyksellinen.

Elokuun puolivälissä otamme venekyydin Ravadaskönkäälle, patikoimme osan matkaa ja nousemme veneen kyytiin taas Searitnivalla. – Taklattuamme ensin harmaita hiuksia aiheuttaneen vaijerin varassa liikkuvan lossiveneen luoksesaantiongelman.

Lammaspaimenen pesti sallii päiväretket – kunhan lampaiden hyvinvoinnin varmistaa aamuin illoin. Kaikki yön yli reissut joutaa unohtaa.

Kultahamina ja Karhu-Korhosen kirjasto olisi hienoa nähdä, mutta toteamme niiden olevan tällä kertaa meille liian kaukana. Sesonki on jo ohi, ja kyyti kulkee vain Ravadaskönkäälle asti.

Ravadasköngäs nyt on ainakin nähtävä, joten päätämme buukata Ahkun tuvalta jokivenekyydin.

Jokivenekyyti Ravadaskönkäälle on tasainen

Ahkun tuvan Nuoli kaartaa Kaapin Jounin porotilan laituriin, Sotkajärven rantaan. Olemme odottamassa etukäteen tilattua kyytiä päiväreppuinemme ja koirinemme.

Vaaleat käyttölinjaiset labradorimme kirvoittavat veneessä meidät vastaanottavan seurueen huumorivaihteelle. ”Otitte sitten lampaat mukaan”.

Sikäli ovat oikeassa, että Ukko ja Jetu matkustavat tilavassa keulassa jaloissamme – yhtä kiltteinä kuin lampaat konsanaan.

Matkan aikana kuulemme, että lampaiden päiväretket eivät täällä ole olleet aivan tavattomia.

Ainakin kerran jonain aiempana kesänä lauma oli lähtenyt avoimin mielin omille teilleen sorkat kopsuen, ja löytynyt vasta Heinäjärviltä, erämaahan vievän mönkijäpolun varrelta. Siinä oli heillä ollut seikkailua kerrakseen!

Elokuun puolivälin päivä näyttää olevan tulevaan patikointiin melkein liian kaunis.

Aurinko paistaa kellottaa pilvettömältä taivaalta, ja veneen laidoilla pärskyvä Lemmenjoen kirkas vesi kimmeltää.

Pari kertaa saamme nousta veneen kyydistä joen varren laitureille, ja kävellä matalimpien kohtien ohi maata pitkin. Vesi on niin matalalla, että vene saattaisi vähävetisimmissä paikoissa täydellä kuormalla karahtaa pohjaan. Ja sitähän me emme halua.

Jaloittelu onkin hyvää vaihtelua veneessä istumiseen, ja kävelyt jäävät lyhyiksi.

Lemmenjoen pinta on suvantopaikoissa lähes peilityyni. Ahkun tuvan Nuoli taittuu pituudestaan huolimatta yllättävän ketterästi kurveihin, eikä mutkan takaa voi yhtään aavistaa, minkälainen rantamaisema kurvin jälkeen odottaa.

Rantapenkereet ovat enimmäkseen komeaa lappilaista mäntykangasta. Välillä pajukko ja rehevä vihreys saavat minut tuntemaan itseni Amazonilla ajelevaksi löytöretkeilijäksi. Onneksi täältä Lapin Amazonilta ne krokotiilit puuttuvat.

Välillä hienohiekkaiset rannat hohtavat kutsuvina, välillä ruoho ylettyy veteen saakka.

Tässäkään venematkassa ei taas ole kuin yksi vika. Matka on liian lyhyt.

Juuri kun alamme tottua helppoon ja mukavaan matkantekoon ja maisemien nopeaan vaihtumiseen, olemmekin perillä. Täysi veneellinen matkustajia jää kyydistä.

Keräämme kimpsumme ja koiramme veneestä, ja riisumme oranssit liivit. Tästä eteenpäin Searitnivalle asti matka edistyy laittamalla tossua toisen eteen.

Ravadasköngäs on Lemmenjoen kansallispuiston pakko nähdä -kohde

Ravadasjoki on Lemmenjokeen laskevista joista suurin. Aikomuksenamme on ihailla ensin Ravadaskönkään alinta putousta, ja lähteä sen jälkeen patikoimaan takaisinpäin aina Searitnivalle asti, josta saisimme ennakkoon varaamamme paluukyydin.

Vaihtoehtoisia reittejä Ravadasjärvelle on kaksi: Yläkautta ensin Ravadasköngästä seuraillen, sitten mäntykangasta alas joelle Ravadasjärven autiotuvalle laskeutuen. Reitin pituus on 1,9 kilometriä. Suoraan joenrantaa pitkin patikoimalla matkaa Ravadasjärvelle tulee vain seitsemänsataa metriä, mutta silloin Ravadaskönkään yläjuoksu jää näkemättä.

Valitseepa kumman reitin tahansa, tärkeintä on pysyä merkityillä poluilla.

Maasto Ravadaskönkään ympärillä on herkkä kulumiselle.

Vastuullinen retkeilijä noudattaa tulolaiturin viereisen kartan ohjeistusta.

Me valitsemme ylimääräisiä askelia kaihtamattomina yläreitin.

Mutta ensin polku laiturilta johdattaa meidät Ravadasjoen yli.

Virran ylittää kaksi siltaa, joita pitkin patikoimalla Ravadaskönkään putoukselle saa komean näköalan.

Kuohuvan erämaajoen vesi on kirkasta.

Auringonpaisteessa paikoin melkein jadenvihreää.

Ihailtuamme Ravadasköngästä hyvän tovin, lähdemme nousemaan maastoportaikkoa pitkin putouksen oikeanpuoleista reunaa. Könkään kohina siivittää porrasnousuamme.

Hyvin pian huomaamme että vaatteita on siunaantunut päälle aivan liikaa. Ilma on lähes helteinen, eikä metsässä edes tuule.

Portaiden yläpäässä pidämme lyhyen tauon. Vaatteita vähennetään, ja juomarakoista otetaan ensimmäiset virkistävät kulaukset.

Ravadasjoki juoksee polun sivuitse, mutta kovin hyvää näköyhteyttä putouksen ylimpään osaan ei sallitulta alueelta enää puiden takaa saa.

Evästelytauko Ravadasjärven autiotuvalla

Seurueemme jakautuu kahtia, viehekalastus- ja koiraretkeilyseurueeseen. Koiraretkeilyseurueena laskeudumme Ravadasjärven kauniilla paikalla sijaitsevan autiotuvan rantaan.

Ensi töiksemme talutamme koirat vesirajaan. Tarjoamme niille tassujen viilennys- ja juomatauon. Noutajapoikien harmiksi veden syvyys ei riitä uimiseen, mutta näyttää olevan silkkaa iloa saada viileää vettä varpaiden väliin.

Koirat puhkuvat etenemishaluja ilman taukoakin, mutta taluttimien toisissa päissä päätämme ottaa ensimmäisen evästelytauon.

Löydämme sopivasti ihanan varjoisan pöydän, jonka ääressä maistuvat niin ruisleipä kuin Fazerin Sininenkin. Ja koirakavereille ne vakiintuneet kalkkunanakit.

Ennen matkan jatkamista hyödynnämme vuoronperään hyyskäpalvelua ja kurkistamme myös tilavaan – ja ihanan viileään – autiotupaan. Koirat seuraavat tapahtumia tarkkaavaisina – ja ehkä aavistuksen epätietoisina.

”Mitäs peliä tämä oikein on? Ruisleipää ja knakkeja on hajun perusteella repussa vielä jäljellä, mutta te emännät haahuilette ilman meitä pitkin hyyskiä ja autiotupia? Kyllä näitä koiria mielellään otetaan, mutta sitten vaan hylätään moneksi minuutiksi evästelypöydän kylkikiinnitykseen.”

Nuoriso-osaston jännitys purkautuu liikkeelle lähtiessä.

Nopea tryskäyssessio keventää mukavasti nelijalkaisten tunnelmaa, ja fiilistä hihnan toisessakin päässä.

Patikointi Searitnivalle

Ylämäkeen takaisinpäin puskiessa minun tarvitsee vain muistaa nostella jalkojani ja olla kompastelematta juuriin.

Eteenpäin pyrkivät, vetovoimaiset noutajakaverit huolehtivat vauhdista.

Lemmenjoen Kultareitin reittimerkinnät ovat varsin selkeitä.

En silti voi olla miettimättä, että olisipa huippua jos tuohon oikeanpuoleiseen kylttiriviin olisi lisätty myös tieto kuinka paljon on matkaa Searitnivalle.

Seuraavan, Härkäkosken taukopaikan, ohitamme pysähtymättä ja rantaan laskeutumatta.

Härkäkosken saunallinen tupa sijaitsee hienolla paikalla sekin, mutta on varaustupa.

Jos olisin itse maksullisen majoituksen tänne Ahkun Tuvalta varannut, arvostaisin mikäli retkeilijät eivät tulisi ihan välittömään pihapiiriin palloilemaan. (Tätä kirjoittaessani huomaan Luontoon-sivustolta, että Härkäkosken tupaan ei saa tuoda karvaisia kavereita, joten majoittuminen Härkäkoskella on meille koiranomistajille saavuttamaton haave.)

Härkäkoskella Lemmenjoen luoteenpuoleinen polku nousee korkeahkon soraharjun päälle.

Yläilmoista huomaamme ohittaneemme ensimmäisen vaijerin varassa liikutettavan lossiveneen.

Teemme vähän väliä pistoja rantaan, jotta koirakaverit saavat tarpeelliset juoma- ja tassunkastelutaukonsa.

Paikoissa joissa aurinko siivilöityy veteen, Lemmenjoki kimmeltää kuin kulta.

Maasto on helppokulkuista, polku tasainen.

Kulku on helppoa ja matka joutuu. Olisimme näillä voimilla ja tällä säällä hyvin voineet kävellä Njurkulahteen asti.

Pidämme joen rannassa vielä toisenkin pienen tauon. Ei sen takia että olisimme sen tarpeessa, vaan koska aikaa Searitnivan noutokyytiin on niin paljon, ja matkaa jäljellä niin vähän.

Ilmavassa ja valoisassa kangasmetsässä me tähyilemme polun viereisiä peuranpyyntikuoppia, mutta edellä tassutteleva Ukko johdattaa meidät nenänsä perässä oletetun poron jäänteille.

Raato hajoaa vielä, tuulen alapuolella haju puistattaa.

Emme päästä koiria tutkimaan bakteeripommia, vaan jatkamme matkaa.

Maasto on mukavan vaihtelevaa. Ylitämme pienen puronuomankin kosteassa lehtopainanteessa.

Välillä polku kulkee aivan joen partaalla, melkein joen juoksua hipoen. Pitkässä taluttimessa edellämme kävelevä Ukko keksii voivansa niissä kohdin tehdä ex-tempore -koukkauksia veteen. Lapsi se on koiralapsikin, ikää vasta kahdeksan kuukautta.

Maisema on kaunis.

Tuntuu kuin pelkkä veden läsnäolo virkistäisi.

Ylös polkupenkereelle alkaa kuulua virtaavan veden solinaa.

Polku laskeutuu ja kuljettaa meanderoivan Searitjohkan yli vievälle vankalle puusillalle.

Kira-koiraa taluttavaa siskoa hymyilyttää, tulemme ehtimään perille hyvissä ajoin.

Sivujoen ylityksen jälkeen polku nousee jälleen pienelle soraselänteelle.

Jokivesi kimmeltää jyrkän penkereen alla.

Joen rantapenger on paikoin vyörynyt alas, ja jättänyt männyt sinnittelemään ”ilmajuuriensa” varaan.

Näin toimii eroosio.

Searitnivan päivätupa ja vastaan hangoitteleva lossivene

Kaikesta maisemanihailuvitkuttelusta ja hidastelusta huolimatta saavumme etuajassa Searitnivan päivätuvalle.

Ihailemme taukopaikalta aukeavaa suvantoa alkuillan lämpimän auringon valossa.

Tällä kertaa otan Lemmenjoelta viilentävän virkistystauon minäkin.

Riisun kengät ja sukat, ja kävelen koirieni vanavedessä viileään veteen polviani myöden.

Ai että miten hyvältä kylmä vesi tuntuukaan lämpimässä säässä maastokengissä marinoituneissa varpaissa!

Seison koirien kanssa rauhallisesti virtaavassa vedessä katsellen vesiruohon hypnoottista, pehmeää liikettä.

Muutama yksinäinen, varaslähdön syksyyn ottanut koivunlehti kelluu ohitsemme.

Searitnivan päivätupa on uuden ja puhtoisen näköinen. Käyn sisällä kurkkaamassa, että tiedän minkälaista siellä on.

Kyllä vanhat pyöröhirsiset tuvat ovat näitä uusia sielukkaampia, sitä ei voi kiistää. Mutta rahastahan kaikki meille veronmaksajille rakennettava on kiinni.

Ja kaminan lämpö on suloista höylähirsituvassakin.

Searitnivan viimeisen evästelytauon jälkeen onkin hankalimman rastin paikka.

Meidän pitäisi päästä kolmen eläväisen koiran kanssa vaijerin varassa liikkuvan lossiveneen kyytiin, ja saada itsemme telkuttua vastarannalle.

Ensimmäinen ongelma on vastassa heti kättelyssä. Vene on vastarannalla, ja se pitäisi saada kiskottua tälle puolen. Mutta vetonaru on niin korkealla, ettemme yllä kiskomaan venettä lähemmäs vaikka kuinka varvistelemme ja kurottelemme. Emmekä todellakaan ole mitään Hobitteja – joskaan emme kyllä hongankolistajiakaan.

Onneksi pienen etsinnän jälkeen maasta löytyy sopivan vahva oksa, jolla sisko saa veneen kiskottua luoksemme.

Seuraava haaste on saada vene lastattua koirilla ja naisilla niin, ettei kukaan meistä putoa veteen.

Vene ei meinaa millään suostua tulemaan tarpeeksi lähelle, meille turvalliseen lastauspaikkaan. Onneksi vetovoimaisimmalla koirallamme Jetulla on yllään myös valjaat, joita lainaamalla saamme veneen tukevasti laiturin viereen.

Kun veneen kettinki on valjailla kiinni vaijerin kiinnityspilarissa, on veneeseen helppo laskeutua.

Onneksi kaikki koiramme on tervepäisiä ja suhtautuvat elämänsä ensimmäiseen lossiveneylitykseen luottamuksella.

Sen verran jännä tuo ylitys kuitenkin on, ettei kuvia tule otettua…

Vastarannalla saamme palata hetken matkaa ”tulosuuntaamme” ennen kuin lähtökyydin venelaituri löytyy.

Jokivenekyyti Searitnivalta saa koirankin hymyilemään

Paluukyytilaiturilla seuraamme liittyy päivänsä vieheen kanssa omia polkujaan kulkenut kalamies. Ikävä kyllä tällä kertaa ilman saalista.

Ahkun tuvan Nuoli kaartaa sovitusti laituriin, ja sovittaudumme lähes täyteen veneeseen. Nuori Ukko matkustaa veneen pohjalla, Jetu saa itsensä mahdutettua penkille väliimme.

Tuuli on täysin tyyntynyt. Pehmeän ilta-auringon valaisema länsiranta alkaa jo heijastaa veden peiliin syksyn sävyjä.

Retken hienous tiivistyy koiramaiseen nautintoon. Penkillä istuva Jetu nostaa kuononsa ilmaan ja sulkee silmänsä.

Koira näyttää siltä kuin se hymyilisi.

Meitäkin alkaa hymyilyttää.

Ja sellainen tämä retkipäivä oli, hymyilyttävä.

Tarjolla oli kauniita lappilaisia maisemia ja elämäniloa kaikille retkeläisille.

Ihmisille ja koirille.

Lisätietoja ja linkkejä:

• Verkkaiseen nautiskelupatikkaamme kului aikaa taukoineen noin 3,5 tuntia.
• Kilometrejä tämän reitin kävelyyn kertyi Garminin mukaan kaikkiaan 9,5.

• Lemmenjoen nähtävyydet Luontoon.fi -palvelussa löydät täältä.
• Lemmenjoen aktiviteetit löytyvät täältä.

∞

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia ilman lupaa?

Copyright © 2023 Johanna Suomela

All rights reserved.

Kiitos että luit. ❤️ Jos tykkäsit, jaa.

Olisi mukavaa saada sinut mukaan seuraavallekin reissulleni.

Ota tästä alta klikkaamalla ensimmäinen yhteinen askel:

Facebookissa  Ι  Instagramissa  Ι  Twitterissä  Ι  Blogit-palvelussa