Joenkielisen kierros – Lemmenjoen kansallispuiston mahtavimmat maisemat

Lemmenjoen kansallispuistosta saa huikeimman kokemuksen hakeutumalla Lemmenjokilaaksosta korkeampaan maastoon. Njurkulahdesta liikkeelle lähtiessä paras mahdollinen vaihtoehto on 534 metrin korkeuteen kurotteleva Joenkielinen.

Olen katsellut Kaapin Jounin kentältä lampaita laskien Joenkielisen punertuvaa kuvetta ilta-auringon kajossa, ja odottanut lammaspaimenviikon ensimmäistä kokonaista retkipäivää. Kovan tuulen villiinnyttäessä Sotkajärven valkokuohuisille laineille toteamme retkipäivän koittaneen.

Joenkielisen kierros on 16 kilometrin mittainen päiväreitti, jonka varrella saa kattavan käsityksen Lemmenjoen kansallispuistosta.

Reitin varrella on vaihtelevaa maisemaa, kaksi telttailupaikkaa ja Juurakko-ojan kota, joten halutessaan reittiin voisi käyttää enemmänkin aikaa kuin ohjeelliset 8-9 tuntia.

Lähdemme Kaapin Jounin laiturista tilan perinneveneellä kohti Sotkajärven vastarantaa. Aallot nuolevat veneen laitoja yltäen huolestuttavan korkealle, ja kova tuuli pärskii vettä kasvoille. Uimista koko sydämestään rakastavat retkikoiramme eivät ole millänsäkään.

Kaapin Jounin kenttä Sotkajärveltä.

Sotkajärven vastarannalla puuveneemme suhahtaa hiekkapohjaan.

Riisumme pelastusliivit ja jätämme lainaperinneveneemme odottamaan rauhalliseen hiekkapoukamaan.Lemmenjoen perinnesoutuvene

Nousemme mäntykankaalle ja suuntaamme leveimmälle polulle.

Koirat ovat hihnojensa päissä ratkiriemuissaan jälleen uusista hajuista.

Pienen lammen takaa aukeaa kaunis maisema tulosuuntamme Kaapin Jounille. Saamme näkymän paitsi Jounin tupaan, myös takana sijaitsevaan puuliiteeriin ja siihen kaikkein tärkeimpään, lampaiden mökkiin.

Kaapin Jounin kenttä vastarannan lammen takaa.

Kävely sujuu kuivalla kankaalla, polku on helppokulkuinen. Ennen kuin huomaammekaan olemme Muurahaislammen rannalla.

Täällä voisi tulistella, mutta meille se olisi aivan liian varhaista. Päivän taival on vasta aluillaan. Niinpä tyydymme tutkiskelemaan miltä päivän tavoitteemme näyttää. Joenkielisen tunturi näkyy kapean salmen keskellä, sen selkä kurottuu juuri ja juuri metsän latvusten yläpuolelle.

Joenkielisen tunturi Muurahaislammen takaa.

Lähdemme kiertämään Joenkielisen kierroksen reittiä myötäpäivään.

Alussa polku on tasaista, ja reitti kulkee kansallispuiston rajaa nuollen. Ohitamme Njurkulahden pysäköintipaikan, jossa peltilehmät kiiltävät yllättävän kuumassa elokuun auringossa.

Parkkipaikalta on Joenkieliselle matkaa kahdeksan kilometriä, ensimmäiselle taukopaikalle Juurakko-ojan latvalle vähän reilut viisi. Joenkielisen kierros on merkitty maastoon oranssein merkein.

Lemmenjoen kansallispuiston parkkipaikan patikointireittiopaste.

Njurkulahden parkkipaikan jälkeen Joenkielisen kierros sukeltaa syvemmälle kansallispuistoon, suunnaten suoraan etelään.

Harjateräksestä hitsatut siltarakenteet hankaloittavat paikoin koirien kanssa kulkemista. Terästankojen väliset raot ovat juuri sen kokoisia, että niiden väliin jumiin jäävä koiran polkuantura voisi vääntyä aiheuttaen pahankin vamman. Niinpä koirat pitää saada harjateräsrakenteiden kohdalla ohjattua rutakonpohjia pitkin.

Ilma on yllättävän lämmin, aurinko porottaa lähes pilvettömältä taivaalta. Onneksi meillä juomavesi kulkee päivärepuissa mukana näppärissä juomarakoissa. Tänään jos joskus ne pääsevät täyteen arvoonsa.

Koirille on maastossa onneksi vähän väliä vettä tarjolla. Reitillä on vetisiä kivenkoloja, ja vettä noruu monessa paikoin polun yli. Märimmissä paikoissa kulku ei kuivin kengin onnistuisi. Onneksi jalassa on goret, joten sukat säilyvät kuivina.

Joenkielisen kierros nousee tasaisen rauhallisesti ylöspäin.

Polun varrella on komeita petäjiä ja hienoja vanhoja keloja.

Labradorinnoutaja Joenkielisen kierroksen polulla.

Kelopuu Joenkielisen kierroksen polun varrella.

Reitti sivuaa pikkuista tupasvillasuota, jossa Ukko-koira käy kostuttamassa tassunsa.

Ylitämme myös parhaat päivänsä nähneen pitkosrakenteen.

Labradorinnoutaja suolla tupasvillojen keskellä Joenkielisen kierroksen reitillä.

Juurakkojoen virkistävässä solinassa

Juuri kun kuumuus alkaa ahdistaa, ja koirakaveritkin tuntuvat kaipaavan juotavaa, on apu äkkiä uskomattoman lähellä. Joenkielisen kierrosta sivuaa sielua hellivästi soliseva kirkasvetinen puro, se lienee Juurakkojoki.

Jetsu ottaa oitis tilanteesta suurimman mahdollisen hyödyn ja ilon irti, laskeutuen pikkujoen pohjalle.

Veden korkeus ei riitä uimiseen, mutta tärkeintä onkin että tassut viilentyvät, ja että vettä saa siilata suuhunsa niin paljon kuin mielii.

Labradorinnoutaja viilentelee Juurakko-ojalla vedessä seisten.

Tauko Juurakko-ojan kodalla

Virkistystauon jälkeen maasto on todella märkää. Eikä ihme. Karttaa katsomalla huomaa ylärinteessä pulputtavan peräti kaksi eri lähdettä! Ja kolmaskin jää polun alapuolelle vähän ennen kotaa.

Puron solinasta ei tarvitse tarpoa soisessa maastossa onneksi enää pitkälti, kun näkymä Joenkieliselle avautuu.

Joenkielisen komeillessa suoraan edessä, löytyy kierrosta myötäpäivään edetessä oikealta Juurakko-ojan taukopaikka.

Joenkielisen tunturin siluetti Juurakko-ojalta katsoen.

Juurakko-ojan taukopaikalla meitä tervehtii komea kota, nuotiokehä evästelypöytineen, puuvaja ja hyyskä.

Joenkielisen kierroksen Juurakko-ojan kota ulkoa päin.

Ukko ja Jetsu nauttivat tutuiksi tulleet helpot retkieväänsä – kevyitä kalkkunanakkeja – ja me ihmiset nakerramme maistuvat ruisleipämme.

Kylmänä syötävät retkieväät säästävät paitsi verovaroin hankittuja polttopuita, myös taukoiluun kuluvaa aikaa.

Muutenkin näin hikoiluttavalla auringonpaisteella tulistelun tuoma lämpökin menisi lyhentämättömänä harakoille, ylimääräistä lämpöä ei tänään todellakaan tarvita.

Juurakko-ojan evästelypöytä ja nuotiokehä Joenkielisen kierroksella.

Nousu kohti Joenkielistä jyrkkenee

Kodan jälkeen havumetsä harvenee ja jää lopulta kokonaan taakse.

Ylitämme pari puronoroa. Kartalta selviää niiden olevan todennäköisesti viimeiset mahdollisuudet juottaa koirakaveri luonnonvedellä ennen Joenkielisen pohjoisrinteen pikkulämpärettä.

Joenkielisen kierrosta reunustava puusto madaltuu ensin vänkyröiviksi tunturikoivuiksi, ja sitten loppuu kokonaan.

Puurajan jäätyä taakse seläntakanen alkaa tarjoilla maisemaa.

Tässä alkaa olla erämaan tuntua.

Joenkielisen polku puurajalta alaspäin.

Joenkielisen huipulla tuulee

Saavutamme Joenkielisen huipun, mutta huipulla on ruuhkaa.

Armoton tuuli piiskaa tunturipaljakkaa. Silmät alkavat vuotaa ja ponnarille vedetty kuontalo hajoaa. Hattu lensi päästä jo nousussa.

Äkäisen tuulen takia päätämme jatkaa matkaa eteenpäin lyhyen kuvaussession jälkeen, sillä kilometrejä on vielä kosolti taivallettavana.

Retkeilijöitä Joenkielisen tunturin huipulla.

Ukko-koirakaan ei näytä kovasta tuulesta nauttivan, sulkee aina silmänsä kun kääntää päänsä tuuleen.

Tuuli tarttuu taluttimen hihnaan, ja nauha ujeltaa.

Nousen kiven päälle saadakseni paremman näkymän alas Lemmenjoen laaksoon.

Kova tuulenpuuska tarttuu minuun, ja putoan tuulen tuivertamana alas kiveltä. Onneksi jaloilleni, ja onneksi en korkealta.

Labradorinnoutaja Joenkielisen huipulla kovassa tuulessa.

Labradorinnoutaja Joenkielisen tunturin huipulla kovassa tuulessa.

Laskeudumme kivistä polkua.

Hetkittäin Joenkielisen reittiä on melkein hankalaa erottaa kesyttömässä pohjoisrinteen kivikossa.

Edessämme aukeava erämaamaisema läikittyy taivaalla risteilevien pilvien alla sinivihreäksi, pehmeästi kumpuilevaksi havupeitoksi.

Tästä voisi lähteä Lemmenjoen ylityksen jälkeen posottamaan rinkka selässä kohti Norjaa, eikä varmasti tulisi kovin montaa ihmiskielellä kommunikoivaa elävää sielua vastaan.

Vihdoin Lemmenjoki tulee kokonaan näkyviin.

Kaukana Sotkajärven päässä erottuu jopa Kaapin Jounin reilun parin hehtaarin kokoinen kenttä.

Jounin vaalea tupa loistaa auringossa kauas.

Lemmenjokilaakso Joenkielisen ylärinteeltä kuvattuna.

Alaspäin tullessa puuraja tulee meitä puoliväliin vastaan.

Kauniilla paikalla tunturin pohjoiskyljessä on pieni lammikko, jonka luo on rakennettu evästelypaikka.

Ukko kastelee tassunsa lammikossa, muttei malta juoda. Jatkamme matkaa.

Joenkielisen kierroksen taukopaikka.

Jos yritän pitää liian pitkän kuvaustauon, tulee Ukko takaisin ylärinteeseen kuin kysyäkseen että mikäs täällä oikein maksaa.

Mikä on ettei matka taitu?

Harjanteella polku yhtyy jokivarren retkeilyreittiin

Maasto tasoittuu, laskeutuminen päättyy. Reittimme yhtyy jokivarren retkeilyreitin kanssa, mutta Lemmenjoki ei polulle näy.

Ei näy edes polun siirtyessä kulkemaan kapealle harjulle.

Maasto polun alapuolella on rehevää, ja komeaa kelopuutakin on taas matkaamme sulostuttamassa.

Harjua pitkin patikoidaan hyvä tovi.

Loppumatkasta ympäristössä on peuranpyyntikuoppia, mutta kuvissahan ne eivät näytä juuri miltään. Eivätkä suoraan sanottuna kyllä juuri luonnossakaan. Ajan hammas ja aluskasvusto on hionut kuoppien reunat, sade ja sulava lumi syönyt oman osansa.

Monet harjuilla kulkevista poluista ovatkin alunperin peurojen ja porojen aikaansaannoksia. Sarvipäätkin kulkevat mielellään helppokulkuisilla harjuilla, jotka kuivuvat ympäröivää maastoa nopeammin, ja tarjoavat turvallisen näkymän ympäröivään metsään. Niinpä peuranpyyntikuopatkin kaivettiin sinne minne ne helpoiten saatiin alkeellisilla työkaluilla koverrettua, harjujen soraan.

Vähän ennen kierroksen päättymistä harjupolku heittäytyy vuoristoratamaiseksi, ja löydämme itsemme teräspalkkiportaikon yläpäästä. Ukko pysähtyy odottamaan kuin kysyen, mitenkäs tästä tällä kertaa mennään.

Samalla tavalla kuin aiemminkin kun näitä rakenteita tuli vastaamme, turvallisesti. Ihmiset portaita kulkien, koirat maankamanalla tassutellen.

Monikymmenkiloisen koiran telkkuaminen täältä eläinlääkäriin murtuneen varpaan tai pahimmassa tapauksessa koko koiven kanssa olisi epätoivoista hommaa. Pelaan mieluiten varman päälle tapaturman mahdollisuuden pois sulkien kuin otan riskin. Onneksi joissakin myöhemmin rakennetuissa teräspitkoskohteissa teräsportaiden toiseen reunaan on tehty puupäällys koirien kulkea. Sellainen koiraystävällinen reitti jäi mieleemme Rovaniemen Auttikönkäältä.

Joenkielisen kierroksen terästankoportaat ja koira jonka täytyy kävellä niiden vierellä loukkaantumisriskin takia.

Vuoristoratakierroksen täydentää juurakkoinen, jyrkkä nousu.

Loppuhuipennusten jälkeen putkahdamme takaisin lähtöpisteeseemme lähes huomaamatta.

Jokiveneemme on odottanut uskollisesti hiekkapoukamassaan. Puemme pelastusliivit ja nousemme noutajinemme kyytiin.

Paluumatka sujuu poikittaiseen myötätuuleen huomattavasti helpommin kuin tullessa vastaiseen.

Palaamme jatkamaan elämyksellistä lammaspaimenviikkoamme Kaapin Jounille.

Tämän retken jälkeen katselen iltaisin Joenkielisen punertuvaa kuvetta kokolailla toisin silmin.

Tuolla viidensadankolmenkymmenenneljän metrin korkeudessa me kävimme! 

Laskeva aurinko värjää Joenkielisen tunturin punertavaksi Lemmenjoen rannalla.

Lisätietoja ja linkkejä:

Ethän käytä tämän artikkelin kuvia ilman lupaa?

Copyright  2022 Johanna Suomela

All rights reserved.

Kiitos että luit  ❤

Olisi mukavaa saada sinut mukaan seuraavallekin reissulleni.

Ota tästä alta klikkaamalla ensimmäinen yhteinen askel:

Facebookissa  Ι  Instagramissa  Ι  Twitterissä  Ι  Blogit-palvelussa